(Tämä veneenveistäjä Ilmari Siparin kirjoittama kronikka on päivätty 25.12.1946 ja esitetty mitä todennäköisimmin Kuorsalon seurantalolla Tapaninpäivän illanvietossa samana vuonna). Alkuperäinen käsikirjoitus on Kari-Pekka Arvilommin hallussa).

 

Kronikassa mainitut henkilöt:

 

Maija Piispa os. Niemelä (Vekka)

Helga Hytti os. Mikkola (Vekka)

Maire Arvilommi os. Mikkola (Vekka)

(Pitkäpaadesta muuttaneet Mikkolat, joilla oli neljä tytärtä, asuivat tuolloin Kyötikin talossa)

 

Eeva Klami os. Sipari (Moosenmäki)

​

Maija Arvilommi os. Lommi (Itäpuoli)

​

Aira Salo os. Sipari (Leerviikki)

​

Hilkka Piirainen os. Korjus (Leerviikki)

​

Reino ”Reku” Lommi (Itäpuoli)

​

Sakari ”Saku” Lommi (Itäpuoli)

​

Heikki Sipari (Moosenmäki)

​

Erkki Sipari (Moosenmäki)

​

Keijo ”Keku” Arvilommi (Tallouri)

​

Mauno ”Manu” Sipari (Tallouri)

​

Unto Korjus (”Posti-Unski”, Leerviikki))

​

Esko Arvilommi (Leerviikki)

​

Paavo ”Patu” Arvilommi (Leerviikki)

​

Aimo ”Ampsu”Korjus (Itäpuoli)

​

Alpo Arvilommi (Tallouri)

​

Aloitetaan niemen päästä, tytöstä jok´on jäästä

Kiltti tyttö muuten on, verkkokaveri verraton.

Ei oo luotu hurmuriksi, kysyn teiltä miss’ on niksi.

Pulska tyttö vaikka on, poikain seurass’ voimaton.

Mutta kyllä sulle vielä aika koittaa, kun vastukset vaan jaksat voittaa.

 

Mutt’ jätetään tää niemennokka, etelään nyt keulakokka.

Mennään sisään veräjästä, harpataan nyt ylös tästä.

Kun nyt vielä portaat jaksaa, kyllä näkemäsi kaiken maksaa.

Siell’ on sisarusten parvi, eiköhän siellä miestä tarvi.

Nytpä pitäis’ kertoa heistä, näistä tytönviikareista.

Kummass’ päässä näis’ on tulta, sano sinä velikulta.

 

No aloitetaan vanhimmasta, tytöstä nyt pulskimmasta.

Kiltti tyttö hänkin on, vaikka joskus vallaton.

Siinä tyttö joka koittaa, poikain suosiota voittaa.

Joskus tuuri häll’ on suotuisa, mutt’ olkohon.

Kävi Kotkass’ hiljattain, viikon heitti jälkeenpäin.

Mutt’ enempää ei tästä enää, järki alkaa tehdä tenää.

 

Nytpä pieni tauko näin, pari vuotta eteenpäin.

Sitten sorea on impi, edellistä ihanempi.

Piikana oli puoli vuotta, eikä sitä varmaan suotta.

Oppia ol’ kaikki tää, sen joskus vielä ymmärtää.

Ol’ eron raskas hetki hällä, tässä viime kevähällä.

Mutt’ kun syksy saapui tänne, koitti ilon hetki hälle.

Ain’ pitää olla poika kynkäs’, muuten menee naama synkäks’.

Sillälailla sitä pitää, vanhana ei tee enään mitään.

 

Sitten ulos talosta, tomut pois nyt jaloista.

Vielä vähän eteenpäin, yli kallioitten näin.

Siinä talo joss’ on väki, savupiipuist’ sen jo näki.

 

Tässä tyttö sorja, vartalo on hoikka, norja.

Kauppiaskin oli kai, puotipuksun nimen sai.

Viel’ joskus lapsenmieltä kantaa, mut’ anteeks’ voimme hälle antaa.

Kun hän vielä vähän varttuu, kyllä vanhanmieltä karttuu.

Joskus menee tikku nenään, tekee kok illan tenää.

Mut’ nyt on aika lähteä pois, että hyvä olla ois.

 

Nyt taas keula itäänpäin, siellähän mä tytön näin.

Tyttö soma siellä on, Hiltsun nimen saanut on.

Pieni on ja nopea, ei oo kovin kopea.

Kiva tyttö kaikin puolin, mitä minä muusta huolin.

Juttua tulee hält’ kun tuukista, jos ei muusta niin peltipurkista.

Mut’ jätetään pirtee piika, äläkä niin tarkkaan tsiika.

 

Nyt on pitkä matka meillä, näillä kivisillä teillä.

Aina läpi sankan korven, tuohesta vaikk’ teen torven.

Sillä sitten puhallan, sisään tullaan uhalla.

 

Siin’ on taasen tyttö meillä, sisaruksista nuorin heillä.

Keväällä hän ripilt’ pääsi, lapsen mekon yltään hääsi.

Hymyssä on häll’ aina suu, joka kikatukseen purkautuu.

Empä löydä hälle vertaa, mutt’ ei enempää tällä kertaa.

 

Pari harppausta tiellä, tyttöjä on vielä siellä.

Täällä on nyt yhtä, toista; mutt’ puhutaan nyt yhdest’ noista.

Komia piika; varttuu nainen, puhelahja heikonlainen.

Kysy hältä mitä vaan, tyrskähdykseen tyytyä saa.

Vanhempi hän olla vois, vaikk’ ikä vast’ on kolmetoist’

Mutt’ kyllä hänkin vielä varttuu, kun eletään ja ikää karttuu.

 

Nyt kerrottu on tytöt teistä, mutt’ viel’ ei saa järki seistä.

Nyt pojat vasta esille, ett’ päästäis’ väljemmille vesille.

Kestä tässä nyt alottaisin, että juonesta kiinni saisin.

 

En uskalla alottaa Kekusta, kai pitää lähteä Rekusta.

Kaikk’ kiltein poika meistä varmaan, se kaikkein kyllä pitäis’ arvaa.

Joskus salaa sätkää kiertää, mutt’ eihän sit’ voi kukaan kieltää.

Hiihtäjä on kovin meistä, ei peräss’ kestä kukaan teistä.

Jos kell’ on haaveet niinkun voittaa, niin kyllä sitä saapi koittaa.

Nyt on tullut käänne juuri, tapojen muutos aika suuri.

Liekö järki mennyt jäähän, vaiko tanssi-into päähän.

 

Sitten Saku-veli juttuun, ettei menis laulu luttuun.

Hiihtäjä on hänkin oiva, eikä lumess’ pulikoiva.

Joskus ompi aika pelle, vitsailee vaikka kelle.

Totinen on asioissa, silloin leikki kaikk’ on poissa.

Innostunut ei oo tanssiin, nojailee vain muurinranssiin.

Saatoll’ on käynyt ainakin kerran, tuntee siis naistakin jonkin verran.

 

Nyt on meillä tuuriss’ Heikki, heitä nyt jo pois tuo leikki.

Menee paljon aikaa hukkaan, sitä korvata ei voi kukkaan.

Pitää sitä niin kuin tapan, että käsi on kaulalla Sapan.

Vieläkö rakkaus tässä nyt voittaa, vaiko eron hetket koittaa.

 

Erkki-poika sitten on meillä, kulkija näillä Kuorsalon teillä.

Omapa pojalla on jo talo, sieltä puoleen yöhön loistaa valo.

Muuttolinnuista tykkää varmaan, niistä saa kesällä huvin parhaan.

Mutt’ yksipä siinä on paha puoli, kun talvella ei kukaan huoli.

Mutt’ mitäpä Erkki nyt sitä suree, kyllä se kesä taas pian tulee.

Kun tänne taas lentää muuttolintujen parvi.

 

Nyt en mä enää yhtään pelkää, Kekua vaikka antais selkään.

Lapsesta pojanloppi kasvanut juuri, naisten suosikki aika suuri.

Myös kalastaja; kolmas luokka, pysyy käsiss’ myöskin kuokka.

Vaikk’ ei oo maamiehen mahti, kun kuokall’ on niin laiska tahti.

Mutt’ kyllä se poika aina kekkaa, tansseista suunnata matkansa Vekkaan.

Aamulla joskus hän kotiin palaa, ensin kun tyttöä tarpeeksi halaa.

 

 

Maunosta on puhuttava, heti alkuuun lausuttava.

Hiljainen on siinä mies, sen pojat mulle lausua ties.

Sillinkalastaja julma, kiusaa ei tee mikään pulma.

Vahvin mies on meistä varmaan, koostakin sen kyllä arvaa.

Piippua hän kohta rassaa, mutt’ sehän sulle kyllä passaa.

Kun sull’ vielä olis kulta, kyllä aika kuluis’ sulta.

 

Meijän Unto; senhän ties, siinä vasta miesten mies.

Ei nyt löydy pojall’ vertaa, sen olen kuullut monta kertaa.

Metsästys nyt häntä hurmaa, melkein kaikki linnut surmaa.

Kyllä lintupaisti riittää, siitä saavat Untoa kiittää.

Se ensimmäinen saattoreissu, siitä tulis vaikka veisu.

Hanskat käsis’; hattu päässä, istui niin kuin olis jäässä.

”Kotiin lähen nukkumaan, en tänne jää nyt kukkumaan.”

Vaikka tyttö kuinka esti, Unton päätös kesti.

 

Eskosta nyt aion värssyni veistää, Esko se maita ja mantuja kiertää.

Herran-tyyppi; siltä näyttää, ja keppiäkin osaa käyttää.

Virolahden mies on varmaan, kun täällä näkee aika harvaan.

Milloinka vaan häitä antaa, ja aviomiehen arvoa kantaa?

 

Nyt on meillä surku suuri, kun nyt tuli Paavon tuuri.

Kaikki haukkuu poikaa moista, ei oo rakkia täällä toista.

 

Jos Aimosta viel’ puhun vähän, hän kuuluu puoleks’ sakkiin tähän.

Reilu mies; mä olen kuullut, vai onko kuka muuksi luullut.

 

Ei myöskään pidä unohtaa Alpoa, kultapoikaa mallikelpoa.

Ammatiltaan tykkimies, hän kaikki soltun temput ties.

 

Nyt olis minun tuuri tässä, on rivien väliss’ Ii ja Ässä.

Mutta eipä sovi sitä luulla, että minusta saisitte mitä kuulla.

Nyt en enää kerro mitään, loput omana tietonani aion pitää.

Sillä akoista en huoli kertoa, enkä ukoista senkään vertoa.

Ken mulle tästä kaunaa kantaa, taikka mulle päihin antaa;

hän sillä sillä todistaapi vaan, ett’ sanat nää on paikallaan.

 

Kuitenkin mä hiukan pelkään, kun mä kerroin kaiken tään.

Nyt suokaa anteeks’ katuvalle ja taputtakaa kronikalle.