Kalastus ei kannata

Toisen maailmansodan päätyttyä Kymenlaakson metsäteollisuuden laitokset ja tullilaitos houkuttelivat Kuorsalon nuorta väkeä mantereelle, jossa toimeentulo koettiin kalastuselinkeinoa helpommaksi ja varmemmaksi. Kalastuksessa olisi näet uusissa olosuhteissa pitänyt siirtyä ympärivuotiseen tuoreen kalan markkinointiin perinteisen suolakalan asemesta, mutta asian teki mahdottomaksi se, että lähialueilta puuttui kokonaan kalanjalostuslaitokset. Kalastusta vaikeutti myös kalastustarvikkeiden hintojen nousu, mikä esti pyyntivarusteiden uusimisen ja täydentämisen. Lisäongelmia aiheutui niin ikään Suomen ja Neuvostoliiton syksyllä 1944 solmimasta Moskovan välirauhasta, sillä kuorsalolaisten parhaimmat talvikalastusvedet ja hylkeenpyyntialueet olivat jääneet itänaapurin puolelle.

​

Periksiantamattomat kuorsalolaiset

Sodan jälkeen Kuorsaloon muutti useita evakkoperheitä Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta, mutta vain kolme perhekuntaa asettui pysyvästi saareen. 1950-luvun alussa Kuorsalon väkiluku käsitti noin 90 asukasta, joista suurin osa oli eläkeläisiä tai eläkeiän kynnyksellä, mutta eivät kuitenkaan kaikki. Nämä sinnikkäät ja tulevaisuuteen uskovat saarelaiset pystyivät silti tekemään Kuorsalosta vielä melko elinvoimaisen saarikylän varsinkin sen jälkeen, kun saareen oli saatu vedetyksi sähköt. Sitä aikaisemmin valaistuksessa käytettiin öljylamppuja ja kynttilöitä ja Yleisradion ohjelmia kuunneltiin Lahden asemalta paristovastaanottimilla. 

​

Elinvoimaa Kuorsalossa edusti kauppias Siviä Salon ylläpitämä Klamilan Osuusliikkeen Kuorsalon sivumyymälä. Lisäksi merkittävää vireyttä saaren elämään toi kansakoulu. Opetuksesta vastasi Posiolta Kuorsaloon vuonna 1949 muuttanut opettaja Hilja Tyni. Ja kun Suojeluskunnat ja Lotta Svärd -järjestö oli lakkautettu Liittoutuneiden valvontakomission määräyksestä, nuorisoseura veti aikaisempaa enemmän väkeä riveihinsä esimiehenään Aarno Sipari. Myös Ida Korjuksen ja Selma Arvilommin johtama Marttakerho koettiin saaren naisten keskuudessa erittäin suosituksi.

​

​

​

​

​

​

​

​

​

 

Kuorsalon kylää 1950-luvulla.

 

Maaseudun sähköistyskomitea

Mauno Pekkalan hallitus asetti tammikuussa 1947 Maaseudun sähköistyskomitean (KM 1950:9), jonka tehtävänä oli selvittää, mitkä osat maastamme olivat vielä ilman sähkövirtaa. Komitealta odotettiin myös ehdotusta siitä, kuinka sähköistämättömät alueet saataisiin kohtuullisin kustannuksin liitetyiksi sähköverkkoon ja mitkä olisivat ne perusteet ja muodot, joilla valtio tukisi maaseudun sähköistämistä. Valtiojohto oli tietoinen mm. saariston asukkaiden asumisolosuhteiden jälkeenjääneisyydestä mantereen oloihin verrattuna ja siitä, että huomattavaa muuttoliikettä saarista kaupunkeihin tapahtui. Tätä kehitystä valtiovalta ei katsonut suopein silmin ja sähköistämisessä nähtiin yksi keino muuttoliikkeen hidastamiseksi. Saariston sähköistämiseen sisältyi kuitenkin suuria taloudellisia vaikeuksia, sillä kalliita merikaapeleita jouduttaisiin vetämään pitkien merenselkien yli. Mutta Kuorsalo ja Pyötsaari sijaitsivat onneksi suhteellisen lähellä mannerta, joten toivo näissä saarissa eli vahvana, mutta toisin oli laita Tammion kohdalla.

​

Saaristokomitea

Valtiovallan huoli saariston ja rannikkokuntien väestöstä näkyi myös siinä, että maaliskuussa 1949 pääministeri K.A. Fagerholmin johtama hallitus asetti vielä Saaristokomitean (KM 1957:4). Sen tuli tehdä parannusehdotuksia saaristo- ja rannikkokuntien asukkaiden taloudellisista oloista, liikenneyhteyksistä, kalastuksesta, työllisyydestä, kouluoloista, terveydenhoidosta ja sähköistämisestä.

 

Koska sähkövalon olemassaoloa pidettiin tuolloin yhtenä elämän välttämättömyyksistä, komitea totesi, että saariston asukkaiden toive päästä edes suunnilleen samanarvoiseen asemaan mantereen väestön kanssa oli täysin oikeutettu. Siksi ei ollut mikään ihme, että työryhmä sai eniten aloitteita juuri sähkövirran vetämisestä saariin. Aloitteiden tekijöinä mainitaan mm. Kuorsalo ja Pyötsaari. Ja jotta sähköistämisen perustamiskustannukset, joita valtio ilmoitti tukevansa noin 1/3-osalla, olisi voitu minimoida, komitea ehdotti pieniä alueita muodostamaan osuuskuntia. Näin sitten tapahtui Kuorsalon ja Pyötsaaren osalta.

​

Kunta lähestyi kuorsalolaisia

Tieto Saaristokomitean asettamisesta otettiin Kuorsalossa toiveikkaasti vastaan, sillä olihan komitean tavoitteena saarelaisten olojen selvittämisen lisäksi tehdä myös ehdotuksia niiden parantamiseksi. Siksi Kuorsalossa järjestettiin kyläkunnan kokous heinäkuussa 1949 Aarno Siparin johdolla Ilmari Siparin toimiessa sihteerinä. Pöytäkirjassa todettiin, kuinka valtioneuvosto oli asettanut yllä mainitut komiteat ja kuinka mm. Vehkalahden kunnalle oli lähetetty kirjelmä, jossa se kysyi saaristolaisten mielipiteitä olojen parantamiseksi. Kyläkunnankokous päätti, että asian eteenpäin vieminen jätetään toimikunnalle, johon valittiin kokoonkutsujaksi Aarno Sipari ja muiksi jäseniksi Aimo Korjus, Arvi Arvilommi, Taavi Lommi ja Kaarlo Arvilommi. Täten Vekka, Itäpuoli, Leerviikki ja Tallouri tulivat hyvin eduste-tuiksi. 

​

Kuorsaloon päätettiin hankkia sähköt

Lokakuussa 1950 Kuorsalon nuorisoseurantalolla pidettiin uusi kyläkunnan kokous. Puheenjohtajana toimi edelleen Aarno Sipari ja vt. kirjurina Pellervo Arvilommi. Tällä kerralla esityslistalla oli vain yksi asia, sähköistäminen. Pöytäkirjassa todetaan lyhykäisesti, että ”päätettiin ruveta hommaamaan saarelle sähköä” ja että hankkeen kustannusarvio pyydettäisiin Valtion Sähköpajalta. Sovittiin vielä, että Aarno Sipari kutsuu Sähköpajan miehet saareen suorittamaan katselmusta ja että heidän kulunsa tultaisiin maksamaan kylän manttaalikassasta. Palautettakoon vielä mieliin, että molemmissa komiteoissa Aarno Siparia oli kuultu asiantuntijana.

​

Valtion Sähköpaja

Kun Valtion Sähköpajan arkistoa ei ole löytynyt, ei aivan tarkalleen tiedetä, koska sähköfirma jätti Kuorsalo-Pyötsaaren osuuskunnalle tekemänsä sähköistämistarjouksen ja minkälainen se oli suuruudeltaan. Todettakoon kuitenkin, että vuonna 1945 perustettu Valtion Sähköpaja ei ollut ihan pieni yritys, vaan alkuaan puolustusministeriön Sähkölaboratorio. Siihen kuuluivat 1920-luvulta lähtien kaikki puolustuslaitoksen viestikorjaamot ja erinäisten vaiheiden jälkeen Sähköpajasta tuli valtion omistama Televa Oy ja monien mutkien jälkeen Nokia Telecommunications!

​

Sähköistäminen työllisti Kuorsalon miehet

Maastotyöt Kuorsalossa aloitettiin joka tapauksessa talvella 1951. Ja jotta perustamiskustannukset olisi saaristokomitean suosituksen mukaisesti saatu mahdollisimman pieniksi, kuorsalolaiset itse raivasivat tulevan sähkölinjan asevelihengessä, talkoilla. Puut kaadettiin sähkölinjan kulkureitiltä, joka kulki suorana viivana Launasenniemestä seurantalon välittömään läheisyyteen. Linjan päätepisteeseen muurattiin tiilistä muuntaja todennäköisesti Yrjö Arvilommin ja Uuno Mikkolan toimiessa muurareina. Vanha muuntaja on edelleenkin olemassa, mutta aivan eri käyttötarkoituksessa. Nykyisen se palvelee Kuorsalon Metsästäjiä ns. lahtihuoneena ja sen ääreen on rakennettu keittokatos. Tolppamuuntajat korvasivat Kuorsalon vanhan muuntajan vasta 1970-luvulla.

 

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

Muuntaja nykyisessä mallissaan.

​

Ns. linjahommiin osallistui sodan käyneitä rintamamiehiä kuten Sakari, Yrjö ja Veikko Arvilommi, Ilmari, Mauno ja Toimi Sipari. Töihin osallistui myös entisiä merisuojeluskunnan riveissä karaistuneita ikämiehiä kuten Kalle, Lauri ja Onni Arvilommi, Uuno Mikkola, Iivari Niemelä ja Lauli Sipari. Oman panoksensa yhteiseen projektiin antoivat vielä ilmasuojelu- tai sotilaspoikatehtävissä toimineet nuoret miehet kuten Keijo ja Rauno Arvilommi, Unto Korjus, Seppo Korjus, Reino ja Sakari Lommi sekä Jaakko Sipari. 

​

Ammattimiehet sähköasentajina

Kun hakkuulinja ja sen pohja oli saatu raivatuksi, Kuorsalon miehet pystyttivät sille mantereelta tuodut kyllästetyt sähköpylväät ja tästä työstä heille maksettiin palkkaa. Mutta kaikki sähköasennukset tapahtuivat kuitenkin Valtion Sähköpajan ammattimiesten toimesta. Erikoisuutena tulkoon vielä mainituksi, että ns. avustaviin tehtäviin Sähköpaja oli palkannut kesäksi koululaisen Timo Siparin. Hänen tehtävänään oli kantaa sähkömiehille heidän työssään tarvitsemiaan erilaisia tarvikkeita ja komponentteja Ellun rannassa sijainneesta ranta-aitasta, jota Valtion Sähköpaja piti varastonaan. 

​

Mitään maanlunastuksia ei saaressa jouduttu tekemään, vaan sähkölinjat voitiin vetää korvauksetta saarelaisten omistamien tonttien läpi. Muuntajalta johdettiin linja Leerviikkiin ja Tallouriin, josta pylväsrivistö jatkui rantoja pitkin Ourinniemelle, Moosenmäelle ja Vekkaan. Itäpuolelle linja kulki Haminanpohjan yli Lompkan kallioille, josta se kääntyi rantaan. Sieltä se kulki lähellä vesirajaa Korjuksen hiekan kautta Pölläselle ja Enckellinniemelle päätyen lopulta Erik Lommin korkealle pihakalliolle lähelle Seiväsperinpohjaa.

​

Kuorsalon sähköistämisprojektia johti sähköteknikko Erkki Paappanen. Kesän 1951 aikana hän kiersi talosta taloon tekemässä kuluttajien kanssa sähköasennussopimukset. Avojohtoiset sähkölinjat ja asuinrakennuksissa suoritetut sähköasennukset valmistuivat saman vuoden aikana. Paappanen piti sähkömiestensä kanssa kortteeria Tallourissa Lauri Arvilommin talon (nyk. Pentti Suomalainen) toisessa kamarissa, mikä aikanaan oli tarjonnut majoitus- ja toimistotilat Kuorsalon merivartioaseman henkilökunnalle.

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

 

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

Jalmari Lommin perikunnan kanssa tehty sähköasennussopimus.

​

Korean sota hidasti suunnitelmia

Vaikka asennustyöt Kuorsalossa olivat sujuneet ripeästi, sähkövirran saaminen saareen viivästyi vuonna 1950 Korean sodan sytyttyä. Se synnytti Suomessa noususuhdanteen, joka vaikutti voimakkaasti vientiteollisuuden kasvuun ja sen seurauksena kotimaassa syntyi pulaa merikaapelista ja kuparijohdoista. Toisaalta sota hyödytti niitä Kuorsalon sukukuntia, jotka rahoittivat asennus- ja liittymiskustannukset metsänkaadolla, sillä ns. kantohinnat kohosivat.

 

Projektin lykkääntymisen johdosta tilannetta Kuorsalossa yritettiin korjata siten, että saareen tuotiin syksyllä 1951 pienoisgeneraattori, jota käytti kaksisylinterinen Olympia -merkkinen polttomoottori. Mutta sähkölaitteen teho ei riittänyt mihinkään eikä laite edes toiminut tyydyttävästi. Rauno Arvilommi, joka hoiti generaattoria, joutui ”remontteeraamaan” sitä alinomaa. Kun seurantalolla vietettiin juhlia ja sähköt katkesivat, Rauno sai välillä juosta korjaamaan kojetta. Sitten hän kädet likaisina valkoinen paita päällä saapui jatkamaan ilonpitoa. Generaattori osoittautui täysin kelvottomaksi. Niin Kuorsalo sai siirtyä vielä vuoteen 1952 ilman sähköä ja siellä jouduttiin edelleen turvautumaan öljyn antamaan valoon.

​

Merikaapeli Pyötsaaresta Kuorsaloon

Vasta syyskuun lopussa 1952 puolustusvoimien kaapelivene laski 20 kilovoltin merikaapelin Pyötsaaresta Launasenniemeen. Kun muuntajalla suurjännite oli pudotettu 230 volttiin, pienjännitteinen sähkövirta johdettiin lokakuussa upouusia linjoja pitkin Kuorsalon asuinrakennuksiin, joissa valot yhtäkkiä syttyivät. Mitään valojuhlia ei saaressa vietetty, mutta kauan odotettu uudistus synnytti paljon puhetta ja ihastusta. Matti Sipari kertoi, että juuri kun hän oli palaamassa koulusta kotiinsa läävän kohdalla, niin valot välähtivät päälle.

​

Kuorsalon avojohtoinen sähköjärjestelmä osoittautui melko haavoittuvaksi. Myrskyt ja varsinkin ukkospuuskat kaatoivat puita eristämättömien ilmajohtojen päälle, jolloin sulakkeet paloivat. Toisinaan kaatui myös pylväitä. Niinpä vikoja sai korjata yhtenään ja Ellun miehet joutuivat tämän tästä vaihtamaan muuntajan ns. hopealankasulakkeita. Näitä vikoja sai toisinaan Timo Siparikin korjata.

 

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

 

 

Jalmari Lommin perikunnan talo v. 1951.

​

Suurin osa otti sähköt

Suurin osa Kuorsalon talouksista liittyi sähköosuuskuntaan, mutta eivät kaikki. Sähköä eivät ottaneet Vieterin, Tommon Miinan, Tommon Hildan ja Erik Lommin talot eikä Sundqvistin huvila. Itäpäähän mentäessä Jalmari Lommin perikunnan talo oli viimeinen rakennus, joka liitettiin sähköverkkoon.

​

Koulurakennukseen opettajan asuintiloihin asennettiin oma sähkömittari. Ja tulkoon vielä mainituksi, että opettaja Hilja Tynille kunta päätti maksaa 3000 markan suuruinen korvauksen siitä, että hän oli käyttänyt opetuksessa patteriradiotansa kouluradiotuntien kuunteleuun vuosien 1950-52 aikana.

​

Luotsiasemalle ei kalleuden takia vedetty sähköä, joten luotsit saivat edelleen tyytyä öljy- ja kaasulamppujen tarjoamaan valaistukseen. On myös hyvä palauttaa mieliin, että laivaliikenne itään oli alkanut hiipua syksyllä 1952 heti sotakorvauksien tultua maksetuksi Neuvostoliitolle. Ehkä valtiovalta jo tuolloin näki, että ennen pitkää tapahtuisi aseman alasajo. Tammio ei niin ikään suurten kustannusten johdosta liittynyt sähköverkkoon. Merikaapelia olisi näet jouduttu vetämään Tammionselän ali Tenkluuvin pohjasta viiden kilometrin matka. 

​

Kustannukset

Vehkalahden kunnanhallituksen pöytäkirjojen mukaan Pyötsaaren-Kuorsalon Sähköosuuskunta anoi kunnalta 1.200.000 markan suuruista avustusta lainojensa lyhentämistä varten. Velkasumma oli 3.747.000 markkaa. Tuolloin osuuskunnassa oli 79 virrankuluttajaa. Tilanne oli sellainen, että osuuskunnalla ei ollut lainkaan tuloja, sillä virran jakoi ja maksut siitä kantoi Kymenlaakson Sähkö Oy. Siksi velkojen hoito kävi osuuskunnan jäsenille ylivoimaiseksi. Niinpä kunnanhallitus päätti suositella Kymenlaakson Sähkö Oy ottamaan sähköosuuskunnan varoineen ja velkoineen omistukseensa ja hoitoonsa. Näin myös mitä ilmeisimmin tapahtui.

​

Se kuitenkin tiedetään, että korkeajännitejohdon Pyötsaaresta Kuorsalon muuntajalle rahoitti Suomen valtio ja että kansakoulun sähköistämisen 120.000 markkaa kustansi Vehkalahden kunta. 

​

Sähkövalot toivat helpotusta

Valtakunnan sähköverkkoon liittyminen helpotti huomattavasti saarelaisten elämää. Vihdoinkin päästiin eroon petrolinkäryisistä ja nokeavista öljylampuista. Aluksi valopisteitä ei sisätiloihin asennettu kuin kattoon ja pistorasioiden määrä jäi niin ikään vähäiseksi. Lähes kaikkiin taloihin asennettiin kuitenkin ulkovalot. Kauppa sai sähköllä toimivan jääkaapin tosin vasta 1950-luvun lopulla. 

​

Uudistuksen jälkeen radioihin ei enää tarvinnut ostaa kalliita hehku- ja anodiparistoja, sillä vastaanottimet korvattiin nyt verkkovirralla toimivilla laitteilla. Moneen talouteen hankittiin Philipsin valmistama tuohon aikaan erittäin suosittu ”Pikku-Matti”-putkiradio. Sähkösilitysraudat alkoivat vähitellen yleistyä samoin kuin erilaiset sähkökeittimet. Ja kun uudet valaisimet tarvitsivat varjostimia, Martat järjestivät koululla ulkopuolisen henkilön opastuksella lampunvarjostimien valmistamiskursseja.

​

Sähköparranajokoneet olivat vielä 1950-luvun alussa melko harvinaisia, mutta Pertti Lommi omisti jo kyseisen laitteen. Niinpä hän kesällä 1953 saapui Jalmari Lommin perikunnan taloon (nyk. Ilona Silenti & Helena Palmén) naapurirakennuksesta (nyk. Raitimo) verkkovirralla toimiva parranajoväline mukanaan kysyen: ”Saanks miä käyttää sähköä parranajoon”, johon tietenkin suostuttiin.

​

Talolle hankittiin radio/levysoitin

Kuorsalon Nuorisoseura juhli 50-vuotista toimintaansa esimiehensä Aarno Siparin (56) johdolla kesällä 1953. Ohjelma oli arvokas ja melko perinteinen. Se sisälsi mm. käynnin lippukulkueena hautuumaalle seuran perustajajäsenten leposijoille, runonlausuntaa, juhlapuheen, sekakuoro- ja kansantanhuesityksiä sekä yhteislauluina esitetyt Valalaulun ja Maamme-laulun. 

​

Mutta seuraavana vuonna nuorisoseurassa alkoivat uudet tuulet puhaltaa. Seuran kesäkokouksessa valittiin uusi johtokunta. Kokoonpanossa tapahtui ”nuorennusleikkaus” tai oikeastaan voitaisiin puhua sukupolvenvaihdoksesta, sillä esimieheksi valittiin nuorukainen Seppo Korjus (23) ja varalle Ilmari Sipari (30), joka oli huvitoimikunnan kokoonkutsuja sekä kirjuriksi Maija Niemelä (27). Nuoria johtokunnassa edusti vielä Mauno Sipari (30). Jatkuvuutta hallituksessa ylläpitivät ”vanhat parrat” Onni (53) ja Pellervo Arvilommi (40).

​

Kun seurantalo oli sähköistetty, nuorisoseura hankki sinne kesällä 1954 radio-levysoitin-yhdistelmän. Vastaanottimeksi valittiin Saloran uusin radiomalli (1952-650-V), jonka kopan päälliskannen alla sijaitsi äänilevysoitin (78 kier./min.). Sen jälkeen kun Sakari Lommi oli valtuutettu hankkimaan radiolupa, talolla alkoi soida tanssimusiikki äänilevyiltä. Niillä korvattiin tuolloin saaressa asuneet harvalukuiset soittajat. Tosin juhannuksina tanssittin edelleen elävän musiikin säestyksellä (Seppo Sipari & Markku Arvilommi). 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Salora 1952-650-V. Vesa Aaltonen. Salon elektroniikkamuseo.

​

Tanssimusiikkia äänilevyiltä

Varsinainen ”gramofonikuume” oli Suomessa koettu jo 1920–1930-lukujen taitteessa, mutta Kuorsalossa tanssiminen äänilevyjen tahdissa käynnistyi vasta parisenkymmentä vuotta myöhemmin. Viululla ja haitarilla soitetut valssit, polkat ja jenkat saivat jäädä taka-alalle, kun levysoitin teki mahdolliseksi kuulla tuoreimmat ja suosituimmat iskelmät. 

​

Voidaankin perustellusti sanoa, että Kuorsalon saarikylän levykokoelmasta muodostui 1950-luvun puolivälissä varsin moderni. Kuinka sitten oli mahdollista, että suhteellisen syrjäisessä saarikylässä alkoivat lähes reaaliajassa soida Yhdysvaltain ja Ison-Britannian ykköshitit, joista tulkoon mainituiksi O` mein Papa, Hernando`s Hideaway, Rock Around the Clock ja Sixteen Tons. Top Ten-listaan kuuluivat vielä muiden muassa Sway with me, Padam padam ja Love is a many-splendored thing.

​

Selitys on yksinkertainen, sillä viikottain Kotkasta Lontooseen liikennöi rahtilaiva, jonka miehistöön kuului meripalvelusta suorittava Kotkan Merikoulun oppilas Reino (Reku) Lommi. Hän osti äänilevyt Lontoosta ja toi ne paluumatkallaan Kuorsaloon. Lisäksi kauppiaan poika, merimies Raimo Salo, toi levyjä nuorisoseurantalolle Saksasta. 

​

Toki talolle hankittiin myös kotimaisten iskelmätähtien levyjä. Niistä merkittävimpiä olivat Olavi Virran, Annikki Tähden, Seija Lampilan, Brita Koivusen, Veikko Tuomen ja Metro-tyttöjen esittämät valssit, foksit ja tangot. Unohtumattomiksi ovat jääneet kappaleet Sininen huvimaja, Metsäkukkia, Tiikerihai, Suklaasydän ja Varjorinteen kukka. Nämä haaveelliset sävelet kantautuivat talolta Evert Mäkelän rakentamalle Haminanpohjan kivisillalle, josta Moosenmäeltä, Vekasta ja Itäpuolelta tanssipaikalle saapuvat saattoivat ne jo kuulla. 

​

Kun äitini Meeri Silenti kerran vähän hämmästellen kyseli serkultaan Sakari (Saku) Lommilta, oliko saareen todellakin saatu hankituksi levysoitin, Sakun vastaus tuli nopeasti: ”Juu, myä seurataa aikaa!” Ja näinhän epäilemättä oli.

​

Saari tyhjeni sähköistämisestä huolimatta

Kuorsalon sähköistämisellä ei kuitenkaan onnistuttu pysäyttämään muuttoliikettä mantereelle eikä siten estämään ns. kyläkuolemaa. Toki sähköt paransivat saarelaisten elämisen laatua, kuten yllä esitetystä jo ilmeni, mutta uusia mittavia toimentulomahdollisuuksia se ei tuonut. Vuonna 1955 perustettu Summan paperitehdas ja Haminan kaupunki tarjosivat viimeisillekin saaren nuorille pysyvän työpaikan. Ja kun seitsemän oppilaan kansakoulu vuonna 1959 lopetti toimintansa, saaressa oli enää 53 asukasta, joiden keski-ikä oli 65 vuotta.