Miten suurisän mummo mursi reiän rautaesirippuun?

Tämä on tarina "suurisän mummosta", Juljun Marjaanasta, laivuri Julius Kristianinpoika Lommin toisesta puolisosta Mariana Aleksanterintytär Korjuksesta (19.4.1867 - 1.3.1940). Ellen pahasti erehdy, hän on Talvisodan ainoa kuorsalolainen siviiliuhri. Juljun Marjaana lepää saaren hautuumaassa puolisonsa, poikansa Taavin ja useiden lastensa vieressä. Olen oppinut tarinan omalta äidiltäni Irja Maria Siparilta, joka oli Juliuksen toiseksi vanhimman pojan Kristianin, Juljun Riston eli Kristian Lommin tyttäriä. Juliuksen esikoispoika oli Hjalmar Lommi. Kaikkien haudat löytyvät saaren hautuumaalta. Talvisota oli suuri yllätys kaikille suomalaisille, myös saarelaisille. Kuorsalo-Seuran sivuilta löytyy Tuomo Silentin, Hjalmar Lommin tyttärenpojan, kuvaus ensimmäisten sotapäivien rajuista pommituksista ja suurista menetyksistä. Kuorsaloa pidettiin syystä tai toisesta todella merkittävänä uhkana naapurille. Lentokenttää siellä saarelaisten tietämän mukaan ei kuitenkaan ollut, vaikka Moskovan Tiltu ylpeänä tiedotti, että KUORSALON LENTOKENTTÄ ON TUHOTTU! Ourin Empun Alviinan ihmepelastuminen ja moni muukaan läheltäpiti-tilanne ei pystynyt pitämään saarelaisten turvallisuudentunnetta yllä. Vanhukset, lapset ja ne aikuiset, joilla ei ollut esimerkiksi lottatehtäviä, alkoivat hankkiutua mantereelle. Yksi vanhuksista ei halunnut jättää kotiaan, Juljun Marjaana. "Jos se on Jumalan tahto, että minä vihollisen luotiin kuolen, se löytää minut vaikka kiven alta", oli suurisän mummo sanonut. Mutta lähdettävä oli. Kiven alta luoti ei mummoa löytänyt vaan sängyn laidalta Reitkallin koululta. Pudotettuaan pomminsa Haminaan oli venäläinen lentäjä kaartanut takaisin pohjoisen kautta ja miksi lie oli koneen ampuja lasketetellut sarjan läpi koulun ikkunarivistön. Aluksi mummon haavaa ei edes huomattu. Hänellä oli yllään villainen viirullinen pitkä hame, jonka "linningin" läpi luoti oli mennyt. Haminan sairaalaan hänet kuljetettiin, mutta mitään ei enää ollut tehtävissä. Äitini kertoi, miten ankarasti Mäntlahden tietä tulitettiin, kun mummoa vietiin takaisin kotiin. Monen monituista kertaa oli pitänyt syöksyä metsään turvaan. Entäpä sitten tarina rautaesiripusta? Se on minun tarinani ja se tapahtui Hämeenlinnassa 1980-luvulla. DDR:n varapresidentti oli Hämeenlinnan kaupungin vieraana seurueineen, johon kuului myös hänen puolisonsa. Osuin olemaan kaupunginhallituksen jäsen vierailun aikaan, ja minut oli määrätty rouva varapresidentin seuralaiseksi. Istuimme aterioimassa linnan juhlallisen linnantuvan pitkässä pöydässä, sikariporras toisessa päässä ja me vähemmän tärkeät toisessa päässä. DDR:ssa oli käytäntönä, että varapresidenttinä toimi vuorollaan jonkun muun kuin kommunistisen puolueen jäsen. Tällä kertaa olivat vuorossa kristillisdemokraatit. Viehättävä rouva alkoi muistella lapsuuttaan Dresdenissä. Hän kertoili - vieläkin surullisena - Dresdenin suurpommituksista ja päivästä, jolloin hänen isänsä kuoli. Isällä oli ollut asianajotoimisto kaupungin keskustassa, mutta koska raitiovaunut eivät pystyneet kulkemaan, isä soitti kotiin kertoakseen, että hän jää yöksi toimistoonsa. Se oli isän viimeinen viesti. Aito suru tarttuu. Mietin mitä osaisin sanoa. Ajattelin, että ehkä voisin lohduttaa häntä kertomalla tarinan suurisän mummosta. Rouvan reaktio oli yllätys. Järkyttyneenä hän huusi pöydän toiseen päähän miehelleen: OLETKO SINÄ TIENNYT, ETTÄ NEUVOSTOLIITTO POMMITTI SIVIILIKOHTEITA? Sikariporras oli äärimmäisen vaivautunut mutta ei yllättynyt. Ateria sujui loppuun tuon teeman ympärillä. Siinä meitä istui kaksi tyrmistynyttä: sivistynyt, kielitaitoinen, merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa oleva varapresidentin rouva, jolta oli onnistuttu salaamaan asia, joka siinä ympäristössä, jossa minä olin elänyt oli tuttu ja totta ihan jokaiselle. Kiitos, suurisän mummo, kuolemasi ei ollut turha. Hämeenlinnassa 26.11.2019 Marjatta Astrén