Aarno Sipari, Kuorsalon Tammion kalastuskunnan puheenjohtaja 

​

Kuorsalo on asutukseltaan vanhimpia saaria. Jo idän suuret kauppatiet ovat kulkeneet rannikoillamme ja muinaiset viikingit ovat jättäneet tänne hautamerkkejään. Merenkulku ja kalastus ovat aina olleet tämän saaren asukkaiden elinkeinoina. Taloudellisesti voimakkaimmillaan sykki elämä täällä ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin saaremme asukasluku oli noin 250 henkeä. Heti itsenäisyytemme sarastaessa alkoi taloudellinen ja sen mukana myös henkinen taantuminen. Merenkulku Venäjälle loppui, toimettomaksi jääneet alukset myytiin ja entiset merimiehet ryhtyivät kalastajiksi. Pienimmillä aluksilla koettivat nuoremmat saaren miehet vielä välittää kotimaista liikennettä, mutta kehittyvä autoliikenne teki senkin kannattamattomaksi.

​

Varsin huomattava Venäjän kalakauppa, joka oli tehnyt talvikalastuksen kannattavaksi ja taloudellisesti edullinen Viron vaihtokauppa olivat myös loppuneet. Kun mannermaalla vielä elintaso varsin nopeasti nousi ja suolatun silakan menekki sitä mukaa väheni, kävi kalastus, joka täällä saarissa on melkein yksinomaan ollut hailin kalastusta, kannattamattomaksi, sillä tuoreen kalan kysynnän tyydyttivät lähempänä asutuskeskuksia asuvat pyytäjät.

​

Oli kerta kaikkiaan siirryttävä pois saarilta, ei asutuskeskuksien mukavuuksia etsimään, vaan nälkää pakoon.

​

Näin alkoi saaremme väkiluku vuodesta 1920 pienentyä ja näin on jatkuvasti tapahtunut. Viime talvena oli meitä täällä pyryjen peittämiä latuja aukomassa noin 60 henkeä.

Vielä on mainittava, että Moskovan rauhassa Itä-Suomen saaristo- ja rannikkolaiset menettivät talvikalastusvetensä ja sivuammattina harjoitetun hylkeenpyynnin pyyntialueet. Kun saaristolaisten elämä oli näin joutunut umpikujaan, oli selvää, että tieto saaristokomitean asettamisesta niinkin myöhään kuin 1949, otettiin täällä vielä hyvin toiveikkaasti vastaan. Olihan komitean tehtävänä selvittää saarelaisten taloudellisia oloja ja tehdä ehdotuksia niiden parantamiseksi. Komitealle esitettiin täällä henkilökohtaisesti ja myöhemmin kirjallisesti itäsaariston puutteet ja tarpeet. Erikoisesti painostettiin sitä, että apu tänne oli kiireellinen ja että muu Suomi oli velvollinen auttamaan Itä-Suomen kalastajaväestöä sen kohdalle joutuneiden suurten menetysten takia.

​

Näin ei kuitenkaan käynyt. Saaristokomitean 8 vuotta kestäneen toiminnan aikana täällä päinvastoin vielä jäätiin jälkeen, kun komitea päinvastoin kiinnitti päähuomionsa Länsi-Suomen rintamaiden oloihin ja jätti meidät oman onnensa nojaan. Muualla Suomessa on jo komitean toiminnan aikana parannettu kulkuyhteyksiä ja valtion lainoituksen ja avustuksen turvin rakennettu syväjäädyttämöjä ja siten saatu parannettua saaristolaisten asemaa.

​

Itä-Suomen saaret ovat komitean työskentelyn aikana sen sijaan yhä enemmän taantuneet. Jos olisivat aikanaan saaneet avun, olisi niiden elämä vielä helposti kohentunut. Kun nyt tilanne on tällainen, tuntuu siltä, että saaristokomitean toimenpiteet eivät enää riitä, ne eivät voi enää elävöittää saartemme ja rannikoittemme elämää ja taata kalastajaväestölle riittäviä toimeentulomahdollisuuksia.

​

Niinpä esimerkiksi sellainen tärkeä ehdotus kuin laki silakkakaupan järjestelystä, jota saaristokomita esittää, laiksi tultuaankaan ei aiheuta meille mitään muutosta, koska meillä ei ole tarpeeksi voimakkaita ammattikalastajajärjestöjä, jotka voisivat ottaa kalakaupan haltuun.

​

Muutkin komitean ehdotukset ovat sellaisia, että ne auttavat sellaisia kalastajia, joiden kalan markkinointi on järjestetty. Täällä sen sijaan tarvitaan ensin voimakkaimpia toimenpiteitä.

​

Komitea ehdottaa 40 miljoonan markan siirtomäärärahaa kalansäilöntää, syväjäädytystä, jäähdyttämistä ja kuivaamista varten. Tämän tien kulkeminen on täällä ainoa mahdollinen. Mutta kun tästä summasta taas suhteellisestikin suurin osa menisi rintamaitten vanhojen jalostuslaitosten laajentamiseen. Sitä paitsi meidän asiaamme ei enää auteta pelkän lainoituksen turvin. Se tarvitsee alkuun päästäkseen suoranaista valtion avustusta. Mutta sittenkin se saattaa olla vaikeata, koska meillä ei ole ilmaantunut ketään yrittäjiä tälle alalle. Mutta se on välttämättömyys ja eiköhän olisi mahdollisuus saada se syntymään osuustoiminnallisten liikkeiden, jotka tähänkin saakka ovat kalakauppaa harjoittaneet, ja kalastajajärjestöjen yhteenliittymänä. Jos valtio olisi mukana ja, joka ottaisi koko itäisen Suomenlahden rannikkokalanjaloustuksen ja kalakaupan haltuunsa. Eihän valtiollekaan tällainen tukiliittyminen ole vierasta. Onhan se maaseudulla ollut mukana ns. yhteistoimintaosakeyhtiöissä jopa 80 % osuudella.

​

Itä-Suomen saaristo- ja rannikkoväestöä voidaan ehkä syyttää yrittämisen puutteesta. Etelä-Suomen merikalastajain liitto on useampaan kertaan yrittänyt saada syntymään tänne jäähdyttämöjä ja jalostuslaitoksia, mutta muiden vuoro on ollut aina ennen meitä. Ja eikö se tylyys, mitä yleensä valtiovallan taholta on kalastajia kohtaan osoitettu, ole omiaan aiheuttamaan väsymystä koko elinkeinoon. Onhan väärin, jos maatalousmoottoreista ei kanneta liikevaihtoveroa, mutta kalastajamoottoreista kannetaan, on väärin, jos maatalouskoneiden polttoaineesta saadaan hinnanalennusta, mutta ei kalastusmoottoreista. Eivät kalastajat koskaan saa katovahinkoa, vaikka koko kalastuskausi menisi saalista saamatta. Perustuslaissamme säädetään, että kaikki kansalaiset ovat lain edessä samanarvoisia. Tätä demokraattista periaatetta pitäisi myös noudattaa lakeja säädettäessä ja asetuksia annettaessa.

​

Kun saarten kalastajaväestöä – ja näin erittäinkin Itä-Suomessa – on näin kohdeltu, on paikallaan, että sen asia nyt jo korjataan. Ainoa mahdollisuus siihen on hankkimalla tänne Itä-Suomeen täydellinen kalanjalostuslaitos. Sen jälkeen vasta kalastus elinkeinona täällä virkoaa. Muussa tapauksessa vetemme jäävät urheilukalastajien haltuun ja kuluttajaväestö heidän satunnaisten saalinsa varaan.

​

Tällainen täydellinen kalanjalostuslaitos olisi välttämätön, ei vain kalan tuottajille, vaan myös kuluttajille. Onhan järjetöntä, että annamme rasvaisen ja maukkaan – koko Suomen rannikon parhaan – silakan uida vapaana ja ostamme Turun laihaa suurpäistä kalaa.

​

Suuret kalastuskeskuksemme ja laajat Vuoksen- ja Kymenlaakson teollisuusalueet tarvitsevat tätä meidän erinomaista hailiamme tähän aikaan vuodesta jäädytettynä, savustettuna ja hiillostettuna, myöhemmin suolattuna ja syväjäädytettynä.

​

Meidän maamme, tämä järvien, jokien ja merien maa tuottaa vuosittain ulkomailta 800 miljoonan markan arvosta kalaa, kalatuotteita ja kalajauhoa. Kun näin on, tuntuu siltä niin kuin jotain olisi pahasti laiminlyöty, ja niin kuin kalastajan ammatti olisi aliarvioitu.

​

Minä uskon, että kun me nyt tällä retkellä perehdymme näihin asioihin ja näemme omakohtaisesti nämä suuret epäkohdat, me kaikki yhdessä puoluerajoista huolimatta koetamme saada asiat kohdalleen.