Tuomo Silenti

​

Aarno Taavi Siparin (1897–1958) nuoruusvuosien aikana Kuorsalossa elettiin suuruuden aikaa. Laivuritoiminta ja seprakauppa Viroon olivat voimissaan ja mastojen meri täytti Vekanlahden. Luotsimajoja oli kaksi, toinen Vekassa, toinen Ristniemessä. Kylän koulu huolehti saarelaislasten yleissivistävästä opetuksesta ja nuorisoseura sekä urheiluseura Saaren Pojat pitivät huolen nuorison ja varttuneemman väen kulttuuriharrastuksista. Mäkelän kauppa palveli kuorsalolaisia ja posti kulki saareen kolme kertaa viikossa. Tätä auvoista vaihetta varjosti kuitenkin Venäjän keisarikunnan maatamme kohtaan harjoittama sorto, jonka tavoitteena oli venäläistää Suomi ja tehdä loppu autonomiasta. Protestina venäläistämistoimenpiteille huomattava osa kuorsalolaisista kirjoitti nimensä ns. ”Suureen adressiin” ja viisi luotsia erosi viroistaan. Heidän joukossaan oli Aarnon setä Aleksanteri Sipari (Ellan Saska). Ensimmäisen maailmansota ja Venäjällä tapahtuneet vallankumoukset tekivät kuitenkin lopun Suomen venäläistämispyrkimyksistä ja mahdollistivat maamme itsenäistymisen.

Sortotoimenpiteiden vastustaminen Kuorsalossa vahvisti saarelaisten kansallistunnetta ja ehkä juuri siksi maanpuolustus muodostui Aarno Siparin elämässä merkittäväksi. Hän näet osallistui jo lukiolaisena Suomen sisällissotaan, ja kun Kuorsalo oli jäänyt kapinallisten hallitsemalle puolelle, Aarno pakeni saaresta hiihtämällä punaisten saartorenkaan läpi valkoisten puolelle ja liittyi Mannerheimin johtamiin hallituksen joukkoihin. Sipari kuului Karjalan armeijaan ja taisteli Haminan Ryhmän 2. komppaniassa Heinolan kirkonkylässä, Mäntyharjun Mouhun kylässä, Savitaipaleella ja Luumäellä. On myös syytä todeta, että Mouhun taisteluun valkoisten joukoissa osallistui toinenkin lukiolainen nimittäin tuleva Suomen presidentti Urho Kaleva Kekkonen. Sisällissodan päätyttyä Aarno Siparille myönnettiin Vapaudenristin ritarikunnan 2. luokan vapaudenmitali ja Vapaussodan muistomitali. Sisällissodan jälkeen Sipari liittyi Kuorsalon suojeluskuntaan, joka myöhemmin muutettiin merisuojeluskunnaksi.

Olojen vakiinnuttua Aarno Sipari jatkoi koulunkäyntiään ja kirjoitti ylioppilaaksi Haminan suomalaisesta yhteiskoulusta toukokuussa 1919, jonka jälkeen oli vuorossa varusmiespalvelu Viipurissa, Karjalan kaartin rykmentissä. Puolustusvoimat vetivät Siparia puoleensa ja niin hän asevelvollisuuden suoritettuaan toimi vielä runsaan vuoden ajan sotilasvirkamiehenä Viestirykmentissä.

Tämän jälkeen Aarno Sipari luki metsätieteitä Helsingin yliopistossa ja oli Metsäylioppilaat–ainejärjestön taloudenhoitajana vuodet 1924–26. Opintojen jälkeen Aarno Sipari toimi mm. Poitsilan kartanon tilanhoitajana ja perusti oman Metsätoimiston. Se tarjosi metsänhoitopalveluita ja asiantuntijapalveluita kuten hakkuutöiden suunnittelua, hakkuiden valvontaa ja puukauppojen avustamista.

Vuonna 1936, jolloin Suomen taloudessa oli alkanut uusi nousukausi, Aarno Sipari muutti perheellisenä miehenä vanhempiensa kotiin Kuorsaloon, josta pyöritti Metsätoimistoaan. Suhdanteet olivat muuttuneet ja Suomi alkoi selvitä syvästä yleismaailmallisesta lamasta. Se näkyi kasvavana puun kysyntänä Kymenlaaksossa, johon kohosi pikavauhtia uusia sahoja ja puunjalostustehtaita. Kotiseuturakkaalle Aarno Siparille asuinpaikan vaihdos ja työnteko Kuorsalosta käsin olivat varmasti mieluisia asioita.

Aarno Sipari osallistui sekä talvi- että jatkosotaan jalkaväkijoukoissa. Talvisodassa hän palveli JR 32 Karjalan kannaksella ja jatkosodassa JR 45 huoltopäällikkönä Karjalan kannaksella, Aunuksessa ja Itä-Karjalassa. Viimeiset sotavuodet Sipari toimi Kuorsalossa, jossa hänen vastuullaan oli ilmasuojelu. Jatkosodan viimeisenä kesänä Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Kuorsalon kylää, minkä seurauksena Aarno Siparin kotitalo sai osuman ja paloi perustuksiaan myöten. Sen jälkeen Sipari muutti viereiseen Niemelän taloon, jossa eli suuren perheensä kanssa elämänsä loppuun asti. Aarno Sipari ylennettiin sodan aikana reservin luutnantiksi ja hänet palkittiin 4. lk:n Vapaudenristillä.

Laajaa arvostusta nauttinutta Aarno Siparia voisi luonnehtia vanhan ajan karismaattiseksi kyläpäälliköksi ja sodan jälkeen hänet valittiinkin moniin luottamustehtäviin kuten mm. Kuorsalon Tammion kalastuskunnan puheenjohtajaksi, Klamilan Osuusliikkeen hallituksen jäseneksi ja nuorisoseuran esimieheksi. Viimeksi mainitussa tehtävässä hänet nähtiin useissa saaren juhlissa juhlapuheen pitäjänä. Kuorsalossa ei myöskään ollut sellaista asiaa, jossa hänen monipuolista asiantuntemustaan ei olisi voitu käyttää. Hän tunsi saaren ja saarelaiset.

Aarno Sipari oli varsin voimakkaasti kiintynyt kotiseutuunsa ja hän etsi keinoja saarelaisten elämän helpottamiseksi. Se käy vakuuttavasti ilmi Saaristokomitean mietintöä koskevasta (KM 1957:4) Siparin kirjoittamasta lausunnosta. Ulkoasiainministeri Ralf Törngrenin johdolla toimineen komitean tehtävänä oli ”selvittää ja tehdä esityksiä saaristokuntien elinolojen parantamiseksi.” Aarno Siparin lausunto löytyy Kuorsalo-Seuran kotisivujen kohdasta ”Asutus ja saaristo”. Pettymyksekseen hän kuitenkin joutui näkemään, kuinka väistämättömästi kotikylä alkoi asteittain hiipua. Sähköt tosin vedettiin Kuorsaloon vuonna 1951 ja tiestöä parannettiin, mutta eivät nekään toimenpiteet pystyneet muuttamaan kehityksen suuntaa. Silti Sipari jaksoi vielä uskoa Kuorsalon parempaan tulevaisuuteen, minkä voi aistia hänen koulun 60-vuotisjuhlapuheen lopussa lausumastaan runosta:

”Vaan illalla kun läntehen
taas painuu päivän rusko
Sä silloin toivon unta näät
Sun mieles täyttää usko
Et vielä kerran samoin kuin
laskenut päivä koittaa
tääl elo virkoo voimistuu
taas Saaren pojat voittaa”

Ansiotyön, luottamustehtävien, kalastuksen ja öljyvärimaalausharrastuksen lisäksi Aarno Sipari haastatteli vanhoja saarelaisia ja tallensi heidän kertomuksiaan. Hän kirjoitti kotiseudustaan artikkeleita sanoma- ja aikakauslehtiin. Nyt Kuorsalo-Seuran sivustolla julkaistavat tarinat, jotka Sipari on aikanaan koneella naputtanut muistiin, ovat löytyneet hänen jäämistöstään. Juttujen sisältöjen lisäksi kirjoitusten arvoa korostaa vielä se, että ne on kerrottu vanhalla Kuorsalossa puhutulla lähes kadonneella Vehkalahden murteella.