Nykyaika
Hautuumaa
Ylläolevista linkeistä pääsee katsomaan valokuvia, jotka on otettu Osmo Siparin 1990-luvulla laatimasta läp´käytävän seinällä olevasta kartasta. Valitettavasti kuvat ovat hieman epäselvät
Vapaa järjestötoiminta
KUORSALON VIIMEINEN LUOTSI
Esko Tulusto
​
(Kirjoitus on julkaistu teoksessa Elämää Suomessa: henkilögalleria. Espoo: W+G, 1990).
​
Eero Sipari on luotsi jo kolmannessa polvessa. Nyt, eläkeläisenä, hänellä on aikaa nauttia merestä ja saaristolaiselämästä.
​
Suomen rannikko on lukemattomine saarineen, luotoineen ja karikkoineen ainutlaatuisen kaunista, mutta merenkulun kannalta vaikeaa. Luotsin ammatti onkin ollut tärkeä ja arvostettu. ”Kruunu” eli valtio määräsi ennen suurimpien saarten miehet luotseiksi. Suomenlahden pohjukassa lähellä itärajaa sijaitsevan Kuorsalon saaren miehille tämä velvollisuus annettiin jo 1500-luvulla.
​
Eero Sipari on luotsi jo kolmannessa polvessa. Hän on oikea merten mies, syntynytkin (1926) veneessä matkalla mantereelle synnytyssairaalaan. Yliperämiestutkinnon suoritettuaan hän palveli toistakymmentä vuotta rahtilaivoissa ennen kuin ”rauhoittui” luotsiksi ja isänsä seuraajaksi Kuorsalon luotsiasemalle.
​
Nuoren miehen elämä maailman merillä lienee ollut toisinaan värikästäkin, mutta niistä ajoista ei Eero saarelaisten vakavaan ja harkitsevaan tapaan paljon kertoile. Meri, varsinkin näillä rikkonaisilla, myrskyisillä ja hyytävillä rannoilla on sellainen opettaja, että harkitseva luonteenlaatu ja tiukka itsehillintä on saarelaisten yhteinen ominaisuus. – Merenkulkijan ammattitauti (hukkuminen) on koko ajan niin lähellä, ettei kovin äkkipikainen ja kevytmielisesti suhtautuva ihminen merellä pärjää. Siellä pitää koko ajan harkita tekemisiään, Eero sanoo.
Eero Sipari, viidennen polven luotsi.
Eeron vaimo Eva on mantereella syntynyt, mutta sukujuuriltaan myös kuorsalolaisia. Jäyhän Eeron vastakohtana hän on puhelias ja vilkas, nauru herkässä. Koulutukseltaan Eva on äidinkielenopettaja, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän on tehnyt perhepäivähoidon ohjaajana. Evaa voi sanoa Haminan kaupungin perhepäivähoitojärjestelmän ”äidiksi”.
Vain talven kylmimmät kuukaudet Eero ja Eva asuvat kaupunkiasunnossa mantereella, muun ajan saaressa. Kesällä lapset ja lapsenlapset käyvät usein kylässä.
Siparien luotsiperinne ei siirtyne neljänteen sukupolveen. Sen sijaan merimiesperinne siirtyy, sillä poika on koulutukseltaan paitsi insinööri, myös perämies ja purjehtinut mm. kilpaa, eikä tytärkään merta pelkää. Myös lapsenlapset kasvavat luontevasti vanhempiensa ja isovanhempiensa mukana merellä liikkumiseen.
Luotsiperinne ei ehkä Siparin suvussa enää jatku, mutta harrastus ja kiintymys mereen ja saaristoon jatkuu.
Eero jäi 1970-luvun lopussa sairauden takia eläkkeelle. Jonkin ajan kuluttua Evakin jäi pois työstä, sillä toimeentulo oli luotsien poikkeuksellisen hyvien eläke-etujen takia turvattu. Luotsit pääsevät eläkkeelle jo 55-vuotiaana eli kymmentä vuotta yleistä eläkeikää aikaisemmin.
​
Eero sairastaa verisuonten kalkkeutumista, perisuomalaista vaivaa, joka Kuorsalon miesten keskuudessa on vielä tavanomaistakin yleisempi. On arveltu, että syynä saaristolaisten erityiseen alttiuteen sydän- ja verisuonitaudeille olisi runsas suolatun lihan ja kalan syöminen – pitkien kelirikkoaikojen varalle on pitänyt säilöä ruokaa. Sukupolvien saatossa hankittu vaiva olisi sitten muuttunut perinnälliseksi alttiudeksi.
​
Vuonna 1981 Eero joutui leikkaukseen, jossa verisuonia ”puhdistettiin”. Vuonna 1985 tuli sydäninfarkti ja sen vaatima ohitusleikkaus. Infarktin aiheuttama lievä halvaus vaikeuttaa yhä jonkin verran puhumista ja liikkumista.
​
Sairauksista huolimatta Eero ja Eva Sipari ovat oikeastaan vasta nyt, eläkeläisinä, päässeet täysin nauttimaan merestä ja saaristolaiselämästä. He omistavat Kuorsalossa Eeron syntymätalon. Siellä he viettävät vuodesta noin kahdeksan kuukautta. Vain talven kylmimmän ajan he asuvat mantereella Haminassa.
​
Saareen he muuttavat jo helmikuun lopussa, ennen jäiden lähtöä. Viimeiset matkat mantereelle Eero ajaa moottorikelkalla pelastautumispuku yllään ja 30 metrin köysi kelkan perässä laahaten – jos jää pettää, mies jää kellumaan ja myös kelkka saadaan ylös. Kelirikkoaikaa varten heillä on ruokavarastot, esim. 30 litraa pakastettua maitoa.
Eeron ja Evan talo Savisilmässä on rakennettu 1910-1911.
Jäiden lähtö on vuoden parasta aikaa. Pitkät, valoisat kevätpäivät. Joka aamu menemme rannalle katsomaan jäidenlähdön edistymistä. Joinakin keväinä jäät sulavat paikalleen, toisina myrsky ajaa jäälautat valtavalla ryminällä rannoille. Viimeistään silloin ihminen käsittää pienuutensa luonnon rinnalla.
​
Kuorsalon saari sijaitsee historiallisesti tärkeän rannikkoväylän varrella. Jo muinaiset viikingit purjehtivat sen kautta kauppa- ja ryöstöretkilleen itään. Historiankirjoissa saari mainitaan 1300-luvulla itäisen kauppatien yhtenä satamapaikkana. 1500-luvulla hollantilaiset merenkulkijat merkitsivät sen merikortteihinsa nimellä Goeschaeren, mutta huomauttivat samalla, että tuo rannikko on niin pelottava ja karikkoinen, ettei sinne kannata mennä.
​
Kuorsalossa on ollut asutusta niin pitkään kuin tiedetään. Miehet ovat olleet kalastajia, luotseja, merimiehiä, vauraimpina aikoina myös laivanvarustajia. Miesten kulkiessa merta hoitivat naiset lapasia ja karjaa ja katsoivat odottaen ja huoli sydämessä ulapalle – siinä saariston naisten elämäntehtävä.
​
Ikivanhan rantaoikeuden mukaan ”kuka löytää, saa pitää”. Vieläkin kerrotaan vuonna 1763 sattuneesta hampurilaisen St. Nicolauksen haaksirikosta, joka yhdisti vuosisataisissa riidoissa olleet Kuorsalon ja sen naapurisaaren Tammion asukkaat niin puhumattomiksi, etteivät he edes oikeuden edessä muistaneet nähneensä tai kuullensa yhtään mitään – saatikka sitten itse löytäneensä jotain. Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin Kuorsalon asukkaat sitten ostivat aatelisten perintönä kulkeneen saarensa itselleen…
​
Toisella tavalla suhtautui 1920-luvulla ikivanhaan rantaoikeuteen Eero Siparin äiti. Hän oli verkkoja kokemassa – mutta merkkinarun päästä löytyikin tuhat litraa puhdasta virolaista pirtua kymmenen litran kanistereihin pakattuna. Elettiin kieltolain aikaa ja salakuljetus kukoisti. Miesten harmiksi hän ilmoitti löytönsä poliisille. Miesten saunailloissa tapauksesta puhutaan kitkerästi vieläkin.
Eeron äidin kotitalo on rakennettu 1890-luvun alkupuolella.
Kuorsalon kukoistus sattui vuosisadan vaihteeseen. Saaressa oli lähes 200 asukasta. Vaurastuttiin mm. myymällä kiviä Pietariin, nykyisen Leningradin palatsien rakennustyömaille. Kuorsalolaiset menestyivät rannikkolaivureina ja rakensivat myös itse aluksia. Kalastus kannatti vielä; tyypillinen pyydys oli kahden kalastajan vetämä pieni nuotta, jolla pyydettiin silakkaa. Hylkeitä metsästettiin. Suomenlahden eteläpuolelle Viroon käytiin kauppaa; yhteydet olivat niin tiiviitä että kuorsalolaistaloilla oli Virossa omat ”sepransa” eli ystävätalonsa.
​
Saaren nykyinen kylämiljöö on peräisin tämän vuosisadan alkupuolelta ja edustaa tyypillistä tiivistä saaristolaisasutusta.
​
Kuorsalon elämä jatkui vilkkaana toiseen maailmansotaan saakka ja joitakin vuosia vielä sen jälkeenkin Sodan päätyttyä oli Suomenlahti täynnä miinoja. Niiden raivaaminen tuli rauhansopimuksen perusteella suomalaisten tehtäväksi.
​
Eero Sipari oli yksi miinanraivaajista. Osasto, johon hän kuului, puhdisti Suomenlahden etelärannikkoa, siis Neuvostoliiton aluevesiä. Miinoihin koskeminen oli ankarasti kiellettyä, mutta pian miehet alkoivat purkaa niitä saadakseen ne räjähtämään merenpohjassa – sillä tavalla saatiin paljon kalaa. Laivat ajoivat sitten räjähdyspaikan yllä suuret haavit sivuilla merenpintaa haravoiden…
​
Ne olivat kauniita kesäpäiviä merellä. Olimme nuoria ja uhkarohkeita, emmekä ajatelleet miten vaarallista miinojen purkaminen oli… Osastomme tuhosi ainakin 800 miinaa. Ne oli helppo löytää, sillä ne olivat suomalaisten laskemia ja meillä oli kartat miinakentistä.
​
Niin vaikuttavia olivat nuo kokemukset, että raivaustöihin osallistuneet miehet kokoontuvat yhä pari kertaa vuodessa muistelemaan menneitä.
​
1950-luvun loppupuolella saaren elämä alkoi ehtyä. Muutama mantereen satamista operoiva nykyaikainen troolari syrjäytti verkkoja käsin vedettäviä nuottia käyttävät saaristolaiskalastajat. Myös rannikkomerenkulku hiipui. Nuoret hakeutuivat työhön mantereelle. Kuorsalon luotsiasema lopetettiin ja luotsit siirrettiin Haminan asemalle. Luotsiaseman myötä menivät kauppa ja koulu.
​
Tällä hetkellä saari on talvisin täysin autio. Eva ja Eero ovat syksyllä sen viimeiset ja keväällä ensimmäiset asukkaat. Talot ovat muuttuneet loma-asunnoiksi. Kuitenkin Kuorsalo on yhä sitä vuosisatoja asuneiden sukujen hallussa. Siparit (nimi tulee saksalaisesta etunimestä Siegfried; lieneekö joku merimies ankkuroitunut saareen suvun kantaisäksi), Lommit, Arvilommit, Korjukset ovat Suomessa laajemmaltikin tunnettuja, onhan esim. Soulin olympiakisojen 1988 keihäänheiton voittaja Tapio Korjus saaren sukua. Kultamitalimies on ulkonäöltäänkin tyypillinen kuorsalolainen: pitkä, vaalea, jykevä, suoranenäinen, tiukkakatseinen. Kuorsalon suvut ovat vuosisatojen kuluessa liittyneet niin monien avioliittojen kautta toisiinsa, että he itsekin puhuvat ”kuorsalolaisesta ihmisestä” sekä luonteen että ulkonäön puolesta. Sukuyhteys on heidän keskuudessaan, asuinpaikasta riippumatta, yhä harvinaisen tiivis. Heille Kuorsalon saari on erityisen kiintymyksen kohde, ”äiti maa” tai pikemminkin ”äiti saari”.
Kuorsalon vanha ja kaunis hautausmaa on yhä käytössä. Kivissä toistuvat saaren muutamien kantasukujen nimet. Kuorsalossa melkein kaikki ovat sukua keskenään.
Ehkä onkin niin, että saaren autioituminen on sen elämässä vain lyhyt välivaihe. Sellaisia jaksoja on ollut ennenkin, tosin saarta ei nyt autioittanut sota vaan yhteiskunnan kehitys. Mutta aina asutus on palannut. Ehkä tietotekniikan kehitys muuttaa parissa vuosikymmenessä työn luonteen niin täysin, että ihmiset voivat työskennellä missä haluavat eikä kaupunki enää vedä puoleensa. Silloin voi myös saarelaisen elämänmuodon uusi ja uudenlainen kukoistus alkaa.