Nykyaika
Hautuumaa
Ylläolevista linkeistä pääsee katsomaan valokuvia, jotka on otettu Osmo Siparin 1990-luvulla laatimasta läp´käytävän seinällä olevasta kartasta. Valitettavasti kuvat ovat hieman epäselvät
Vapaa järjestötoiminta
LAIVAN- JA VENEENRAKENNUKSESTA KUORSALOSSA
Tuomo Silenti
​
Laivanrakennus
​
Kuorsalossa laivan- ja veneenrakennuksella on epäilemättä ollut pitkät perinteet, sillä asuttiinhan meren ympäröimässä saaressa, jossa veneitä tarvittiin jokapäiväisessä elämässä keskeisinä kulku- ja työvälineinä. Veneiden lisäksi tarvittiin laivoja kauppamerenkulun harjoittamiseen, joka suuntautui lähinnä Viipuriin, Pietariin, Riikaan ja Lyypekkiin. Ikivanha vaihtokauppaan perustunut talonpoikaispurjehdus suuntautui taas Viroon. Perimätiedon mukaan kuunareita, jahteja ja kaljaaseja on rakennettu Kuorsalon Hienollahiekalla Leerviikin puolessa, Tallourissa Arvin Saskan rannassa (nyk.) Taskisen paikka ja Vekassa ns. Varvinrannassa. Kuorsalon laivanrakentajien nimiä ei löydy asiakirjoista, mutta todennäköisesti he ovat olleet saarelaisia talollisia, jotka luotsauksen ohella harjoittivat kalastusta ja merenkulkua. Jaakko Korjus on kirjassaan Vehkalahden talonpoikaispurjehdus käynyt läpi 1800-luvun puolivälissä nimismiehen tekemät laivaluettelot ja Haminan maistraatin ylläpitämät laivanmittausasiakirjat. Niiden ja Suomen laivakalenterin tietojen mukaan on laadittu taulukko Kuorsalossa rakennetuista laivoista:
Ylärivissä kuunari. Alarivissä vasemmalta jahti ja kaljaasi. (Itäviitta 1994).
Kuorsalossa rakennettuja laivoja
Tässä Arvin Saskan rannassa kerrotaan rakennetun ulkomeren laivoja. Kuvassa näkyy tyypillinen tasaperäinen jolla. (SA-kuva).
Kuorsalossa rakennettujen laivojen valmistusvuodet sijoittuvat 1830- ja 1840-luvuille, jolloin Napoleonin sotien merenkulussa aiheuttaman epäjärjestyksen jälkeen, rahtipurjehduksessa tapahtui merkittävä elpyminen. Aikakauden yleisimmäksi laivatyypiksi Itämeren piirissä kehittyi kuunari, joka soveltui hyvin puutavaran vientiin sekä viljan ja suolan tuontiin. Kuunaritakiloinnin etu perustui siihen, että aluksessa tarvittiin vähemmän miehistöä kuin raakapurjein varustetussa fregatissa tai prikissä. Vallitseva suuntaus näkyi Kuorsalonkin telakoilla, sillä yhdestätoista siellä veistetystä laivasta yhdeksän oli tyypiltään kuunareita.
​
Keitä laivojen kipparit olivat?
​
Simon Sipari 1813–1846. Kauppalaivuri ja useiden laivojen omistaja. Saattoi myös itse rakentaa laivoja. Asui Tallourissa myöhemmin Arvin Saskan talona tunnetussa rakennuksessa. Tilan rannassa on perimätiedon mukaan rakennettu ulkomeren laivoja. Simo muutti myöhemmin Haminaan
​
Jeremias Pitkänen 1806–1874. Talollinen Tammiosta. Rakensi mahdollisesti laivoja.
​
Carl Sipari 1811–1868. Luotsi. Tunnettiin Kuorsalossa nimellä Kalle-Kustaa Sipari. Kalle-Kustaan poika Topias Sipari (= Kalle-Topi) veisti veneitä.
​
Erik Sipari 1814–1879. Talollinen. Asui Moosenmäellä ja irrottautui vanhemman veljensä Carlin lailla omaan talouteensa rakentamalla talon.
​
Carl Enqvist 1805–1880. Talollinen. Tunnettiin Kuorsalossa nimellä Kalle Juhonpoika Korjuslommi. Asui Vanhassakylässä.
​
Daniel Lommi 1806–1868. Luotsi. St. Nicolain kippari 1838–44. Asui Leerviikissä samassa talossa veljensä Christianin kanssa.
​
Christian Lommi 1822–1881. Laivuri ja hälftenbrukare (= puolen tilan viljelijä). St. Nicolain kippari vuodesta 1844. Christianin pojan pojasta Taavi Lommista tuli veneenveistäjä ja suksimestari.
​
Daniel Paronen 1826–1867. Laivuri. Asui aluksi luotsi Jeremias Lommin talossa Vanhassakylässä luotsirenkinä. Avioitui kuorsalolaisen Saara Pohjolan (aik. Lommi) kanssa ja muutti Kyötikille Vekkaan.
​
Laivaluetteloista voi päätellä, että 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun, jolloin elettiin Kuorsalon suuruuden aikaa, saarelaiset eivät enää itse rakentaneet laivoja, vaan tilasivat aluksensa lähiseutujen veistämöiltä tai ostivat käytettyinä. Vehkalahden pitäjän Neuvottoman ja Salmin kylissä sekä Mäntlahdessa ja Pyötsaaressa toimi näet useita laivaveistämöitä. Vaikka kuorsalolaiset olivat lopettaneet laivanrakennuksen, he veistivät silti lähinnä omaan ja saarelaisten käyttöön tarkoitettuja pienempiä aluksia.
​
Venemallit 1800–1900-lukujen vaihteessa
​
Kalastus ja luotsaus olivat kuorsalolaisten arkea, mikä edellytti erilaisia veneitä. Käyttötarkoituksen mukaan mallisto muodostui pääasiallisesti luotsiveneistä, merikalastusveneistä, suurhaapioista, pienhaapioista, ruuhista ja jollista. Merikalastusvene tai kala- eli verkkovene (pituus 5.5 – 8 m) oli tarkoitettu ulkomerellä tapahtuvaan kalastukseen ja sitä käytettiin myös Suomenlahden ylitykseen Viron kanssa käytävässä seprakaupassa. Merikalastusvene oli kaksimastoinen pirkkeliseileillä ja lyyverillä varustettu alus, jonka mallin arveltiin periytyvän virolaisesta veneestä. 1900-luvun puolella luovuttiin kahdesta mastosta ja takila muodostui yhdestä kahvelipurjeellisesta mastosta ja lyyveristä. Tähän alustyyppiin, jota myös luotsauksessa käytettiin, oli rakennettu veneen ympäri kulkeva kapeahko laidekansi eli kantäkki. Se mahdollisti luovissa jyrkemmänkin kallistuksen ilman, että vettä tuli sisään. Luotsivenettä käytettiin virkatehtävissä, kun purjehdittiin luotsia pyytäneen aluksen luo ja kun palattiin luotsausmatkalta kotisaarelle. Lisäksi keväisin luotsivene sai palvella ns. viittaveneenä reimareita asetettaessa paikoilleen. Merikalastusvenettä käytettiin vielä rahdin kuljetukseen ja kirkkomatkoilla Haminaan.
​
Suurhaapio (pituus 4.5 – 7 m) oli yksimastoinen pirkkeliseilillä ja lyyverillä varustettu vene, jota käytettiin rannikon tuntumassa tapahtuvassa kalastuksessa ja marjamatkoilla.
​
Pienhaapiota (pituus 3 – 4.5 m) voisi sanoa jokamiehen veneeksi, sillä se oli helppokäyttöinen. Pienhaapiolla tehtiin lyhyitä matkoja kuten salmen ylityksessä ”manteenrannalle”, soudettaessa kauppaan tai mentäessä ongelle. Veneen kiinteään keulapiittaan, johon oli kairattu reikä, saattoi asettaa pirkkelipurjeen apupurjeeksi myötä- ja sivumyötäisellä tuulella. Pienhaapioissa ei yleensä ollut peräsintä, vaan sitä ohjattiin airolla, mutta poikkeuksiakin esiintyi.
​
Ruuhi oli parin kolmen metrin pituinen leveä matalalaitainen tasaperä ja -keulainen vene, jota käytettiin aivan rannikon tuntumassa tyynehköllä säällä. Ruuhta ei välttämättä soudettu, vaan sitä liikuteltiin ”hukaamalla” tai ”lieruttamalla” yhdellä airolla. Peräpeilin yläosaan oli koverrettu puoliympyrän muotoinen ura, jossa airo pysyi. Ruuhi oli oivallinen alus lyhyillä matkoilla esim. silloin, kun ylitettiin kapeita lahtia, käytiin kokemassa katiskoja tai liikuttiin Vanhankylänlahdella. Keveytensä, tasapohjaisuutensa ja kahden matalan kölinsä ansiosta ruuhta työnnettiin rospuuttoaikana jäällä ns. turvaveneenä.
​
Jollan koko saattoi vaihdella, mutta yleensä sen pituus jäi alle neljän metrin. Jolla oli tasaperäinen pieni soutuvene, eräänlainen apuvene. Sitä saatettiin hinata isomman aluksen perässä ja käyttää rantautumiseen. Jolla toimi myös lasten harjoitusveneenä, millä opeteltiin soutamaan ja hankittiin muut merimiestaidon aakkoset. Tasaperäisyyden vuoksi jollaa voitiin ”hukata” kuten ruuhtakin.
Merikalastusvene ja suurhaapio. (Itäviitta 1976).
Kaksi pienhaapiota. (Itäviitta 1976).
Venemallit muuttuivat hitaasti
​
Saaristolaisten käyttämät meriveneet olivat vuosisatojen ajan pysyneet malliltaan ja rakenteeltaan muuttumattomina ja ne muistuttivat paljon Ruotsin ja Viron rannikoiden aluksia. Niin oli laita myös kuorsalolaisten veneiden kohdalla. Sukupolvien saatossa venemestareiden tietotaito siirtyi isältä pojalle eikä hyväksi koettuja malleja haluttu millään muuttaa. Alukset rakennettiin usein ilman mallikaaria tai muita apuvälineitä. Veneen tärkeimpänä pääominaisuutena pidettiin kantavuutta ja kestävyyttä tuulessa ja vasta myöhemmin alettiin kiinnittää huomiota nopeuteen sekä muihin ominaisuuksiin. Kun purjehduskilpailut 1800-luvun lopulla alkoivat yleistyä ja saarelaiskippareita pyydettiin niihin mukaan, veneen vauhtiin ruvettiin kiinnittämään aikaisempaa enemmän huomiota. Merikalastusveneet varustettiin isommilla purjeilla ja monesti niistä tuli ns. ylirikattuja. Purjepinta-alan suurentaminen kyllä paransi nopeutta, mutta kumoon purjehdukset myös lisääntyivät.
​
Venemallien muutoksen käynnisti 1900-luvun alussa Suomen Kalastuslehdessä, Suomen Urheilulehdessä ja Frisk Brisissä käyty keskustelu, jossa saaristolaisten veneitä moitittiin jäykän vanhanaikaisiksi. Pyrkimyksenä oli uuden aikaisempaa merikelpoisemman saaristolaisveneen, lähinnä suurhaapion, kehittäminen. Tavoitteen saavuttamiseksi valtiovalta alkoi järjestää mm. suunnittelukilpailuja ”kunnollisen kalastajaveneen piirustusten aikaansaamiseksi”.
​
Venemestareille koulutusta
​
Suunnittelukilpailujen ohella uutta tietoa annettiin koulutuksella. Sellaisille kokeneille saariston venemestareille, jotka kykenivät itsenäisesti rakentamaan veneen, tarjottiin 1900-luvun alussa mahdollisuutta osallistua ammattikoulutukseen. Helsingin Eteläsatamassa sijainneessa Blekholmin saaren (NJK:n pursiseura) Aktiebolaget Helsingfors Båtvarf -nimisessä veistämössä alettiin järjestää kalastusveneiden veneenrakennuskursseja, missä rakentaminen tapahtui piirustusten mukaan. Koulutuksen järjesti kalastustentarkastaja valtion tuella. Vuoden 1910 Blekholmin veneenveistokurssille valittiin neljä venemestaria, joista yksi oli Risto Sipari Kuorsalosta, kaksi Tammiosta ja kolmas Pohjanmaan Maksamaalta. Risto Sipari eli Vieterin Risto, kuten saarelaiset häntä nimittivät, oli käynyt jo vuotta aikaisemmin veneenrakennuskurssin Viipurissa. Tähän Läntisen Viipurin läänin Maanviljelysseura oli myöntänyt hänelle 100 markan apurahan. Blekholmin kurssilta sai kukin maksutta oppijakson päätyttyä yhden rakentamistaan veneistä. Sitä ei kuitenkaan saanut myydä kolmeen vuoteen, vaan alusta piti käyttää kalastukseen veneenrakentajan kotiseudulla.
Vieterin Riston Blekholmin kurssilla työparinsa Aron Pitkäsen kanssa rakentama vene. (Kalastustentarkastajan kertomus vuodelta 1910).
Kalastusnäyttelyt
​
Koska valtio halusi kaikin tavoin kehittää kalastuselinkeinoa, koulutuksen lisäksi alettiin järjestää kalastusnäyttelyjä. Syyskuussa vuonna 1909 edellä mainittu Maanviljelysseura toimeenpani kalastusnäyttelyn Haminan Palokunnantalolla. Siihen osallistuivat mm. Pitkäpaaden, Martinsaaren, Kuorsalon, Tammion ja Pyötsaaren kalastusseurat, jotka asettivat näytteille erilailla säilöttyjä kalatuotteita, verkkoja, rysiä, uistimia, äyskäreitä, airoja ja kalastusveneitä. Viimeksi mainitut oli sijoitettu muusta näyttelystä erilleen Hietakylän laivarantaan. Kuorsalolaisten Aleksanteri ja Topi Siparin rakentamat veneet menestyivät näyttelyssä erinomaisesti ja kumpikin saavutti sarjassaan II sijan. Venemestarit palkittiin saavutuksistaan 10 markan rahasummalla. Lisäksi Evert Siparin valmistamat airot sijoittuivat sijalle III. Vuotta myöhemmin Haminassa järjestyksessään toisessa kalastusnäyttelyssä Evert Siparin rakentama vene saavutti IV sijan, mistä hän sai 5 markan palkinnon.
​
Kuorsalolaisia veneenveistäjiä
​
Ketkä kaikki kuorsalolaiset ovat veistäneet veneitä ja missä verstaat ovat sijainneet, ei ole tarkasti tiedossa. Koska Kuorsalon venemestareista ei juuri löydy kirjallisia lähteitä, tämä esitys perustuu kirjoittajan ja saarelaisilta kerättyyn muistitietoon. 1800-luvulla syntyneet veneenveistäjät olivat varsinaiselta ammatiltaan luotseja, laivureita ja kalastajia, jotka samalla veistivät veneitä. Heillä ei ollut käytettävissään lämmityslaitteilla, sähkövalolla ja sähkötyökaluilla varustettuja halleja, vaan rakentaminen tapahtui kesällä taivasalla, jossakin rantavajassa tai ladossa. Kuorsalolaiset veneenrakentajat olivat taitavia ammattimiehiä ja heidän työtään arvostettiin laajalti myös Kuorsalon ulkopuolella.
​
Aleksanteri Sipari (= Tommon Saska) 1841–1906. Laivuri. Perimätiedon mukaan veisti saarelaisille veneitä.
​
Topi Sipari (=Kalle-Topi) 1850–1917. Luotsi. Kippariluettelossa mainitun Kalle-Kustaa Siparin poika. Palkittiin Haminan kalastusnäyttelyssä.
​
Aleksanteri Sipari (= Ellan Saska) 1858–1931. Luotsi. Palkittiin kalastusnäyttelyssä. Ellan Saska veisti veneitä monelle kuorsalolaiselle sekä tiettävästi pankinjohtaja Walter Sundqwistille ja Helmi Enckellille, joilla oli kesähuvilat Kuorsalossa.
​
Robert Korjus (= Pumperi) 1860–1926. Luotsi. Korjus-Roopea ja hänen Itäpuolella sijainnutta taloaan kutsuttiin nimellä Pumperi. Roope rakensi veneiden lisäksi huonekaluja. Kerran Roope oli kehunut olevansa yhtä hyvä nikkari kuin Pumperi. Tällä hän vertasi itseään etevään haminalaiseen puuseppä Blombergiin.
​
Taavi Sipari (= Ellan Taavi) 1861–1937. Luotsivanhin. Ellan Taavin rakentamia veneitä oli monella kuorsalolaisella. Taavi ja yllä mainittu Aleksanteri olivat veljeksiä. Ellan veljekset veistivät veneitä Vekanniemessä koilliseen avautuvassa Varvinrannassa Taavin entisen talon alapuolella. Paikkaa kutsutaan nykyisin Lastumaaksi.
​
Kristian Sipari (= Vieterin Risto) 1868–1925. Luotsi. Vieterin Risto kävi veneenrakennuskurssin vuonna 1909 Viipurissa ja vuonna 1910 Helsingissä. Rakensi Helsingin kurssilla tammiolaisen työparinsa Aron Pitkäsen kanssa 22 ja 25 jalan pituiset kalastusveneet. Veisti useita haapioita kotipihansa rannassa. Valmisti myös huonekaluja. Risto oli Aleksanteri ja Taavi Siparin nuorin veli.
​
Evert Sipari (= Ellan Eesso) 1882–1945. Luotsi. Oli käynyt puusepänkurssin. Palkittiin Haminan kalastusnäyttelyssä. Oli venemestari Aleksanteri Siparin poika. Veisti veneitä Savisilmässä kotitalonsa viereisessä ladossa. Rakensi myös huonekaluja.
​
Iivari Niemelä 1884–1958. Laivuri ja kalastaja. Oli käynyt puusepänkurssin. Rakensi pienhaapioita, joista yksi veistokaarilla tehty on edelleen Timo Aarnonpoika Siparilla käytössä. Valmisti myös huonekaluja mm. piironkeja.
Iivari Niemelän veistämä pienhaapio. (Maija Piispan kokoelma).
Taavi Lommi 1886–1960. Laivuri, kalastaja ja suksimestari. Veisti Itäpuolella kesäisin pien- ja suurhaapioita sekä ruuhia nykyisin jo puretussa verkkovajassa aina 1950-luvun lopulle saakka. Teki talvisin suksia. Taavi Lommin vuonna 1953 Niilo Silennille rakentama haapio kuuluu Vehkalahden museon kokoelmiin Husulassa. Vene lahjoitettiin museolle vuonna 1986.
Taavi Lommin veistämä haapio alkuperäistä isommalla takilalla varustettuna.
Pekka Arvinpoika Arvilommi 1926-. Nosturinesimies, kirvesmies. Rakentanut 30-jalkaisen avonaisen keskimoottorilla varustetun kalastajaveneen Teikarissa. Työskennellyt talvisodan jälkeen toista vuotta Porvoossa Kråkön saarella Thure Lindströmin veneveistämössä, jonka tuotteet menivät Stockmannin tavaratalolle myyntiin. Rakentanut Kuorsalossa Unto Korjuksen ensimmäisen postimoottorin. Veistänyt Rauno Arvilommille 6-metrisen mahonkisen keskimoottoriveneen sekä vuonna 1959 Niilo Silennille 5-metrisen tuulilaseilla varustetun perämoottoriveneen. Pekka Arvilommi on rakentanut kaikkiaan yli 20 venettä, joista kolme lasikuituista. Kuorsalossa Pekka teki veneitä Savisilmässä ja Leerviikissä. Niilo Silenti hankki veneeseensä Valmetin 3-hevosvoimaisen Terhi perämoottorin. Tämä ensimmäisen tuhannen kappaleen tuotantosarjan kone oli kovaääninen ja käynnistyi huonosti, mutta käyntiin päästyään se oli vahva vetojuhta, jonka teho vastasi 5-hevosvoimaista ”jenkkikonetta”.
​
Ilmari ja Mauno Sipari perustavat veneveistämön
​
Päätoiminen veneenveisto käynnistyi Kuorsalossa toisen maailmansodan jälkeen 1953–54, kun serkut Ilmari (= Inkka) ja Mauno (= Manu) Sipari perustivat Kuorsaloon veneveistämön ja ryhtyivät itsenäisiksi yrittäjiksi. Vuosi 1954 oli merkittävä myös siinä mielessä, että sekä sokerin sekä kahvin säännöstely Suomessa päättyi ja elintaso alkoi pikku hiljaa kohota. Kuorsalon saaressa asui tuolloin noin 80 ihmistä ja kauppa, koulu sekä luotsiasema toimivat vielä entiseen malliin. Kaupunkeihin muuton hillitsemiseksi valtiovalta pyrki löytämään erilaisia keinoja helpottamaan maalla asumista. Kuorsalon osalta se merkitsi sitä, että valtio tuki taloudellisesti saaren sähköistämistä vuonna 1951 ja muutamaa vuotta myöhemmin kunta myönsi Kuorsalon teiden rakentamiseen työttömyystöinä 100.000 markkaa. Ehkä nämä tukitoimet rohkaisivat nuoria sodasta selvinneitä miehiä yritystoimintaan ja loivat uutta valoa saaren tulevaisuuteen. Ilmari Sipari oli itseoppinut kirvesmies ja veneenrakentaja, josta tuli Kuorsalon kansakoulun veistonopettaja, vuonna 1954 kuolleen Vihtori Siparin jälkeen. Kätevä käsistään oli myös kirvesmiehentöitä tehnyt yhtiökumppani Mauno Sipari. Hän oli lisäksi käynyt Pyterlahdessa Virolahden Kalastajakoulun, jonka opetussuunnitelmaan sisältyi veneenrakennusta. Manun kausi veneenveistäjänä päättyi kuitenkin jo keväällä vuonna 1955, kun hän siirtyi monen muun kuorsalolaisen nuoren miehen tavoin Haminaan tullivartijaksi.
​
Mustanmaan parakki uusiokäyttöön
​
Kun Mustanmaan varuskunta vuonna 1949 lakkautettiin, puolustusvoimat alkoi myydä linnakkeelle tarpeettomiksi jääneitä rakennuksia. Sieltä Ilmari ja Mauno Sipari ostivat vanhan parakin, jonka he pystyttivät Moosenmäelle Emilia Siparin sodassa tuhoutuneen talon kivijalan päälle. Verstaaseen tuli uunilämmitys, sillä töitä tehtiin ympärivuotisesti. Veistämö varustettiin myös isolla saunapadalla, josta höyry johdettiin putkea pitkin pasutustorveen, missä venelaudat ja kaaret saatiin notkeiksi. Käsityökalujen lisäksi verstaan tekniikkaan kuului sirkkeli, joka toimi polttomoottorilla. Verstaasta avautuivat Vekanlahden suuntaan isot ovet ja kynnyksestä johti ulos valtavat telat. Mutta mistä sitten tärkein rakennusmateriaali, venelaudat, saatiin? Niitä venemestarit eivät hankkineet kuitenkaan Kuorsalosta, vaan Inkka tunsi mantereelta lähiseutujen isäntiä, joiden metsästä hän itse kävi valitsemassa laudoiksi sahattavat tukit. Ne sahattiin Ravijoella Taimelan sahalla laudoiksi ja kuljetettiin talvella hevosella Kuorsaloon.
Veneveistämö näkyy vasemmalla olevan kuusenlatvan takana. (Kuva: Vehkalahden pitäjänhistoria II).
Ensimmäiset veneet valmistuvat
​
Ensimmäisinä töinään Ilmari ja Mauno rakensivat keulakajuutalla ja tuulilaseilla varustetut kalastajamalliset moottoriveneet, joista suuremman pituus oli noin 9 metriä ja pienemmän 7 metriä. Kalastajamoottorit myytiin Kotkan seudulle eivätkä serkut enää näiden mallien rakentamista jatkaneet. Ilmarin ja Maunon ajatuksena oli kuulemma ollut, että kalastajamoottoriveneitä olisi ruvettu valmistamaan sarjana. Mutta ilmeisesti samanlaisten moottoriveneiden tarjontaa paikkakunnalla oli enemmän kuin kysyntää, sillä toimivathan Pyötsaaren ja Summan veistämöt aivan lähellä. Sitä paitsi kalastus elinkeinona oli entisestään hiipunut ja siten myös kalastajamoottoriveneiden tarve. Ilmarin ja Maunon alkukauden ensimmäisiin töihin kuului vielä Pentti Suomalaiselle valmistunut 4-metrinen jolla, jonka laudat Pentti ajoi veistämölle hevosella Mäntlahdesta. Samoihin aikoihin valmistui Aarno Siparin tilaama 5-metrinen limilautainen tuulilaseilla ja pienellä keulatäkillä varustettu suippoperäinen moottorivene. Se sai voimanlähteeksi Valmetin valmistaman 6-hevosvoimaisen Vire-merkkisen keskimoottorin.
​
Venetyypit monipuolistuvat
​
Kun Tammion Mooses Pitkänen vuonna 1956 lopetti postinkannon ja Unto Korjus jatkoi samassa tehtävässä seuraavana vuonna, Kuorsalossa liikkui hämmästystä herättänyt huhu, ettei postimoottorilla enää saisikaan harjoittaa henkilöliikennettä! Tästä aiheutunut huoli, lisääntynyt vapaa-aika ja yleinen elintason nousu vaikuttivat siihen, että yhä useammat kuorsalolaiset alkoivat hankkia itselleen omia kulkuvälineitä. Vielä 1950-luvun lopulla, Itäpuolen Korjuksia lukuun ottamatta, kaikki liikenne mantereelta Kuorsaloon kulki Mäntlahden kautta. Aikakauden muutos ja huviveneilyn lisääntyminen vaativat venemallien uusimista. Niinpä Kuorsalon veistämöllä alettiin rakentaa tuulilaseilla ja pienellä keulatäkillä varustettuja perämoottoriveneitä, haapioita, joihin voi asentaa ns. lypsykoneen moottorin, ja jollia, joissa saattoi käyttää pientä perämoottoria. Tämäntyyppisten alusten rakentamiseen kului vähemmän aikaa kuin suurten kalastajamoottoreiden tekemiseen ja halvempihintaisina pikkuveneiden markkinointi oli helpompaa ja riskittömämpää. Inkka teki veneitä myös asiakkaan tilauksen mukaan. Vuonna 1957 Kaarlo Lommille valmistui 4-metrinen tasaperäinen jolla, jonka koneeksi tuli 3-hevosvoimaisen 2-tahtinen Johnson Sea-Horse. Samoihin aikoihin Alpo Arvilommille valmistui 4,5-metrinen pienellä keulatäkillä, mutta ei tuulilaseilla varustettu, perämoottorivene. Tämä alus saavutti kelpo nopeuden 18-hevosvoimaisella Johnson Sea Horse:lla.
​
Amerikan vientiveneet esikuvina
​
Helsingin olympialaisten jälkeen Summassa kehitettyä ulkolaitamoottorilla kulkevaa perhevenetyyppiä alettiin viedä Yhdysvaltain itärannikolle. Veneellä oli pituutta 5,3 metriä ja leveyttä 1,7 metriä ja se oli varustettu etukannella ja tuulilaseilla. Moottorivene edellytti vähintään 15 hevosvoiman konetta noustakseen plaaniin. Ilmari Sipari kehitti veistämössään amerikkalaisesta vientiveneestä oman muunnelman, joka saavutti Kuorsalossa suuren suosion. Sitä rakennettiin ainakin Itäpuolen Seppo Korjukselle, Martti Siparille (= Hietapajan Martsa), Sakari, Veikko ja Esko Arvilommille, Eero Siparille (= Savisilmän Eero) ja Kaarlo Ahtiselle. Veneet oli rakennettu mäntylaudasta, mutta peräpeili ja tuulilasinkehykset olivat joissain yksilöissä mahonkia. Ahtisen Kalle, iäkkäänä miehenä, hankki koneeksi 5,5-hevosvoimaisen Evinrude Fishermanin, joka kuljetti alusta 7 solmun nopeudella. Mutta muut veneet varustettiin yli 15-hevosvoimaisella Johnson- tai Evinrude- merkkisellä perämoottorilla.
​
Muita veneitä
​
Kuorsalon veistämöltä valmistui Uuno Korjukselle pienellä keskimoottorilla varustettu soutuvene sekä Risto Arvilommille ja Aarno Siparille tasaperäjollat. Erkki Berner tilasi Ilmari Siparilta perinteisen lyyverillä, pirkkeliseilillä ja peräsimellä varustetun haapion, johon myöhemmin asennettiin keskimoottori. Myös Jyrki Siparin ruuhi on Inkan kätten töitä. Melko varmasti Kuorsalon veistämöllä on rakennettu muitakin veneitä kuin tässä luetellut, mutta ne eivät vaan ole jääneet ihmisten mieliin.
​
Kuorsalon veneveistämö lopettaa toimintansa
​
Ilmari Sipari jatkoi veneenrakennusta yksin vuoteen 1962, jonka jälkeen muutti Haminaan kaupungin palvelukseen. Tiettävästi Inkka rakensi veneitä vielä ympyräkaupungissakin, koska hänen kerrotaan veistäneen kaiken kaikkiaan lähes parisataa venettä!
Vaikka veneenveistoa ammattimaisesti olisi Kuorsalossa vielä voinutkin harjoittaa, perheellisen elämä saaressa muodostui kuitenkin liian vaikeaksi, sillä koulu oli lopettanut toimintansa jo vuonna 1959. Kuorsalon elämää hetkellisesti piristänyt yritystoiminta päättyi ja sukupolvien ajan jatkuneen veneenveistoperinteen oli siirryttävä historiaan. Tässä yhteydessä ei voi olla toteamatta, että Ilmari ja Mauno Siparin aloittaessa Kuorsalossa puuveneiden rakentamisen, Suomen ensimmäinen lasikuituvene näki päivänvalon! Seuraavilla vuosikymmenillä lasikuitu ja merialumiini valtasivat venemarkkinat ja puuveneet hävisivät käytöstä. Samoin lähes kaikki puuveneveistämöt lopettivat toimintansa ja vanhat mestarit jäivät eläkkeelle. Ikimuistoinen veneenveistotaito oli siten lähellä kadota kokonaan Kymenlaaksosta, kunnes Haminan ammattiopistossa vuonna 1985 alettiin järjestää puuvenekursseja. Onneksi myös 2000-luvun alussa puuveneiden rakentamiseen liittynyt muistitieto ymmärrettiin kerätä talteen.