Nykyaika
Hautuumaa
Ylläolevista linkeistä pääsee katsomaan valokuvia, jotka on otettu Osmo Siparin 1990-luvulla laatimasta läp´käytävän seinällä olevasta kartasta. Valitettavasti kuvat ovat hieman epäselvät
Vapaa järjestötoiminta
KUORSALON TULIPALOT HEINÄKUUN 26. PÄIVÄNÄ 1944
Aarno Siparin 1.4.1950 laatima kirjoitus
Heinäkuun 26. päivänä 1944 kohtasi Kuorsaloa suurin tuho sitten vuoden 1590 jälkeen. Vuonna 1941 alkanut ns. jatkosota oli loppuvaiheissaan ja vihollisen ilma-ase oli käynyt hyvin ylivoimaiseksi.
​
Minut oli sinä päivänä, niin kuin kahtena edellisenäkin päivänä komennettu Majasaareen sammuttamaan lentopommituksesta syttynyttä metsäpaloa. Meitä lähti kuudelta aamulla noin ryhmän vahvuinen ilmasuojelujoukko moottorilla sinne. Tuuli puhalsi jo kolmatta päivää luoteesta. Aamulla oli aika navakka ja puuskainen tuuli, mutta lamaantui silloin tällöin päivällä, josta ennustimme sen illalla tyyntyvän.
​
Metsäpaloa emme saaneet tänäkään päivänä kokonaan sammumaan, mutta tulen vallan saimme kuitenkin niin rajoitetuksi, ettei enää ollut pelkoa sen leviämisestä yli saaren ja pääsemisestä rakennusten kimppuun, etenkin kun – niin kuin aikaisemmin sanoin – ennustimme tuulen tyyntyvän.
​
Kello kuusi iltasella palasimme takaisin Kuorsaloon. Menimme suoraan yhteiseen ruokalaamme, joka oli silloin Iida Siparin talossa. Siellä meille kerrottiin, että useampi pommituskone oli kello viiden aikaan käynyt pommittamassa saartamme. Pommit olivat pudonneet kuitenkin pääasiallisesti mereen, eikä mitään vaurioita ollut sattunut. Tämä oli siis ollut ensimmäinen varsinainen Kuorsalon saarta kohtaan tehty hyökkäys sitten talvisodan ensimmäisen päivän, jolloin Emel Siparin asuinrakennus Ourinniemellä oli tuhoutunut.
​
Syötyäni menin kotiini ja tarkastin oliko pommitus saanut aikaan mitään tuhoa rakennuksillemme. Huomasin joitakin konetykin ammusten reikiä seinissä ylhäällä ja läntisestä päädystä oli pudonnut avattava ikkuna maahan, mutta sekään ei ollut särkynyt.
​
Päälläni oli sotilaspuku. Päätin vaihtaa sen siviilipukuun ja lähteä esikuntalaivaan, joka oli Ourinniemessä, soittamaan Haminaan ja ilmoittamaan mitä olimme Majasaaressa aikaan saaneet.
​
Perheeni oli evakuoitu Vilniemelle. Minulla oli pieni talous täällä keskitettynä kamariin, jossa oli radio ja sänky. Vaihdettuani puvun katsoin kelloa, jonka olin asettanut pöydälle ja oli se silloin kymmentä vailla seitsemän.. Ajattelin ensin, että kuuntelisin uutiset, mutta päätin sitten kiireimmiten mennä puhelimeen, koska pidin mahdollisena, että Haminasta olisi voitu lähettää vielä illalla osasto vartioimaan paloaluetta. Unohtaen kellonikin siihen pöydälle läksin siis kiireesti esikuntalaivaan noin seitsemää minuuttia vaille seitsemän.
​
Kun saavuin Ourinniemelle ja olin aikeissa pyrkiä laivaan, ryntäsi minua vastaan sieltä laivan miehistö. Kysymykseeni, voisiko sieltä soittaa, ei kukaan antanut minulle vastausta, vaan kaikki olivat pakokauhun vallassa ja huusivat: nyt ne taas tulevat. Ajattelin ensin sittenkin pyrkiä laivaan, mutta läksin sitten miehistön perästä hiljalleen kävelemään Elllun salmelle. Pysähdyin salmen rannalle, kivisillan luo ja katselin taivaalle, josta kuului jo kovaa surinaa. Pian näkyikin kaksi maataistelukonetta syöksyvän Harvajalta suoraan koulua kohti. Etsin suojan suuren, särmikkään kiven takaa niin, että saatoin hyvin nähdä. Kauheasti konetykillä ampuen saapuivat koneet ja neljä ensimmäistä räjähdystä kuului luultavasti meidän aittojen kohdalta. Itäpuolen takaa näkyi jo taas kaksi konetta ja sieltäkin kuului räjähdykset ja konetykin hylsyt kilahtelivat kiviin pudotessaan maahan. Pysyin kiven suojassa ja näin kuinka matalalla koneet lensivät, aivan talojen kattojen yläpuolella. Kaikki koneet tekivät syöksyn idästä länteen. Laivan miehistö oli juossut Ellun mäkeä ylös ja mennyt sitten oikealle metsään. Ensimmäiset koneet olivat jo silloin kylän päällä, joten niiden tähystäjät näkivät pakenevan lauman. Huomasin, kun koneet tulivat uudelleen, ne pudottivat pommit juuri tähän kohtaan. Näistä pommeista jäi luultavasti kaksi suutareiksi. Selvimmin näin kahden pommin räjähdyksen. Toinen räjähti Ellun talon korkeudella, talosta noin 4 metriä luoteeseen. Sirpaleita, kiviä ja multaa tirskui korkealle ilmaan ja talon seiniin. Myöhemmin paikanpäällä käytyäni huomasin, että osa räjähdysaineesta oli onneksi jäänyt syttymättä, joten talo ei saanut niin pahoja vaurioita kuin se olisi saattanut saada. Toinen räjähdys sattui vielä selvemmin silmiini Ellun talon ja seurantalon väliltä. Noin 20 metrin korkeuteen tirskui ulvovia sirpaleita, kiviä, mutaa ja puunkappaleita.
​
Olin laskenut, että koneita oli kahdeksan ja että jokainen kone teki kaksi syöksyä ja pudotti kaksi pommia kerrallaan, jotka molemmat pommit putosivat parin metrin päähän toisistaan. Saaremme sai siis tässä ryöpyssä 32 pommia. Lisäksi räiskivät konetykit koko ajan. Kun viimeiset kaksi konetta olivat viimeisellä syöksyllään ja näin pommien irtautuvan koneista suunnilleen kohdallani, nousin ylös suojapaikastani ja läksin katsomaan tuhoa. Päästyäni Eemelin saunan sivuitse minua kohtasi kauhistuttava näky: Yli koulun päädyn näkyi talostamme tupruavan paksu, musta savu. Kyötikin läävärakennus, jossa Iivari säilytti heiniään oli valtavissa liekeissä, ja kun ehdin pitemmälle, näin Emilia-vainajan entisen talon katolla riehuvan tulen.
​
Juoksin kiireesti kotiini. Ourin kalliolta huomasin jo, että vinttikamarin harja oli ränkistynyt ja tuli hulmusi räystäitten alta koko eteisrakennuksesta. Menin keittiön ovesta sisään. Tulta näkyi jo ovenkamanan päällä. Katselin tavaroitani. Valitsin heti kiireessä ensimmäiseksi sotilaspukuni ja muutamia muita vaatteita, joita läksin viemään saunakamariini. Olin toista kertaa viemässä sinne tavaroita, kun huomasin erään vieraspaikkakuntalaisen luotsin, joka kysyi minulta, että luulenko tavaroiden siellä säilyvän. Hän ei puuttunut mihinkään pelastus- tai sammutustyöhön, kierteli vain ihmetellen tulipaloja. Huomasin rapuilta, että Lommin Taavetti ja Mäkelän Eevertti kaikessa hyvässä sovussa valmistautuivat koulun ruiskulla valamaan vettä koulun seinille. Tämän he tekivät urheasti loppuun saakka huolimatta kovasta kuumuudesta ja siten pelastivat muistorikkaan koulurakennuksen varmasta tuhosta. Menin vielä sisään. Vinttikamarin lattia alkoi olla jo niin palanut, että tuli tulvehti kumpaankin huoneeseen. Ulospääsy ovien kautta alkoi vaarantua. Kävelin vielä salissa ikään kuin hyvästiä heittäen ja työnsin ikkunasta ulos muutamia pienempiä esineitä. Ketään ei tullut meidän paloamme katsomaan ja minua auttamaan. Iivarin näin Onnin kanssa kantavan heiltä tavaroita rantaan päin. Saamatta mitään suurempaa ikkunasta ulos kun ikkunoissa oli keskellä vahva karmi, jonka särkemiseen olisi tarvittu kirves tai muu vahvempi ase, tulen riehuessa salin ja keittiön kattopapereissa ja tapeteissa, jätin maallisen onnelani ja kaiken minulle rakkaan irtaimiston hävittävän tulen tuhottavaksi.
​
Palavasta rakennuksesta ulos tultuani ryhdyin kiireesti tulen leviämistä estämään. Sammutin kipunoita hajalleen pommien vaikutuksesta menneen aittarakennuksen kattoriekaleista. Minulla oli jo muutamia apulaisia työssäni, mutta en muista ketä he olivat. Emilian talon sammutuspuuhissa näin enemmän väkeä. Olihan talo metsän reunassa, joten siitä oli helppo päästä metsän suojaan, jos lentokoneet olisivat uudelleen tulleet. Kiersin kerran koulun ympäri kartanolle ja huomasin Launasin rantaa pitkin soutavan veneen.
​
Palasin taas kotikartanolle. Tuli liekehti voimakkaasti räystäitten alta, mutta peltikatto esti suuresti sen raivoa. Miinan talon katolla kävin kaksi kertaa sammuttamassa alkaneen palon Tuuli puhalsi yhä luoteesta, mutta se oli heikontunut. Tuulen suunta oli paras mahdollinen, niin ettei tulella ollut suuria levenemisen mahdollisuuksia, etenkin kun meidän upea aittarivi oli ensin hävitetty maan tasalle. Yhtään vihollisen konetta ei tullut paloa ja tuhoa tarkastamaan. Vain jostakin kauempaa kuului lentokoneen surinaa.
​
Puoli yhdeksän aikaan, kun palo jo oli voitettu, alkoi saapua sammutusväkeä muualtakin. Joku höyrylaiva tuli meidän valkamaan ja alkoi työntää vettä Emilian talon raunioihin. Meidän raunioihinkin pantiin letkut ja palohaoilla alettiin repiä kattolevyjä. Näin tehtiin palosta arkipäiväinen, kun se kaikesta kaameudestaan huolimatta oli tähän saakka ollut haikean juhlallinen. Kello yhdeksän aikaan olivat jäljellä vain savuavat rauniot, joitten tuhkaläjistä saaliinhimoiset sammuttajat etsivät muistoesineitä.
​
Rannalla kävellessäni huomasin, että kaksi sadetakkiani oli joku tarvitsija palon aikana vienyt.
​
Ellan kalliolla paloletkujen kimpussa tapasin jonkun vieraan esikuntaupseerin. Hän sanoi: ”Tätä me olimme jo kauan odottaneetkin, kun eräältä esikuntaupseerilta oli Koiviston metsissä paossa harhaillessa hukkunut papereita, joista ilmeni, että keveitten merivoimien esikunta oli Kuorsalossa”. Näin kauan oli siis kestänyt ennen kuin paperit olivat sattuneet oikeisiin käsiin ja tulleet oikealle kielelle käännetyksi.
Esikuntalaiva Merikotka naamioituna Ourinniemessä kesällä. 1944 (SA-kuva).
Miinalaiva Ruotsinsalmi Vekanniemessä kesällä 1942 (SA-kuva).
Pommituskohteeksi oli selitetty tuo esikuntalaiva. Mutta kyllä pommit olivat tarkoitettu yleensä asuttuun kylään. Ollessani pommituksen aikana Ourinniemellä huomasin, ettei laiva erikoisemmin ollut pommituksen kohteena. Esikuntalaiva ei siis saanut osumaa. Se oli kyllä aivan tyhjä. Myöhemmin nimittäin kuulin, että koko esikunta oli kello viiden pommituksen jälkeen siirtynyt Hieta-apajan kivikellariin. Sinne oli vedetty puhelinjohdot ja sieltä nyt lähetettiin kauhusanomia. Ilmatorjuntatykki oli ollut laivassa, mutta ei ollut yhtään miestä, joka olisi uskaltanut seistä sen takana. Parempi olisi ollutkin irrottaa se ja viedä Matrukanvuorelle. Sieltä olisi ollut erinomaisen hyvä yrittää suoralla suuntauksella ampua syöksyviä koneita. Kyllä ne olisivat ainakin silloin pysytelleet korkeammalla. Mutta kun joukossa ei ollut yhtään upseeria, joka olisi voittanut pelon. He olivat kaikki kuulemma suorastaan kauhun vallassa kellarissa. Siellä oli se sama komentajakin, joka Koivistolla oli pudottanut salaisia papereita.
​
Heinäkuun ilta alkoi verhoutua yön hämärään. Tuuli oli tyyntynyt. Luoteen mainingit asettuivat nopeasti. Hiiltyneet rauniot savusivat ja höyrysivät suoraan kohti taivasta niin kuin uhrisavut. Siellä täällä joku jälkisammuttaja kulki ämpärin kanssa ja kaatoi vettä kytevään kohtaan. Taivas oli sees ja kauniin sininen. Ei kuulunut tuhontuojien surinaa, ei pommien räjähdyksiä.
​
Musta savu nousee Ourinniemen kupeella olevasta laivasta. Sieltä kuuluu vaijereiden haalaamista. Yön hämärässä aavelaiva irtautuu kallion kyljestä ja lähtee hitaasti kulkemaan kohti länttä, kohti suojaisempia poukamia. Minä katson sen poistumista juroin katsein. Minä ajattelen sotaa ja sotilaskunniaa. Mieleeni muistuu monta sotapäällikköä monien sotapolkujeni varsilta. Minä kohtaan sieltä niin monta kunnian miestä, joiden on täytynyt kovan sielun taistelun kautta voittaa pelko. Ammattisotilas ei ole sotilas, jollei hän siihen pysty. Minusta tuntuu, ettei isänmaa olisi yhtään köyhempi, vaikka tuo laiva höyryäisi kauas, pois armaan maamme rannoilta.
​
Rannalla kävellessäni osuu silmäni saunaneteisen seinässä olevaan sirpaleen reikään. Tutkin sen suunnan ja huomaan, että tämän sirpaleen on täytynyt tulla vinttikamarista. Löydän sirpaleen eteisen uunilta. Se on pronssin värinen. Siis vinttikamariin on tullut palopommi, joka on ollut tuhon alku.
​
Tapaan Iidan kalliolla. Sanon hänelle: ”Siinä meni meidän koti”. Hermoni eivät enää kestä, minä purskahdan itkuun, käännän pääni pois ja annan kyyneleeni virrata vuolaina. Kävelen hiljaa kohti ainoata asumustani, kalliorannan saunakamaria. Sinne yksinäisyyteen tahdon nyt mennä selvittämään itselleni kaikkea sitä, mitä olen tänään kokenut, mitä menettänyt ja miten tämä kaikki on vaikuttanut minun sieluuni.
​
Järjestän vuoteeni tänne aikaisemmin kokoamistani tavaroistani. Tuskaiset ajatukseni liitävät ensinnä sinne, missä tietämättömyyden rauhaisaa unta nukkuvat ne, jotka ovat ilossa ja surussa minun kanssaeläjiäni ja jotka ovat menettäneet yhtä paljon kuin minäkin. Käännyn Jumalani puoleen ja sanon: ”Oletko rankaissut meitä meidän ja meidän esivanhempiemme rikkomusten tähden vai oletko tahtonut valmistaa meitä, että meidän olisi helpompi luopua täällä kaikesta, kun matkamme Siperiaan alkaa”? En ole katkera, mutta minun on vaikea ymmärtää, että minun kotini oli ensimmäinen tässä Sodomassa, joka oli perustuksia myöten tuhottava. Sitten minä palaan siihen ajatukseen, joka ennenkin on päässyt ajatuksissani voitolle: ”Sinä Jumala olet luonut tämän maailman säätämiesi lakien mukaan kulkemaan kohti ennakolta päättämääsi päämäärää kohti”. Nyt tunnen saavani rauhan sielulleni ja olen kiitollinen Jumalalle, että olen jäänyt näkemään isänmaani kohtalon ja huoltamaan niitä, jotka ovat minusta riippuvaisia.
​
Sitten minä rauhallisesti kertasin mielessäni kaiken sen minkä äsken tiesin menettäneeni. Muistan visakoivuisen sohvan, jonka enoni vaimon äiti oli saanut kotoaan morsiuslahjaksi, muistan rokokootyyppisen tammisen kirjoituspöydän, joka joskus kauan sitten on kulkeutunut Pietarista Haminaan. Se oli jo maalattu vaalean vihertäväksi ja merkeistä päättäen palvellut keittiöpöytänä, kun silmäni keksi sen jostain huutokauppakamarista. Mestari Haverinen kunnosti sen sellaiseen kuntoon, että Kotkan museoon koetettiin se ostaa tarjoamalla siitä 7000 markkaa. Muistan vanhan Bieder-maijer-tyylisen vanhan mahonkisen pelipöydän, joka hyvin kunnostettuna välkkyi punertavalta. Muistan suuren kaunismuotoisen kirjakaapin, joka muassaan vei unholaan kaikki nuoruuden valokuvat. Ja se erikoisrakennetta oleva yöpöytä, joka oli samanlaista loimukoivua kuin kirjakaappikin. Muistan ne seitsemän hyllymetriä kirjallisuutta, joka oli muistorikkaassa vinttikamarissa ja siitä erittäinkin Ibsenin ja Shakespearen draamat, Pelle Molinin kertomukset ja monet, monet muut aarre aarteelta kerätyt, joiden ulkoasu saattoi olla ahkerasta käytöstä kulunut, mutta jotka siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä, kun niissä näkyi ajan patina, olivat minulle niin rakkaat. Sinne oli jäänyt niin paljon sellaista, mitä ei koskaan saisi kaikkia takaisin, vaikka saisi haltuunsa sadun taikakalun, millä pystyisi loihtimaan---
​
Autuas uni vapautti minut aamuyöstä kaikista painavista aatoksista ja salli minun väsyneitten hermojen valmistautua viemään raskasta sanomaa perheelleni Vilniemelle.
​
Tästä haikeaan sävyyn viritetystä tosikertomuksesta on meille kaikille paljon opittavaa.
​
Ensinnä 3 jossia:
​
Jos asianomainen komentaja olisi ollut sotilas, ei hän olisi pudottanut salaisia papereita Koivistolle,
​
Jos ilmasuojelupäällikkö suojeluskuntaupseeri Bruun olisi ollut mies paikallaan olisi evakuoiminen suoritettu määräysten mukaan, niin että kaikki ainakin arvokkaampi irtaimisto olisi kuljetettu pois saaresta. Kun minä sitä pyysin, sanoi mainittu herra: ”No tuskin se nyt kannattaa. Minusta tuntuu koko tämä evakuoiminen aivan liian aikaiselta eikä meille ole varattu polttoainettakaan sitä varten.”
​
Jos esikuntalaivassa olisi ollut kuri ja johto, olisi siinä sijainnut ilmatorjunta-ase toiminut ja vahinkoja todennäköisyyden mukaan ei olisi ainakaan niin paljon syntynyt.
​
Esikuntalaivassa olevan korkeimman sotilashenkilön olisi ollut asetuttava sammutustöiden johtoon, tai hänen olisi ollut ainakin määrättävä siihen sopivaksi katsomansa henkilö. Sammutustöiden johto olisi ainakin kuulunut paikalliselle ilmasuojelupäällikölle.
​
Ihmiset eivät yleensä vaaran hetkenä välitä mistään muusta kuin omastaan ja itsestään.
​
Minun kaikki tekoni olivat tulipalojen aikana vääriä: ajattelin vähiten itseäni ja enemmän kokonaisuutta. Suljin ovet ja ikkunat palavasta rakennuksesta. Kun veto olisi ollut voimakas, olisi ollut vaikea pelastaa naapurirakennuksia, mutta minä olisin voinut jotain pientä omaani saada tulesta pois.
​
On väärin sanoa, että toiset nauttivat palosta. Minä en osaa sitä oikein sanoa. Mäkelän Eevertti kuitenkin sanoi, että niinhän se käy kun kotiaan pitävät epäjumalana.
​
Älkää kootko itsellenne tavaraa maanpäälle, missä koit syövät ja ruoste raiskaa ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat kaiken. (Kyllä kai sentään on parempi koota, kuin olla kokoamatta).
​
Sanomalehtien uutiskielellähän edellä oleva olisi lyhyesti voitu kertoa seuraavasti (Sota-aikanahan ei kylläkään saa tällaisista tapahtumista panna uutisia lehteen. Monta kertaa kyllä sitten käy niin, että tapahtuma huhuna leviää ainakin yhtä laajalle ja kymmenen kertaa suurennettuna.): 8 venäläistä maataistelukonetta suoritti eilen illalla klo 7 aikaan pommituksen Kuorsalossa. Paitsi räjähdyspommeja pudotettiin myös palopommeja, jotka aiheuttivat kahden asuinrakennuksen ja yhden ulkorakennuksen palon. Palo näytti alussa hyvin uhkaavalta, mutta tuulen tyyntyminen helpotti suuresti sammutustyötä, johon alussa otti osaa vain Kuorsalon ilmasuojelumiehistö. Urhea sammutusväki sai mm. varjelluksi kansakoulun, joka oli aivan paloalueella. Myöhemmin kun muualta ehti sammutusväkeä höyryruiskuineen saatiin palo kokonaan sammutetuksi. Kaikki rakennukset olivat vakuutetut Vehkalahden palovakuutusyhtiössä, mutta eivät vakuutussummat läheskään vastaa vahinkojen suuruutta.
​
Tämän kaiken olen kirjoittanut muistiin perheelleni ja erikoisesti vaimolleni, joka palon seuraavana päivänä, kun tapasin hänet Tervasaaren ja Ristiniemen välillä veneessä ja kerroin kaiken tämän kauhean tapahtuman sanoi: ”Pääasia oli, että sinä säästyit”.
​
Kuorsalossa huhtikuun 1. päivänä 1950
​
Jälkikirjoitus:
Maataistelukoneet olivat Iljushin Il-2-tyyppisiä koneita. Todennäköisesti tyyppiä Il-2m3. Se oli 2-paikkainen, toinen miehistä hoiti taka-ampumon, jossa oli 12,7 millin Berezin konekivääri. Koneet kuuluivat Neuvostoliiton Itämeren Laivaston ilmavoimille, jolla oli tuolloin neljä maataistelulentorykmenttiä. Ilmeisesti kyseessä oli 7. Kaartin Maataistelulentorykmentti. Rykmenttien vahvuus oli 30-35 konetta ja tämä 8-koneinen eskadrilli, joka Suomessa vastasi lentuetta, oli tyypillinen iskuissa käytetty osastokoko. Il-2m3:n konetuliaseistus käsitti yhden 7,62 millin konekiväärin ja yhden 23 millin konetykin kummassakin siivessä. Pommikuiluja oli kummassakin välisiivessä (laskutelineen ja rungon välissä) yksi, jonne sopi yhteensä 8 pientä (50-80 kilon) tai kaksi isoa (100-250 kilon) pommia tai kaksi 100 kilon pommikanisteria. Pommit olivat yleensä sirpale- tai bunkkeripommeja. Kanisterit vetivät 12-172 kappaletta pieniä rypäle-, ontelo- tai palopommeja (kokoluokka 1-25 kiloa).
​
(Kari Stenman)
​
Maataistelukoneiden pääkohteena lienee ollut merivartiolaitoksen vartiolaiva VL Merikotka, joka toimi jatkosodassa laivaston esikunnan emälaivana. Sota-alus, jossa ylipäällikkö Mannerheimkin oli vieraillut vuosi sitten Klamilanlahdella, oli ankkuroitu Kannaksen läpimurtoon johtaneiden taisteluiden jälkeen kesällä 1944 Kuorsalon Ourinniemen kupeeseen. Esikuntalaiva oli naamioitu niin onnistuneesti, ettei sitä voinut erottaa ympäristöstään. Heinäkuun 13. päivään 1944 mennessä Kuorsalon evakuointi oli saatu päätökseen. Saaresta lähti noin 120 siviiliasukasta tärkeimmän omaisuutensa kanssa Vilniemelle, joka oli saarelaisille määrätty evakuointipaikka. . Kuorsaloon jäi vielä 14 Uuraan luotsia, 7 Kuorsalon luotsia ja 16 ilmasuojelumiestä sekä 2 lottaa muonittamaan saareen jääneitä. Todettakoon vielä, että luotsien perheet sijoitettiin Mäntlahteen.
​
(Tuomo Silenti)