Kaarle Krohn, Oskar Kallas ja Aino Krohn Kuorsalossa [1]

Pirkko-Liisa Rauhala

Kapteeni Siparin talossa ovat yöpyneet Kaarle Krohn, Aino Krohn ja Oskar Kallas. (SA-kuva 24.6.1942).

Kirjailija Aino Krohn (1878–1956) ja kansatieteilijä Oskar Kallas (1868–1946) salakihlautuivat vajaan viikon mittaisen tuttavuuden jälkeen Kuorsalossa 22.8.1899. Kuorsalon paikallishistoriassa parin kohtaamista pidetään tärkeänä ja esittelemisen arvoisena tapahtumana (esim. Korjus 1988, 60–65; Knapas 1984, 98). Kuorsalossa ovat 1900-luvun alkupuolen useina kesinä työskennelleet Magnus Enckell, Verner Thomé ja mahdollisesti myös Enckellin taiteilijatoveri Hugo Simberg[2]. Enckellin sisaren Helmi Enckellin rakennuttamasta Villa Mäntylästä muodostui kesäinen taiteilijaresidenssi. (Korjus 1991.) Kansanvalistustyön näkökulmasta Kuorsalon kulttuurihistorian kuuluisiin henkilöihin lukeutuvat niin ikään professori Kaarle Krohn (1863–1933) ja Oskar Kallas.

Seprakauppa[3] muodosti vanhastaan yhteyden Kuorsalon ja Pohjois-Viron välille. Oman kulttuurihistoriallisen lisänsä kyseiseen yhteyteen antaa suomalaisen Aino Krohnin ja virolaisen Oskar Kallaksen[4] kohtaaminen Kuorsalossa. Kuorsalo on luetteloitu Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen RKY-luetteloon (http://www.rky.fi). Kaarle Krohn, Oskar Kallas ja Aino Krohn ovat yöpyneet saaren arvokkaisiin rakennuksiin kuuluvassa kapteeni Siparin empire-tyylisessä talossa. 

Kaarle Krohn vaikuttajana Kuorsalossa

Kaarle Krohn oli vuonna 1888 avioitunut Helena Cleven (1864–1945) kanssa, jonka vanhemmilla oli Vehkalahdella käytössään vuonna 1836 rakennettu Vilniemen kartano (Knapas 1984, 104). Kaarle Krohn rakennutti sen läheisyyteen Suviranta-nimisen huvilan 1800–1900 -lukujen taitteessa, ja Marja Terttu Knapaksen (mt., 104) tietojen mukaan se on edelleen olemassa. Kaarle Krohn tunnettiin paitsi tiedemiehenä ja professorina, myös suomalaisuusvaikuttajana. Irja-Leena Evijärvi (1963) mainitsee Krohnista kirjoittamassaan elämäkerrassa: ”Nuo [Vehkalahden] seudut saivat eniten nauttia valveutuneen professorin kansanrakkaudesta” (mt., 92).[5] Kaarle Krohnin vaikuttamistoiminta ilmeni mitä erilaisimpina aktiviteetteina: hän keräsi alueelta kansansatuja, vei tiedemiesvieraitaan tutustumaan seudun elämään ja kulttuuriin, piti kylien kesäisissä kansanjuhlissa juhlapuheita,[6] ”järjesti pojille kilpailuja ja tarjosi limonaatia” (mt., 92). Toimintansa vuoksi Krohn joutui santarmien tarkkailuun. Kun puheiden pitäminen toisinaan jopa kiellettiin, Krohn piti puheen sijasta ”alustuksen”.

Kaarle Krohn toimi juhlapuhujana Kuorsalon kesäjuhlilla heinäkuussa 1897 ja elokuussa 1899. Juhlilla kerättiin rahaa kansakoulua ja kyläkirjastoa varten. Vuonna 1899 toisena juhlapuhujana esiintyi Krohnin lisäksi Kuorsalossa oleskeleva ”asessori Kallas Virosta”, joka kertoi viroksi hauskan jutun ketusta ja karhusta (Korjus 1988, 60; sanomalehti Haminan Kuulumiset 8.8.1899; lehden uutinen juhlista tämän kirjoituksen liitteenä). Uutisen mukaan Kaarle Krohnin puheen aiheena näyttivät olleen Helmikuun manifestiin liittyvät tapahtumat. Juhlat olivat keränneet runsaasti väkeä Haminasta ja lähiseudulta. Vuoden 1899 juhlien tuotto ohjattiin kyläkirjaston hankintoihin.     

Kuorsalon kyläkirjaston perustamisesta oli päätetty jo 1891, mutta vasta vuonna 1899 päästiin tekemään merkittäviä hankintoja ja aloittamaan lainaustoiminta. Marjatta Astrén (1994) on pro gradu -tutkielmassaan esitellyt Kuorsalon kirjaston kokoelmaa, ja hän toteaa sen tasokkaaksi. Korkeatasoisuuden perusteluksi hän esittää Kansanvalistusseuran 22.8.1899 päiväämän laskun 103 kirjasta, jotka kirjastolle oli hankkinut Kaarle Krohn. Laskun takana on Kaarle Krohnin käsin kirjoittama viesti kirjaston rahastonhoitajana toimineelle kapteeni Mooses Siparille: ”K. [Kunnioitettu] Herra Kapteeni! Tässä lähetän kuitatun laskuni kaikista ostamistani kirjoista. Sydämelliset terveiset Kapteenin Rouvalle sekä kaikille Kuorsalolaisille. Suurimmalla kunnioituksella Kaarle Krohn.”(Astrén 1994; Kaarle Krohnin kirjoittama viesti nähtävissä internet-osoitteessa http://www.kuorsalo.fi/Tekstit/Kuorsalon_kylakirjastosta.pdf.) Sittemmin Kuorsalon kirjaston kokoelma on siirtynyt Marjatta Astrénin tilapäisestä hallinnasta Vehkalahden, nykyisen Haminan kirjastoon, jossa se edelleen on yhtenäisenä kokoelmana.

Oskar Kallas Kuorsalossa

Oskar Kallas oli käynyt Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1889. Päiväkirjaansa hän on merkinnyt Suomen tehneen häneen myönteisen vaikutuksen hyvien koulujen, puhtaiden kaupunkien ja suurenmoisten museoiden ansiosta (Pino 1998, 22). Seuraavalla vierailulla vuonna 1892 maisteri Kallas oli tehnyt laajan kiertomatkan Suomessa käyden mm. Turussa, Lahdessa, Heinolassa, Mikkelissä ja Punkaharjulla matkaoppaanaan Kaarle Krohnin veli ja Aino Krohnin nuorempi velipuoli, säveltäjä ja kirkkomuusikko Ilmari Krohn (mt., 31). Vielä saman vuoden syksyllä Oskar Kallas tuli uudestaan Suomeen pyrkiäkseen Helsingin Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon jatko-opiskelijaksi, ja hän mainitsee matkan aikana yhdeksi uudeksi tuttavakseen tulleen Kaarle Krohnin. Samalla matkalla Kallas tapasi ohimennen tuolloin 14-vuotiaan Aino Krohnin.

Keväällä 1893 Oskar Kallas kuunteli Eemil Setälän suomen kielen ja Kaarle Krohnin kansanrunouden luentoja yliopistossa. Kallas sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta apurahan, jonka turvin hän matkusti Vitebskin virolaiseen siirtokuntaan keräämään kansanperinnettä. 1890-luvun alkupuolella Kallas toimi koulunopettajana Narvassa ja vuosina 1895–1903 Pietarissa K. May:n lukiossa, missä hän opetti pääasiassa saksaa ja myös latinaa sekä kreikkaa (mt.). Vuosina 1904–1918 Kallas työskenteli lukion opettajana ja Postimees-lehden toimittajana sekä virolaisuus-liikkeen aktiivisena vaikuttajana Tartossa. Viron valtion itsenäistyttyä Oskar Kallas toimi ensin Viron Suomen lähettiläänä (1918–1921) ja sen jälkeen Viron Iso-Britannian lähettiläänä Lontoossa 12 vuoden ajan (1922–1934). Aino Kallas loi kansainvälisen uransa suomalaisena kirjailijana samaan aikaan, kun hän toimi aktiivisesti ja monipuolisesti lähettiläs-miehensä rinnalla Viron valtion edustajana.  

Vuoden 1896 pääsiäisen aikaan Oskar Kallas oleskeli Suomessa Kaarle Krohnin luona. Tuolloin he yhdessä tekivät päätöksen Kallaksen väitöskirjan aiheesta (Wiederholungslieder im Estnischen). Kaarle Krohn ohjasi rivakasti Kallasta läpikäymään Hurtin, Eisenin ja Veskin kokoamia virolaisia runoja sekä suomalaisten kokoamia inkeriläisten runoja. Kaarle Krohn myös järjesti rauhallisia työskentelyolosuhteita Kallakselle, joka kesällä 1896 vietti kuusi viikkoa Kuorsalossa. (Pino 1998, 47–49.) Kortteeri sijaitsi kapteenin talossa, jossa Kaarle Krohninkin oli tapana yöpyä. Väitöskirjasavotta jatkui Kuorsalossa kesällä 1897, jolloin Oskar Kallas viipyi siellä jälleen kuusi viikkoa. Hän kirjoitti saaresta sukulaisilleen kärsivänsä väsymyksestä ja loman puutteesta sekä arvioi, että työhön menisi ehkä vielä kaksi vuotta. Kallas koki olevansa kolmen tulen, Postimees-lehden, koulun ja väitöskirjan, välissä. (Mt., 50.). Väitöskirja valmistui lopulta vuonna 1901, ja väitöstilaisuus pidettiin Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa samana päivänä (28.5.1901), kun Aino Kallas synnytti pariskunnan ensimmäisen lapsen, Virven.

 Aino Krohn ja Oskar Kallas Kuorsalossa 1899

Kihlapari Aino Krohn ja Oskar Kallas marraskuussa 1899. (Kuva: Daniel Nyblin, 1899. SKS, Kirjallisuusarkisto).

Jaakko Korjus (1988, 60–65) esittelee Kuorsalon historiikki-teoksessaan seikkaperäisesti Aino Krohnin ja Oskar Kallaksen kohtaamista Kuorsalossa elokuussa 1899. Tapahtumaa esittelevät myös Veera Pino (1998, 52–54) ja Sirje Olesk 1998, 246, 248). Aino Krohnin päiväkirja ja kirjeet kesältä ja syksyltä 1899 sisältävät runsaasti kuvailua Kuorsalon kesäisestä kohtaamisesta. Myöhemmin hän palaa vain harvoin kohtaamisen yksityiskohtiin, ja havaintojeni mukaan viimeinen merkintä Kuorsalosta Aino Kallaksen julkaistuissa aineistoissa on päivätty 22.8.1950: ”Kuorsalon aamu 51 vuotta takaperin. Kihlausaamuni.” (Kallas 1957, 52.)

Aino Krohnin elämä jakautuu vuoden 1899 päiväkirjan mukaan kolmeen osaan. Alkuvuoden hän vietti Keski-Euroopasta, mistä hän palasi Helsinkiin toukokuun puolivälissä ja tapasi viimeisen kerran ensirakkautensa Herman Stenbergin sekä totesi rakkauden loppuneeksi ja itsensä vapaaksi. (29.5.1899; Kallas 1952, 128–185.) Kesä-heinäkuussa Aino Krohn kirjoitti novellikokoelmaansa Lopen Syrjässä. Päiväkirjassa 21.7.1899 (mt., 185–188) hän mainitsee sen nimeksi tulevan ”Kuloa ja kevättä” ja kuvailee lyhyesti siihen tulevat seitsemän novellettia. Elokuun 1899 hän kuvailee dramaattiseksi elämänsä käänteeksi, mikä siitä jälkikatsannossa tulikin. Vaikka päiväkirjan tyyliä voi pitää hiukan naiivina ja liioittelevana, on toisaalta ihmeteltävä sitä intuitiivista, jopa ankaraa näkökykyä, jolla Aino Krohn aprikoi tulevaisuuttaan tunnemyrskyn keskellä.[7]

Elokuun 2. päivänä 1899 Aino Krohn täytti 21 vuotta, ja kyseisenä päivänä hän kirjoitti pitkähkön päiväkirjamerkinnän. Hän totesi jättäneensä taakseen niin Hermanin (Stenberg) kuin Inhankin (Into Inha): ”Käännän tänä kesänä lehteä elämäni kirjassa, minun nuorena tyttönä oloni päättyy, ja elämäni taiteilijattarena alkaa. (- - - ) Kenties voin saada aikaan muutakin, olla jotain muutakin maailmassa, mutta ennen kaikkea olen kuitenkin taiteilija.” (Kallas 1952, 189; kursivointi alkup.) Samassa merkinnässä hän toteaa lähtevänsä parin päivän päästä Haminan Vilniemeen. Sinne saavuttuaan hän tapasi Oskar Kallaksen, joka oli auttamassa venettä rantaan. Muistelmissaan 45 vuotta myöhemmin, Oskarin kuoleman jälkeen, Aino Kallas (1946, 8; kursivointi alkup.) kuvailee ensikohtaamista Vilniemen rannassa: ”- - - kohtalon hetki oli lyönyt. Niin oli se molemminpuolinen coup de foudre – rakkautta ensi silmäyksellä. Viisaat ja järkevät pitävät sitä mahdottomuutena, ja olkoon se heille suotu. Meille harvoille tyhmille ja yksinkertaisille jääköön sen korkea riemu.”

Rakastumisen ja molemminpuolisten rakkaudentunnustusten ja tulevaisuuden lupausten neljää kuumaa päivää Kuorsalossa vietettiin 19.8.–22.8.1899. Niiden päätteeksi Aino ja Oskar salakihlautuivat; kihlaus julkistettiin myöhemmin saman vuoden marraskuussa Helsingissä. Päiväkirjaansa Aino tallensi Kuorsalon päivien tuntemuksiaan, ensihavaintojaan Oskarin olemuksesta, heidän keskinäisiä keskustelujaan (Kallas 1952, 193–206). Oskarin voimakas ja kookas fyysinen olemus teki Ainoon suuren vaikutuksen, samoin Oskarin silmät ja katse. Aino pisti merkille Oskarin oppineisuuden, sujuvan suomen kielen taidon sekä kirjasi Oskarin hallitsevan yhdeksää kieltä, niistä viroa ja saksaa äidinkielinään. Vaikutelmaksi muodostuu, että Aino ja Oskar käyttivät Kuorsalossa kahdenkeskisesti useita kieliä, flirttaillessaan mm. ranskaa. Alkuvaiheessa he kirjoittivat kirjeitä toisilleen saksaksi. Oskarilla oli mukanaan Anna Haavan runoja, joita hän pyysi Ainon lukemaan. Myöhemmin syksyllä Aino suomensi nelisenkymmentä Haavan runoa, joista parikymmentä julkaistiin tulevina vuosina.

Kuorsalon päivien huipentumakohdaksi Aino kohottaa päiväkirjassaan Oskarilta saamansa saksaksi kirjoitetun kirjeen, jossa Oskar vuodattaa suuren rakkautensa Ainoa kohtaan sekä esittää kosinnan. Aino on suomentanut kirjeen päiväkirjaansa (Kallas 1952, 197–201). Kirje aiheutti Ainolle unettoman yön. Seuraavana päivänä hän ei kuitenkaan tuntenut mitään väsymystä, vaan suudelmien pyörteissä kävi Oskarin kanssa lemmekästä keskustelua, jota hän on tallentanut päiväkirjaansa dialogi-muodossa (mt., 201–204). Keskustelun taustana ja näyttämönä toimii Kuorsalon lumoava luonto: kimalteleva meri, punaiset kalliot, kanervia kukkiva tuoksuva maa, rakastavaiset piilottava metsä lampineen. Muistelmissaan 45 vuotta myöhemmin Aino Kallas (1946, 8–9) kirjoittaa: ”Koko saari näytti palavan kanervakukkien liekeissä.” – Päivät Kuorsalossa merkitsivät alkua elinikäiselle sitoutumiselle: ”Ja niin olin mennyt kihloihin, sitonut itseni mieheen, jonka olin tuntenut vain kolme päivää.” (Aino Krohn päiväkirjassaan 24.8.1899; Kallas 1952, 204.)

Kuorsalon jälkeen

Syksyllä 1899 Aino Krohn kirjoitti tuolloin Unkarissa oleskelleelle ystävälleen Ilona Jalavalle useita kirjeitä, joissa hän seikkaperäisesti kuvaili Kuorsalon päivien tapahtumia (Kallas 1959, 158–175). Hän luonnehtii rakkautta Oskarin kanssa: ”- - - se on kesän lämmintä täyttä tunnetta, joka antaa samalla kun lupaa. Se ei ole lyriikkaa, se on draamaa.” (Aino Krohn Ilona Jalavalle 17.9.1899; Kallas 1959, 161.) Päiväkirjan ja kirjeiden mukaan Oskar vieraili syksyllä 1899 kahdesti Helsingissä, ja jälkimmäisellä käynnillä marraskuussa kihlaus julkistettiin: ”Kihlauspäiväni. Vieraita aamupäivällä ja illalla, kukkia ja onnentoivotuksia. Minulla yllä valkoinen silkkiröijy ja kieloja hiuksissa. Kaunis päivä, vaikka väsyttävä.” (3.11.1899; Kallas 1952, 208.) Kihlajaispäivälliset pidettiin parin päivän päästä Aino Krohnin äidin sisaren ja hänen miehensä Ida ja Frederik Godenhjelmin kodissa Ludviginkadulla. Aino ja Oskar kävivät valokuvaamossa ja taidenäyttelyssä, ja Ainon päiväkirjan mukaan he jättivät jäähyväiset toisilleen ilman kyyneleitä, onni sydämessä.

Talvi 1899–1900 merkitsi Aino Krohnille valmistautumista avioliittoon virolaisen miehen kanssa. Päiväkirja huokuu onnen ja odotuksen tunteita, ja Aino ilmaisee olevansa ylpeä neitsyydestään (15.2.1900; Kallas 1952, 213.) Oleskellessaan sisarpuolensa Helmi Krohn-Setälän luona Kallioniemessä helmikuussa 1900 Aino sai kuulla kunniansa tämän mieheltä suomen kielen professori Eemil Setälältä, joka syytti Ainoa kansallisuutensa hylänneeksi ja kuolevan kansan, virolaisten, joukkoon liittymisestä, mikä tarkoitti Setälän mukaan sitä, että Ainon lapsista tulisi venäläisiä. Setälän mielestä virolaista sivistystä ei ollut olemassa, vaan virolaiset olivat vain talonpoikia ja käsityöläisiä. Setälän kiivastunut, jopa vihainen puheenvuoro on tullut kirjatuksi Ainon päiväkirjaan suorina sitaatteina. Setälä ilmaisi, ettei hän aikonut myöskään tulla vihkiäisiin, jotka pidettäisiin saksaksi. (10.2.1900; Kallas 1952, 212–213.)

Oskar Kallas vieraili kevättalvella 1900 Helsingissä ja teki tutkimustaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Kesällä 1900 ennen häitään Aino ja Oskar oleskelivat Godenhjelmien kesäkodissa Lopen Syrjässä, nauttivat sen luonnosta ja lukivat yhdessä mm. Tolstoin ”Perheonnea” (Kallas 1952, 233). Päiväkirjassa Aino pohti runsaasti ja kiihkeästi suhdettaan Oskariin, omia tunnetilojaan ja tulevaisuuttaan. Kesällä 1900 hän muisteli edellisen kesän Kuorsalon päiviä kuin ilmestystä, ”luomisen hetkeä”, ja hän toteaa Kuorsalon muodostuneen hänelle kuin pyhäksi maaksi (3.9.1900; Kallas 1952, 226–227.)

Aino Krohn ja Oskar Kallas vihittiin Helsingin saksalaisessa kirkossa 6.8.1900. Ainon saattoi alttarille setä Godenhjelm, ja Oskar tuli Ainoa vastaan ”aivan niin kuin kerran Kuorsalon kalliorinteellä” (Aino Krohn päiväkirjaansa 11.8.1900; Kallas 1952, 240.) Oskarin veli Rudolf Kallas piti vironkielisen puheen ja sen jälkeen pastori Walter Lampén vihki parin. Hääjuhla pidettiin Alppilan ravintolassa, ja tutkija Veera Pino (1998, 54–55) mainitsee juhlaa vietetyn alkoholittomasti; Oskar oli tunnetusti raittiusmies koko elämänsä ajan. Alppilan juhlassa puhuivat mm. Rudolf Kallas ja Jaan Tõnisson, molemmat saksaksi. Oskarin virolaiset sukulaiset ja ystävät toivottivat Ainon tervetulleeksi Viroon: ”Willkommen!” (Mt., 55.)

Kaksi vuotta myöhemmin Aino Kallas muistelee päiväkirjassaan (12.8.1902; Kallas 1952, 287) hurmioituneesti ensikohtaamistaan Oskarin kanssa Kuorsalossa, päällään ollutta valkoista puseroa, sinistä nauhakaulusta ja pariisilaista olkihattua. Päiväkirjamerkintä päättyy arvoitukselliseksi tulkittavaan toteamukseen ja kolmeen pisteeseen: ”Ja nyt olen ollut hänen vaimonsa kaksi vuotta ja minulla on kohta kaksi lasta…”     

Lähteet ja kirjallisuus

Astrén, Marjatta (1994): Kuorsalolaisten maailmankuva: uskontoantropologinen tutkimus. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta. (Julkaisematon)

Evijärvi, Irja-Leena (1963): Kaarle Krohn. Elämä ja toiminta. Suomi 110: 2. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Itäisen Suomenlahden saariston hylkeenpyynnistä, kalastuksesta ja seprakaupasta. Kotka: Kymenlaakson maakuntamuseo. (Näyttelyluettelo, ilman painovuotta.)

Kallas, Aino (1945): Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita. Helsinki: Otava.

Kallas, Aino (1952): Päiväkirja vuosilta 1897–1906. Helsinki: Otava.

Kallas, Aino (1957): Vaeltava vieraskirja vuosilta 1946–1956. Helsinki: Otava.

Kallas, Aino (1959): Elämäntoveri. Painoon toimittanut Annikki Setälä. Helsinki: Otava 1959.

Knapas, Marja Terttu (1984): Kymenlaakson kulttuurihistorialliset kohteet. Kymenlaakson seutukaavaliiton julkaisuja A:20. Kotka: Kymenlaakson Maakuntaliitto r.y. & Kymenlaakson maakuntamuseo & Kymenlaakson seutukaavaliitto.

Korhonen, Martti (1981): Vehkalahden pitäjän historia II. Yhteiskunnallisesta kehityksestä 1600-luvulla sekä maakirjatalojen synty. Hamina: Vehkalahden kunta.

Korjus, Jaakko (1988): Kuorsalo vanhaan aikaan. Vehkalahden kylät 2: Kuorsalo. Turenki: Vehkalahden kunta.

Korjus, Jaakko (1991): Kuorsalon Villa Mäntylän taiteilijat. Vehkalahden kotiseutututkimuksia. Turenki: Vehkalahden kunta.

Olesk, Sirje (1998): Aino ja Oskari lugu. Aino Kallase päevikute, mälestuste ja ilukirjanduslike teoste põhjal. Teoksessa: Oskar Kallas. Artikleid Oskar Kallase elust ja tööst. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum, 245–262.

Pino, Veera (1998): O. Kallase noorusaeg ja õpingud. Teoksessa: Oskar Kallas. Artikleid Oskar Kallase elust ja tööst. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum, 13–66.


 

VIITTEET

 

[1] Kiitän kollegaani VTT Maria Tapola-Haapalaa hänen minulle toimittamastaan Kuorsaloa käsittelevästä aineistosta sekä Kuorsaloa koskevista keskusteluista, joissa hän on välittänyt minulle runsaasti paikallistietoa.

[2] Magnus Enckellin tuotannosta ainakin 24 teosta on voitu osoittaa Kuorsalossa syntyneiksi. Verner Thomén Kalastajapoika (1914, öljyvärityönä ja akvarellina) on tehty Kuorsalossa. Hugo Simberg on mahdollisesti vieraillut Kuorsalossa Magnus Enckellin luona. (Korjus 1991.) 

[3] Seprakaupan nimi tulee viron sanasta sõber (ystävä). Seprakaupan seurauksena Vehkalahden/Kuorsalon käsityöperinteessä, vaatetuksessa ja murteessa on havaittavissa virolaisvaikutteita. (Itäisen Suomenlahden saariston…, ei painovuotta; Korjus 1988, 20–24). Anne Lempinen mainitsee Tuglas-seuran jäsenlehdessä (Elo 1/2012,  s. 37) nähneensä Kuorsalossa samanlaisia kalan savustuskaappeja kuin Viron pohjoisrannikolla sijaitsevassa Käsmun kylässä. Mistään käytettävissäni olleesta lähteestä en ole löytänyt mainintaa, tutustuiko Oskar Kallas virolaisvaikutteisiin Kuorsalon matkoillaan; on kuitenkin perusteltua olettaa, että esimerkiksi hänen julkaisemattomissaan kirjeissään saattaisi olla viittauksia niihin.

[4]Oskar Kallas nimitettiin Viron tasavallan asiainhoitajaksi Suomeen 7.12.1918 ja hänen ensimmäisiin tehtäviinsä kuului käynnistää tontin etsiminen lähetystörakennukselle. Lähetystö toimi ensin väliaikaistiloissa Tehtaankatu 1:ssä. Syksyllä 1919 Viron valtio osti Kaivopuistosta, nykyisestä osoitteesta Itäinen Puistotie 10, tontin, jolla oli huonokuntoisia rakennuksia. Kauppakirjassa on Oskar Kallaksen nimi, ja tiedossa on, että hän lainasi Viron valtiolle omaa rahaansa tonttikaupan varmistamiseksi nopeasti. Tontilla sijanneiden rakennusten korjaamiseen saati uuden rakennuksen rakentamiseen ei Viron valtiolla kuitenkaan vielä ollut voimavaroja. Vasta vuonna 1931, Oskar Kallaksen oltua jo kymmenen vuoden ajan Viron lähettiläänä Lontoossa, päästiin aloittamaan Helsingin lähetystötalon rakentaminen siten, että myymällä tontista puolet pois saatiin rahoitus. Rakennuksen suunnitteli virolainen arkkitehti Konstantin Bölau. Rakennus edustaa ns. hillittyä funktionalismia. Rakennus otettiin käyttöön vuoden 1933 lopulla. Se on ensimmäinen Viron valtion lähetystökäyttöön rakentama rakennus ja siten sillä on Viron historiassa erityinen merkitys. Suomen ja Viron diplomaattisen suhteet de facto katkaistiin vuonna 1940, mutta niitä ei koskaan katkaistu de jure. Siksi ne voitiin ottaa sujuvasti jälleen käyttöön Viron uudelleen itsenäistyessä 1991. Lähetystötalo oli Neuvostoliiton aikana myyty Bulgarian valtiolle, ja kaikkia osapuolia tyydyttävät neuvottelut rakennuksesta onnistuivat siten, että Viron valtio sai vuonna 1994 talon taas haltuunsa, ja Viron valtion suurlähetystöksi Suomessa se avattiin 13.12.1995. (www.estemb.fi)

[5] Evijärven keskeistä lähdeaineistoa Kaarle Krohnin Vehkalahdella tapahtuneesta toiminnasta ovat Krohnin kirjeet sisarilleen Helmille ja Aunelle sekä äitipuolelleen Minnalle (Evijärvi 1963, 127).

[6] Evijärven (1963, 64–82) mukaan Kaarle Krohn ei professorina ollut erityisen hyvän luennoitsijan maineessa. Hänen luennointinsa oli ajoittain sekavaa ja hyppelehtivää, kun hän tuli luennoilla suuren kirjallisen materiaalin kanssa ja luki nopeasti näytteitä kirjoista, siirtyi asiasta toiseen kummemmin perustelematta ja esitti toisinaan enemmän oletuksia (viljellen ahkerasti sanaa ”nähtävästi”) kuin tutkimustietoa. Hänen vahvuutensa yliopisto-opettajana oli erinomainen opiskelijoiden ja heidän opinnäytteidensä ohjaustaito. Jo aivan opintojen alussa Krohn ohjasi henkilökohtaisesti opiskelijoidensa harjoitustöitä ja siten hän osoitti arvostavansa kehittymässä olevia nuoria asiantuntijoita. Professorina Krohn ohjasi kaikkiaan noin parikymmentä väitöskirjaa, niiden joukossa mm. Oskar Kallaksen, Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion väitöskirjat. Kaarle Krohnin oppilaat ovat kuvanneet opettajaansa tavalla, jonka Irja-Leena Evijärvi kiteyttää seuraavasti: ”Hänellä oli taito luoda turvallisuuden tunne ympäristöönsä. Moni on myöntänyt ottaneensa kansanrunoudentutkimuksen opinto-ohjelmaansa vain päästäkseen osalliseksi tuohon aikaan niin harvinaisesta henkilökohtaisesta yliopisto-opetuksesta.” (Mt., 64. Helsingin yliopiston nykyisenä opettajana mainitsen, että kaikkien opiskelutasojen opiskelijapalautteessa 2010-luvullakin suurimpana puutteena pidetään vähäistä ja heikkoa opintojen ja opinnäytteiden ohjausta.)   – Juhlapuhujana Kaarle Krohn oli sen sijaan erittäin hyvässä maineessa. Aino Kallas (1945, 132) on muistelmassa veljestään maininnut, että Kaarle oli erittäin kysytty akateemisten juhlien puhujana kuten myös monien yhdistysten edustajana hautajaispuheiden pitäjänä: ”Hänen sanojaan kannatti syntyperäisen puhujan luja, kaikuva ääni, ja kaunis, korkea, palava paatos, jota kuitenkin toisinaan häiritsi liiallinen mielenliikutus, jonka valtaan hän puhuessaan joutui.” (Mt., 132.)

[7] Kihlausajan kirjeessä Ilona Jalavalle 1.2.1900 Aino Krohn kirjoittaa lähes armottomasti: ”Minä tiedän että me voisimme tehdä toisemme hyvin onnellisiksi, mutta myös hyvin onnettomiksi. Olisi monta seikkaa, jotka voisivat tehdä elämämme sietämättömäksi. Oskar tekee sen uhrauksen, että ottaa puolisokseen epäkäytännöllisen ja kivulloisen naisen, joka paitsi avioliittoa vielä ajattelee itselleen muutakin elämäntehtävää; minä taas sen uhrauksen, että jätän kansallisuuteni, kieleni, isänmaani ja seuraan häntä vaikeihin oloihin. Sinä hetkenä, kun ei rakkaus enää meitä yhdistä, tulee kaikki tämä myrkyttämään elämämme. No niin – tietysti en sitä mahdollisuutta ajattele koskaan toteutuvaksi – mutta minun täytyy kuitenkin näinä aikoina niin paljosta päästä selville.” (Kallas 1959, 180.)
 

LIITE:

Lehtiuutinen Haminan Kuulumisissa 8.8.1899 (alkuperäinen uutinen on painettu fraktuuralla, mistä olen tekstin muuntanut, sen muun kirjoitusasun säilyttäen)

Kuorsalon kansanjuhlasta

Sunnuntai-aamuna kello ½ 11:sta seuduissa lähdettiin laiwoilla Haminasta Kuorsalon kansanjuhlaan, johon oli saapunut kansaa kaikilta haaroilta muualtakin. Puolentoista tunnin kuluttua saawuttiin saaren laiwasiltaan, josta oli pikkunen matka käweltäwä juhlapaikalle. Sää oli mitä suotuisin, lukuunottamatta pientä sadetta, joka tapasi juhlan loppupuolella, mutta joka ei kuitenkaan kauwan kestänyt.

Kun joukot oliwat kertyneet juhlapaikalle lausui wahtim. W. Lommi juhlawieraat terwetulleiksi huomauttaen samalla, että juhla pidetään kansankirjaston hankkimista warten saarella.

Pontewasti ja sydämmiin sattuwasti lausui yliopp. Nätti nimimerkki K.W. J:n runon ”Suomalainen saarna”.

Mustanmaan poika, neekeri, koetti huwittaa yleisöä soittamalla jonkinlaista ”wenäläistä tripaskaa” gitarrin tapaisella kolmikulmaisella soittokoneellaan.

Sitte puhui professori Krohn suomalaisen lain kehityksestä ja sen waikeuksista saada se hywäksytyksi ja painetuksi.

Laulusta piti huolta Haminan ”Leiwo”-kööri joka wähän wäliä kaiutti säweleitään kuuliainsa suureksi mielihywäksi.

Kuwaelman tapaan walmistettu näyte, miten saaristolaiset hylkeen pyynnissä menettelewät, weti katsojain huomion puoleensa. Pyyntimatkalle oli warustauduttu weneellä, jossa oli neljä miestä, mitkä wetiwät nuorien awulla wenettä jäällä eteenpäin wähän wäliä tähystimellä tähystellen eikö missä hylettä näkyisi. Wihdoin huomaawat he jään reunalla hylkeen ja silloin pysähtyy wene ja alkaa eräs heistä mahallaan hiiwiä lähemmäksi. Hän on puettu walkeaan paitaan ja walkea hattu päässä; tekee samat temput, kuin hylekin, poistaakseen epäluulon. Kun hän on päässyt tarpeeksi lähelle ampuu hän ja hyle jää kuolleena paikoilleen.

Asessori Kallas Wirosta kertoi wironkielellään hauskan sadun ketusta ja karhusta.

Juhlan yhteydessä oli toimeenpantu kilpapurjehdus, johon otti osaa kuusi purjewenettä. Palkintotuomareina oliwat tulliwahtim. R. Sipari, tulliwahtim. A. Arolammi ja yliopp. A. Sipari. Palkintoja saiwat: A. Hohenthalin ”Tullia”, Rerdrumin ”Aljuca” ja Andersinin ”Rita” sekä saaristolaisweneistä Laurénin ”Sampo”. Palkintoesineinä jaettiin malja, kahwitarpeet ja metsästyspuukko sekä pienempi rahapalkinto saaristolaisweneelle.

Kilpa-ampumista oli myöskin samassa tilaisuudessa, josta jaettiin kolme palkintoa.

Ohjelman loputtua siirryttiin kansakoululle kuulemaan rouwa Lindholmin laulua. Hän esitti muutamia suomalaisia ja ruotsalaisia lauluja, joita kuunneltiin mielihywällä. Kansakoululta lähdettiin laiwalle, missä rannalla innostunut saattojoukko oli odottamassa. Eläköön- ja hurraa-huutojen kaikuessa sekä Leiwoköörin laulaessa Porilaisten marssia irtaantui laiwa laiturista.

Mieliala juhlassa oli mitä tyytywäisin, waikka ei soittoa ollutkaan. Muuta ohjelmaa kun oli kyllälti, niin eipä tuota musiikista ollut kaipuutakaan. Kansan käytös oli myöskin nuhteeton, lukuunottamatta Kotkasta tulleita huwimatkailioita, joiden joukossa oli muutamia tanssikiihkoisia. He asettuivat juhlapaikan wiereisen talon pihamaalle ja alkoiwat harmoonin sävelissä tanssia. Heitä ei warmaankaan isänmaan suru haitannut, koskapa, waikka useita kertoja kiellettiin, tappelun uhalla sanoiwat tanssiwansa. Tämä olkoon heidän kunniakseen mainittu.

Kirjoittaja Pirkko-Liisa Rauhala on Aino Kallas Seuran aktiivinen jäsen.



KUORSALON VIIMEINEN LUOTSI

Esko Tulusto

(Kirjoitus on julkaistu teoksessa Elämää Suomessa: henkilögalleria. Espoo: W+G, 1990).

Eero Sipari on luotsi jo kolmannessa polvessa. Nyt, eläkeläisenä, hänellä on aikaa nauttia merestä ja saaristolaiselämästä.

Suomen rannikko on lukemattomine saarineen, luotoineen ja karikkoineen ainutlaatuisen kaunista, mutta merenkulun kannalta vaikeaa. Luotsin ammatti onkin ollut tärkeä ja arvostettu. ”Kruunu” eli valtio määräsi ennen suurimpien saarten miehet luotseiksi. Suomenlahden pohjukassa lähellä itärajaa sijaitsevan Kuorsalon saaren miehille tämä velvollisuus annettiin jo 1500-luvulla.

Eero Sipari on luotsi jo kolmannessa polvessa. Hän on oikea merten mies, syntynytkin (1926) veneessä matkalla mantereelle synnytyssairaalaan. Yliperämiestutkinnon suoritettuaan hän palveli toistakymmentä vuotta rahtilaivoissa ennen kuin ”rauhoittui” luotsiksi ja isänsä seuraajaksi Kuorsalon luotsiasemalle.

Nuoren miehen elämä maailman merillä lienee ollut toisinaan värikästäkin, mutta niistä ajoista ei Eero saarelaisten vakavaan ja harkitsevaan tapaan paljon kertoile. Meri, varsinkin näillä rikkonaisilla, myrskyisillä ja hyytävillä rannoilla on sellainen opettaja, että harkitseva luonteenlaatu ja tiukka itsehillintä on saarelaisten yhteinen ominaisuus. – Merenkulkijan ammattitauti (hukkuminen) on koko ajan niin lähellä, ettei kovin äkkipikainen ja kevytmielisesti suhtautuva ihminen merellä pärjää. Siellä pitää koko ajan harkita tekemisiään, Eero sanoo.

Eero Sipari, viidennen polven luotsi.

Eeron vaimo Eva on mantereella syntynyt, mutta sukujuuriltaan myös kuorsalolaisia. Jäyhän Eeron vastakohtana hän on puhelias ja vilkas, nauru herkässä. Koulutukseltaan Eva on äidinkielenopettaja, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän on tehnyt perhepäivähoidon ohjaajana. Evaa voi sanoa Haminan kaupungin perhepäivähoitojärjestelmän ”äidiksi”.

Vain talven kylmimmät kuukaudet Eero ja Eva asuvat kaupunkiasunnossa mantereella, muun ajan saaressa. Kesällä lapset ja lapsenlapset käyvät usein kylässä.

Siparien luotsiperinne ei siirtyne neljänteen sukupolveen. Sen sijaan merimiesperinne siirtyy, sillä poika on koulutukseltaan paitsi insinööri, myös perämies ja purjehtinut mm. kilpaa, eikä tytärkään merta pelkää. Myös lapsenlapset kasvavat luontevasti vanhempiensa ja isovanhempiensa mukana merellä liikkumiseen.

Luotsiperinne ei ehkä Siparin suvussa enää jatku, mutta harrastus ja kiintymys mereen ja saaristoon jatkuu.

Eero jäi 1970-luvun lopussa sairauden takia eläkkeelle. Jonkin ajan kuluttua Evakin jäi pois työstä, sillä toimeentulo oli luotsien poikkeuksellisen hyvien eläke-etujen takia turvattu. Luotsit pääsevät eläkkeelle jo 55-vuotiaana eli kymmentä vuotta yleistä eläkeikää aikaisemmin.

Eero sairastaa verisuonten kalkkeutumista, perisuomalaista vaivaa, joka Kuorsalon miesten keskuudessa on vielä tavanomaistakin yleisempi. On arveltu, että syynä saaristolaisten erityiseen alttiuteen sydän- ja verisuonitaudeille olisi runsas suolatun lihan ja kalan syöminen – pitkien kelirikkoaikojen varalle on pitänyt säilöä ruokaa. Sukupolvien saatossa hankittu vaiva olisi sitten muuttunut perinnälliseksi alttiudeksi.

Vuonna 1981 Eero joutui leikkaukseen, jossa verisuonia ”puhdistettiin”. Vuonna 1985 tuli sydäninfarkti ja sen vaatima ohitusleikkaus. Infarktin aiheuttama lievä halvaus vaikeuttaa yhä jonkin verran puhumista ja liikkumista.

Sairauksista huolimatta Eero ja Eva Sipari ovat oikeastaan vasta nyt, eläkeläisinä, päässeet täysin nauttimaan merestä ja saaristolaiselämästä. He omistavat Kuorsalossa Eeron syntymätalon. Siellä he viettävät vuodesta noin kahdeksan kuukautta. Vain talven kylmimmän ajan he asuvat mantereella Haminassa.

Saareen he muuttavat jo helmikuun lopussa, ennen jäiden lähtöä. Viimeiset matkat mantereelle Eero ajaa moottorikelkalla pelastautumispuku yllään ja 30 metrin köysi kelkan perässä laahaten – jos jää pettää, mies jää kellumaan ja myös kelkka saadaan ylös. Kelirikkoaikaa varten heillä on ruokavarastot, esim. 30 litraa pakastettua maitoa.

Eeron ja Evan talo Savisilmässä on rakennettu 1910-1911.

Jäiden lähtö on vuoden parasta aikaa. Pitkät, valoisat kevätpäivät. Joka aamu menemme rannalle katsomaan jäidenlähdön edistymistä. Joinakin keväinä jäät sulavat paikalleen, toisina myrsky ajaa jäälautat valtavalla ryminällä rannoille. Viimeistään silloin ihminen käsittää pienuutensa luonnon rinnalla.

Kuorsalon saari sijaitsee historiallisesti tärkeän rannikkoväylän varrella. Jo muinaiset viikingit purjehtivat sen kautta kauppa- ja ryöstöretkilleen itään. Historiankirjoissa saari mainitaan 1300-luvulla itäisen kauppatien yhtenä satamapaikkana. 1500-luvulla hollantilaiset merenkulkijat merkitsivät sen merikortteihinsa nimellä Goeschaeren, mutta huomauttivat samalla, että tuo rannikko on niin pelottava ja karikkoinen, ettei sinne kannata mennä.

Kuorsalossa on ollut asutusta niin pitkään kuin tiedetään. Miehet ovat olleet kalastajia, luotseja, merimiehiä, vauraimpina aikoina myös laivanvarustajia. Miesten kulkiessa merta hoitivat naiset lapasia ja karjaa ja katsoivat odottaen ja huoli sydämessä ulapalle – siinä saariston naisten elämäntehtävä.

Ikivanhan rantaoikeuden mukaan ”kuka löytää, saa pitää”. Vieläkin kerrotaan vuonna 1763 sattuneesta hampurilaisen St. Nicolauksen haaksirikosta, joka yhdisti vuosisataisissa riidoissa olleet Kuorsalon ja sen naapurisaaren Tammion asukkaat niin puhumattomiksi, etteivät he edes oikeuden edessä muistaneet nähneensä tai kuullensa yhtään mitään – saatikka sitten itse löytäneensä jotain. Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin Kuorsalon asukkaat sitten ostivat aatelisten perintönä kulkeneen saarensa itselleen…

Toisella tavalla suhtautui 1920-luvulla ikivanhaan rantaoikeuteen Eero Siparin äiti. Hän oli verkkoja kokemassa – mutta merkkinarun päästä löytyikin tuhat litraa puhdasta virolaista pirtua kymmenen litran kanistereihin pakattuna. Elettiin kieltolain aikaa ja salakuljetus kukoisti. Miesten harmiksi hän ilmoitti löytönsä poliisille. Miesten saunailloissa tapauksesta puhutaan kitkerästi vieläkin.

Eeron äidin kotitalo on rakennettu 1890-luvun alkupuolella.

Kuorsalon kukoistus sattui vuosisadan vaihteeseen. Saaressa oli lähes 200 asukasta. Vaurastuttiin mm. myymällä kiviä Pietariin, nykyisen Leningradin palatsien rakennustyömaille. Kuorsalolaiset menestyivät rannikkolaivureina ja rakensivat myös itse aluksia. Kalastus kannatti vielä; tyypillinen pyydys oli kahden kalastajan vetämä pieni nuotta, jolla pyydettiin silakkaa. Hylkeitä metsästettiin. Suomenlahden eteläpuolelle Viroon käytiin kauppaa; yhteydet olivat niin tiiviitä että kuorsalolaistaloilla oli Virossa omat ”sepransa” eli ystävätalonsa.

Saaren nykyinen kylämiljöö on peräisin tämän vuosisadan alkupuolelta ja edustaa tyypillistä tiivistä saaristolaisasutusta.

Kuorsalon elämä jatkui vilkkaana toiseen maailmansotaan saakka ja joitakin vuosia vielä sen jälkeenkin Sodan päätyttyä oli Suomenlahti täynnä miinoja. Niiden raivaaminen tuli rauhansopimuksen perusteella suomalaisten tehtäväksi.

Eero Sipari oli yksi miinanraivaajista. Osasto, johon hän kuului, puhdisti Suomenlahden etelärannikkoa, siis Neuvostoliiton aluevesiä. Miinoihin koskeminen oli ankarasti kiellettyä, mutta pian miehet alkoivat purkaa niitä saadakseen ne räjähtämään merenpohjassa – sillä tavalla saatiin paljon kalaa. Laivat ajoivat sitten räjähdyspaikan yllä suuret haavit sivuilla merenpintaa haravoiden…

Ne olivat kauniita kesäpäiviä merellä. Olimme nuoria ja uhkarohkeita, emmekä ajatelleet miten vaarallista miinojen purkaminen oli… Osastomme tuhosi ainakin 800 miinaa. Ne oli helppo löytää, sillä ne olivat suomalaisten laskemia ja meillä oli kartat miinakentistä.

Niin vaikuttavia olivat nuo kokemukset, että raivaustöihin osallistuneet miehet kokoontuvat yhä pari kertaa vuodessa muistelemaan menneitä.

1950-luvun loppupuolella saaren elämä alkoi ehtyä. Muutama mantereen satamista operoiva nykyaikainen troolari syrjäytti verkkoja käsin vedettäviä nuottia käyttävät saaristolaiskalastajat. Myös rannikkomerenkulku hiipui. Nuoret hakeutuivat työhön mantereelle. Kuorsalon luotsiasema lopetettiin ja luotsit siirrettiin Haminan asemalle. Luotsiaseman myötä menivät kauppa ja koulu.

Tällä hetkellä saari on talvisin täysin autio. Eva ja Eero ovat syksyllä sen viimeiset ja keväällä ensimmäiset asukkaat. Talot ovat muuttuneet loma-asunnoiksi. Kuitenkin Kuorsalo on yhä sitä vuosisatoja asuneiden sukujen hallussa. Siparit (nimi tulee saksalaisesta etunimestä Siegfried; lieneekö joku merimies ankkuroitunut saareen suvun kantaisäksi), Lommit, Arvilommit, Korjukset ovat Suomessa laajemmaltikin tunnettuja, onhan esim. Soulin olympiakisojen 1988 keihäänheiton voittaja Tapio Korjus saaren sukua. Kultamitalimies on ulkonäöltäänkin tyypillinen kuorsalolainen: pitkä, vaalea, jykevä, suoranenäinen, tiukkakatseinen. Kuorsalon suvut ovat vuosisatojen kuluessa liittyneet niin monien avioliittojen kautta toisiinsa, että he itsekin puhuvat ”kuorsalolaisesta ihmisestä” sekä luonteen että ulkonäön puolesta. Sukuyhteys on heidän keskuudessaan, asuinpaikasta riippumatta, yhä harvinaisen tiivis. Heille Kuorsalon saari on erityisen kiintymyksen kohde, ”äiti maa” tai pikemminkin ”äiti saari”.

Kuorsalon vanha ja kaunis hautausmaa on yhä käytössä. Kivissä toistuvat saaren muutamien kantasukujen nimet. Kuorsalossa melkein kaikki ovat sukua keskenään.

Ehkä onkin niin, että saaren autioituminen on sen elämässä vain lyhyt välivaihe. Sellaisia jaksoja on ollut ennenkin, tosin saarta ei nyt autioittanut sota vaan yhteiskunnan kehitys. Mutta aina asutus on palannut. Ehkä tietotekniikan kehitys muuttaa parissa vuosikymmenessä työn luonteen niin täysin, että ihmiset voivat työskennellä missä haluavat eikä kaupunki enää vedä puoleensa. Silloin voi myös saarelaisen elämänmuodon uusi ja uudenlainen kukoistus alkaa.
 

MUISTELUITA ENCKELLINNIEMELTÄ

Tuomo Silenti

Jaakko Korjuksen kirjassa ”Kuorsalon Villa Mäntylän taiteilijat” on tarkkaan kuvattu, kuinka haminalainen opettajatar Helmi Augusta Enckell (1864–1929) oli ihastunut Kuorsaloon ja tehnyt maakaupat aivan 1900-luvun alussa sisarusten Robert Korjuksen (= Pumperi) ja Eevastina Skipparin (= Kipparska) kanssa ja rakennuttanut vuonna 1908 Nätourinniemelle Kuorsalon ensimmäisen huvilan. Kirjassa on lisäksi seikkaperäisesti analysoitu Knut Magnus Enckellin Kuorsalossa maalaamia töitä ja kerrottu laaja-alaisesti taidemaalarin elämänvaiheista. Siksi niihin ei tässä kirjoituksessa liiemmälti palata. Vaikka Villa Mäntylä ehti olla Enckell-suvun hallussa puoli vuosisataa ja Nätourinniemestä alettiin jo käyttää nimeä Enckellinniemi, silti nykypäivään ei sen asukkaista ole paljon jäänyt muisteltavaa. Tätä puutetta yritetään nyt paikata kuvaamalla yksittäisiä tapauksia, joita Enckellit sukulaisineen ja tuttavineen kokivat niemellään. Tiedot perustuvat pääasiassa aikalaisten kertomuksiin.


Villa Mäntylä 1940-luvulla tehtyjen muutosten jälkeen.

Kuorsalo 1900-luvun alussa

Helmi Enckellin ostaessa maata Kuorsalosta autonominen Suomen suuriruhtinaskunta oli vahvasti sääty-yhteiskunta ja osa Venäjää. Sortokaudet olivat tehdä lopun Suomesta, mutta ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumous estivät sen. Protestina venäläistämistoimille viisi Kuorsalon luotsia irtisanoutui viroistaan. Samanaikaisesti kun luotsit jättivät virkansa ja sorto puri Suomea, tsaari Nikolai II vietti perheineen lomaa Virolahden saaristossa ja pelasi tennistä Hurpunniemellä ystävyysvierailulle saapunutta Ruotsin kuningasta Kustaa V:tä vastaan! Muuten saarelaisten elämä kulki entiseen malliin kalastusta, hylkeenpyyntiä ja merenkulkua harjoittaen. Mitä Kuorsalon luontoon tulee, oli saaressa vuonna 1908 tehty suuret metsänhakkuut, joista Haminan Sanomat kirjoitti: ”Metsät on kaadettu niin tarkkaan, ettei ole puuta missä käki kukkuisi.” Ehkä juuri sen seurauksesta halkokauppa Viron kanssa kävi vilkkaana, sillä yhdestä sylestä maksettiin 7.5 ruplaa! Siitä huolimatta useimmat Kuorsalon talot säilyivät vielä pitkään harmaina, pärekattoisina ja vuorilaudattomina rakennuksina.


Virolahti -laiva saapumassa koulun laituriin. Vasemmalla Wilhelmiina Sipari kori kädessä. (Maija Piispan kokoelma).

Kuorsalo – idyllinen kalastajakylä

Saarelaiset ahersivat opettajansa Antti Suhosen johdolla vastikään perustetussa koulussa, jossa opetuksen lisäksi näyteltiin ja järjestettiin iltamia. Kylän naiset toimivat Marttayhdistyksessä ja keskiviikkoiltapäiväisin kokoontunut Käsityöseura tuki pakanalähetystyötä. Seurantalo valmistui ja Nuorisoseura sekä Urheiluseura olivat voimissaan. Kesällä järjestettiin suuria juhlia yleisurheilu- ja purjehduskilpailuineen, talvella taas hiihdettiin kilpaa. Piikkikalanrasvapadat porisivat Korjuksen rannassa ja Ourinniemen kannaksella Siparin veljekset, Alfred ja Artur, valmistivat lysolia. Virolahti -laiva liikennöi päivittäin Haminasta Kuorsaloon ja postia saareen kuljetti tammiolainen Henrik Pitkänen. Vaikka Vanhassakylässä ei enää asuttu, siellä jökötti vielä useita rakennuksia ja Vanhankylänlahdelle pääsi Salmenojaa pitkin soutuveneellä. Vanhankylän pellot oli huolellisesti aidattu ja sieltä saatiin karjan tarvitsemaa heinää talvea varten. Ei siis ollut mikään yllätys, että haminalainen opettajatar Helmi Enckell mieltyi Kuorsaloon, sillä tullessaan saareen hän kohtasi suuruuden aikaansa elävän idyllisen kalastajakylän.


Vanhaakylää. (Maija Piispan kokoelma).

Opettajatar Helmi Enckell

Herrasväkeä edustaneella Haminan kansakoululaitoksen opettajalla Helmi Enckellillä oli pitkät kesälomat ja hän saattoi siten asua niemellään kesäkuun alusta elokuun lopulle koulujen alkamiseen asti. Hän oli monipuolisesti sivistynyt, reipas ja luonnonläheinen ihminen, joka harrasti päivittäin uintia, kävi marjassa ja kulki aina paljain jaloin. Niinpä hänellä oli tapana haravoida huolellisesti Itäpuolelle johtava rantatie kävyistä ja tuulen pudottamista puunoksista. Tätä Korjuksen veräjälle päättyvää hiekkakankaalla luikertelevaa rantapolkua ei valitettavasti enää ole, sillä sen päälle ovat kohonneet 1970-luvulla Laherton, Hyytiäisen ja Pylvänäisen kesämökit. Helmi Enckell piti myös Yniönkalliolle vievän polun hyvässä kunnossa. Siksi on ehkä syytä todeta, että kylän karja, joka yhdessä vaiheessa käsitti 40 sarvipäätä, kuljeskeli saaressa vapaana. Niinpä talojen pihat ja pellot oli aidattu ja varsinkin härkää sai aina hieman pelätä. Lehmän läjiä lojui polkujen varsilla ja kaikkialla, missä oli lehmien laitumia. Kun opettaja Enckell kävi Kuorsalossa talvisin, hän teki polun kylälle sivuttain tallaamalla. Sosiaalisen luonteenlaatunsa johdosta opettajan oli helppo tutustua uusiin ihmisiin, vaikka asustikin niemellään etupäässä yksin.

Taiteilijaveli Magnus Enckell

Ennen huvilan valmistumista, Helmi asui Nätourinniemellä aitassa ja maksoi siitä vuokraa Korjus Roopelle. Helmin luona lomaili myös pikkuveli Magnus (1870–1925), josta tuli taidemaalari. Manne, joksi taiteilijaa kutsuttiin perhepiirissä, oli kovasti kiintynyt sekä saareen että isosiskoonsa Helmiin. Magnuksen Kuorsalon vierailu uutisoitiin Fredrikshamns Tidningenissä jo vuonna 1897. Mannen seurassa saaressa vieraili monia taiteilijatovereita useimmiten, Verner Thomé. Todettakoon, että taiteilijat olivat löytäneet itäisen Suomenlahden kauniin saariston 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Ehkä juuri Magnus Enckellin vihjauksesta Pekka Halonen, läheinen taiteilijatoveri ja asuinkumppani Pariisin ajoilta 1892, oli löytänyt Mustanmaan. Siellä hän maalasi kesällä 1906 majoittuneena perheensä kanssa kalastajan aittaan.

Enckell haaveilee ateljeesta

Magnus Enckellin suunnitelmissa oli rakentaa taiteilija-ateljee Kuorsaloon ja siksi hän osti vuonna 1919 hietapajalaisilta Seiväsperinpohjan kupeesta tontin, jonka nimesi Colchikseksi. Magnus oli koko ikänsä kiinnostunut antiikin mytologiasta ja tilan nimen hän otti suoraan jumaluustaruston kertomuksesta ”Argonauttien retki”. Argonautit oli kreikkalainen sankarijoukko, joka lähti laivalla Mustanmeren rannalla sijaitsevaan Colchikseen (= nyk. Georgia) noutamaan siivekkään oinaan kultaista taljaa, jonka selässä sisarukset Friksos ja Helle olivat paenneet äitipuolensa vainoa. Näkikö Magnus mielikuvituksessaan tässä tarussa jotakin omakohtaista, on vaikea sanoa. Magnuksella oli äitiinsä ollut lämmin ja kiinteä suhde toisin kuin rovasti-isäänsä, jonka kuoleman Manne oli kokenut vapautuksena. Erityisesti juuri 1920-luvulla Magnus Enckellin töissä näkyivät mytologiset taruaiheet. Kuorsalo merkitsi maailmaa kiertävälle levottomalle ja masennukseen taipuvaiselle Magnukselle pakopaikkaa, jonne hän tuli lepäämään. Lomalla hän kuitenkin maalasi, mutta työt syntyivät nopeasti ja siksi lukuisissa Kuorsalo-aiheisissa vesiväritöissä kuvastuu rentous.

Maailmansota estää matkustelun

Vuonna 1914, jolloin ensimmäinen maailmansota puhkesi, Magnus Enckell maalasi erityisen paljon Kuorsalossa. Saaressa sotatila näkyi siten, että salmessa liikkui jatkuvasti venäläisiä sotalaivoja. Magnus oli eristäytyvä luonne eikä pyrkinyt kontakteihin saarelaisten kanssa. Silloin kun taiteilija ei maalannut, hän kuljeskeli saaressa ylhäisessä yksinäisyydessään. Ulkomaille hän ei harmikseen päässyt sodan riehuessa Euroopassa. Kun Magnuksen äiti Helena kuoli samana vuotena, Helmi-siskon Kuorsalon koti muodostui entistä tärkeämmäksi paikaksi taiteilijalle.

Aina ja Arthur Allén

Vakituisina vieraina Kuorsalossa Helmin luona kävivät Aina (1860–1943) ja Arthur (1860–1938) Allénin perhe. Aino oli Helmin ja Magnuksen sisko, ja Arthur-puoliso toimi Kristiinankaupungin postimestarina, ennen kuin perhe vuonna 1919 muutti Haminaan Arthurin saatua paikan postinhoitajana. Suomen itsenäistyttyä Arthur Allénille myönnettiin kollegiasessorin arvo, joka Venäjän vallan aikuisessa 14-portaisessa virkamiesten arvo- eli rankijärjestelmässä olisi vastannut sotaväen kapteenin arvoa. Valokuvien perusteella pyylevästä, huonokuuloisesta ja tuuheaviiksisestä Arthurista välittyi luontaista arvovaltaa ja moni saarelainen pitikin häntä professorina. Allénit olivat pitkään lapseton pariskunta, kunnes adoptoivat taiteilija Magnus Enckellin vuonna 1903 syntyneen aviottoman pojan Jorgenin (1903–1989).

Jorgen Enckell ja pojat

Lääkäriksi kouluttautunut Jorgen peri isänsä ja tätinsä kuoleman jälkeen Nätourinniemen ja vietti siellä vaimonsa Ingridin sekä poikiensa Gunnarin ja Oscarin (= Ossi) kanssa monia kesiä aina toiseen maailmansotaan saakka. Jorgen harrasti purjehdusta ja yhteen aikaan hänellä oli tapana seilata jahdillaan Helsingistä Kuorsaloon. Aina juhannuksena kokkoa poltettiin Nätourinniemen kärjessä ja lopuksi hiillokseen työnnettiin perunoita kypsymään. Pojilla oli mielikuvitusta ja he olivat antaneet isoille männyille nimiä kuten Fredrik. Sen johdosta sitten 18.7. vietettiin Fredrikinpuun nimipäiväkekkereitä. Pitkin niemeä veljekset kaivoivat maahan erilaisia aarrekätköjä ja leikkipurjeveneiden annettiin seilata pitkälle ulkomerelle saakka. 1930-luvun puolivälissä Gunnar ja Oscar saivat Kuorsalossa leikkitoverikseen kotkalaisen Harri Vilhonpoika Lommin, joka vietti kesiään naapuritalossa isoäitinsä Valborg Lommin luona. Aivan 1930-luvun lopulla Jorgen Enckell rakennutti hirsisaunan juuri sille kalliolle, jolle Magnus Enckell oli suunnitellut ateljeeta.

Toinen maailmansota syttyy

Jorgen toimi vuosina 1935–1944 lääkintäkapteenina Mikkelissä Jääkäripataljoona 3:ssa (JP 3) ja kun Saksa hyökkäsi 1.9.1939 Puolaan, hänet kutsuttiin heti joukko-osastoonsa. Sotilaslääkäri Jorgen Enckell oli tuolloin Kuorsalossa viettämässä viimeisiä kesän päiviä, kun hänelle välitettiin tieto ilmoittautua heti Mikkelissä. Mutta sitä ennen erikoisupseerin oli päästävä postimoottorilla mantereelle. Merellä vallitsi kuitenkin sankka sumu, eikä postimoottorinkuljettaja uskaltanut nousta ruoriin. Omalla vastuulla Jorgen sitten ohjasi moottorin Mäntlahteen, josta pääsi Haminaan ja sieltä junalla tulevaan päämajakaupunkiin. Todettakoon, että JP 3 aloitti Suomen ensimmäisenä maavoimien joukkona siirtymisen sodanajan kokoonpanoon ja marssi Karjalan kannakselle alkoi jo 12.9.1939.

Erik ja Elina Lommi

Keitä sitten asui kaksikielisten Enckellien naapureina ja keiden saarelaisten kanssa he olivat tekemisissä? Seiväsperinpohjan toisella puolen kohosi kalastaja Erik Kristianinpoika Lommin (1860–1924) asuinrakennus, joka on nykyisin Risto ja Ulla Raitimon omistuksessa. Erikillä ja puolisollaan Elinalla oli seitsemän lasta. Nuorimmainen lapsi Lempi on Magnus Enckellin teoksen, Lempi Kuorsalosta, malli. Tämä öljyvärimaalaus vuodelta 1914 kuuluu Ateneumin taidemuseon pysyväiskokoelmaan. Lempin isä, Erik, kalasti ammatikseen ja muisti huvilanaapuriaan meren antimilla aina silloin tällöin. Kun Magnus Enckell vielä varsin usein maalasi lähellä naapurinsa käryspuita, jossa Erik ja Elina päivittäin suorivat verkkojaan, kanssakäyminen syntyi luontevasti. Ehkä juuri tällaisessa arkisessa tilanteessa Magnus on pyytänyt Erikiltä ja Elinalta lupaa saada käyttää Lempi-tyttöä mallinaan. Vielä pitkään Erik Lommin kuoleman jälkeen Helmi Enckell ja Allénit muistivat emäntä Elina Lommia joulukortilla.

 
Lempi Kuorsalosta. (Kuva näyttelyjulkaisusta: Magnus Enckellin yhteydet kotiseutuun Haminaan: näyttely Haminan raatihuoneella 2.7.–1.8.1999. Lappeenranta & Hamina, 1999).

Lempi Lommi

Lempi-tyttöä (1903–1985) pidettiin rämäpäisen reippaana, liikunnallisesti suuntautuneena ja vahvasti poikamaisena. Hän oli erinomainen uimari, hyvä heittämään kiviä ja hyvä kiipeämään puihin. Lempillä oli vahva itsetunto ja siksi hänestä saattoi saada ylpeän ja itsetietoisen vaikutelman. Hänellä oli voimakas kyömy nenä kuten isälläänkin ja korkea kaareva otsa sekä vahva tummanruskea tukka. Lisäksi hän oli sanavalmis. Kerrottiin, että pikkuisena Lempi oli kaatunut ja vahingoittanut polvensa traagisin seurauksin. Asianmukaisen lääkärinhoidon puutteesta polvi jäi ainiaaksi suoraksi ja tyttö joutui turvautumaan keppiin jo varsin aikaisin. Onnettomuuden tapahduttua Lempi oli viety erään Kuorsalossa poikenneen venäläisen sotalaivan lääkärin nähtäväksi, mutta ei hänkään ollut pystynyt tekemään mitään ilman kirurgisia toimenpiteitä. Eräiden saarelaisten mukaan Lempillä olisi taas ollut synnynnäinen lonkkavika. Enckell näki tytössä uhmakkuutta ja tervettä alkuvoimaa. Kiinnostavuutta Lempissä lisäsi vielä se, että hän oli kesyttänyt elätikseen lokin, joka kulki tytön mukana olkapäällä keikkuen.

Magnus Enckell maalaa Erik Lommin käryspuiden vieressä

Erik Lommin tontti ei ollut aidattu rantaan asti, vaan polku, jota luotsit ja mm. kylän karja käyttivät, kulki sen läpi jatkuen Ristniemen luotsiasemalle. Niinpä Erik Lommin idyllinen ranta-aitta, vaatimaton venevalkama, verkkojen värjäyspata ja käryspuut sijaitsivat aidan ulkopuolella. 1900-luvun alun maisema Enckellin niemeltä katsottuna Seiväsperinpohjan toiselle rannalle säilyi samanlaisena koko sen ajan, jonka Enckellit Kuorsalossa asuivat. Nythän näkymä on toisenlainen.


Lempi Lommi laiturilla 1950-luvulla. Takana isänsä Erik Lommin käryspuut. 

Mooses ja Josefina Skippari

Siihen aikaan kun Helmi Enckell rakensi huvilaansa, Norstianrannan Apajakalliolla asui muurari Mooses Skippari (1872–1950) vaimonsa Josefinan o.s. Lommin kanssa. Helmi Enckell löysi ammattimiehen läheltä, sillä Mooses tuli muuraamaan Villa Mäntylän hormiston. Vuonna 1905 Skipparit purkivat talonsa, muuttivat Kuorsalosta Sydänkylään ja panivat tilansa myyntiin.

Jalmari ja Valborg Lommi

Vuonna 1910 Jalmari (1880–1949) ja Valborg (= Vappu) Lommi ostivat Josefinan isävainaan Topias Lommin perikunnalta Apajakallion tilan, jolle rakensivat talon. Sen omistavat nykyisin Ilona ja Tuomo Silenti sekä Helena Palmén. Jalmari Lommi toimi avoveden aikana Kotkassa hinaajan kipparina ja talvet kalasteli Kuorsalossa. Lommeilla oli neljä lasta: Vilho, Olavi, Meeri ja Lennart. Perheen tyttärestä Meeristä (1910–1986) tuli myös Magnuksen malli. Samoihin aikoihin, jolloin taulu Lempistä syntyi, valmistui toinenkin lapsiaiheinen maalaus, Tyttö Kuorsalosta. Siinä Seiväsperipohjan rantavedessä kahlaa noin 4-vuotias vaaleatukkainen pikkutyttö, joka on mitä todennäköisimmin Meeri Jalmarintytär Lommi (= Meeri Silenti). Ennen vuotta 1920 Jalmari Lommin lapset hakivat Helmi Enckellille sanomalehden Kuorsalon postista ja tästä palkkioksi opettaja antoi heille yhden karamellin. Tultuaan kotiin lasten äiti Vappu jakoi sen huolellisesti neljään osaan.

Meeri Lommi

Meeri Lommin tukka oli pikkutyttönä aivan vaalea, mutta tummui teini-iässä. Jalmari Lommin perheestä on valokuva Kuorsalon pihamaalta vuodelta 1914 ja sitä vertaamalla ei voi päätyä muuhun tulokseen kuin, että maalauksessa kahlaava tyttö on Meeri Lommi. Valokuvassa tytön olemus, kasvojen ilme ja profiili täsmäävät maalauksessa esiintyvän hahmon kanssa. Sitä paitsi Meeri itse kertoi olleensa useita kertoja Magnus Enckellin mallina, useimmiten Erik Lommin käryspuiden luona. Hänen piti istua paikallaan aivan hiiren hiljaa ja tästä tytölle maksettiin 25 penniä tunnilta. Vakavakasvoisella Enckellillä oli tapana ensitöikseen höllentää Meerin tiukkaan kotona äitinsä letittämät palmikot. Meeri Lommi ei koskaan nähnyt yhtäkään niistä tauluista, joissa oli ollut mallina. Saattoihan olla niin, että työt olivat jääneet luonnoksiksi tai eivät vain esiintyneet näyttelyissä. Akvarelli, Tyttö Kuorsalosta, oli kuitenkin esillä vuonna 1999 Haminan raatihuoneella järjestetyssä Magnus Enckellin näyttelyssä.

 
Vasemmalta Vilho, Meeri, Olavi ja Valborg Lommi v. 1914 talonsa vieressä.


Tyttö Kuorsalosta. (Kuva näyttelyjulkaisusta: Magnus Enckellin yhteydet kotiseutuun Haminaan: näyttely Haminan raatihuoneella 2.7.–1.8.1999. Lappeenranta & Hamina, 1999).

Seiväsperinpohja, Enckellin maalauspaikka

Seiväsperinpohja oli pitkään asumaton ja erityisesti lähitalojen lasten käyttämä hiekkaranta, kunnes vasta vuonna 2003 Ahti Pakkanen rakensi sinne mökin. Myös kyläläiset saattoivat jättää poukamaan veneensä odottamaan aamua laskettuaan ensin illalla verkkonsa Ristniemennokan taakse. Näin soutumatka verkkoapajille lyheni. Seiväsperinpohjan yläpuolella olevalla mäntykankaalla, jossa sijaitsee Ahti Pakkasen kesämökki, Magnus Enckellillä oli usein tapana maalata. Hänen monista Kuorsalo-aiheisista akvarelleistaan voi tunnistaa sieltä avautuvan näkymän merelle. Maalauspaikalle oli pystytetty taiteilijan maalausteline ja maassa lojui runsaasti Helmi Enckellin flanellisista yöpaidoista tehtyjä maalirättejä.

Saarelaiset Helmi Enckellin ja Aina Allénin apuna

Rannikon huvilakulttuurin tapaan Helmi Enckell oli saapunut Kuorsaloon hakemaan puhtaasta luonnosta tervehdyttävää voimaa ja elämyksiä vastapainona kaupunkielämälle. Vaikka Helmi Enckell oli uuttera ja aikaansaava nainen, ei hän silti itse tehnyt kaikkia töitä. Kotiapulaisekseen hän palkkasi Vekasta Wilhelmiina Siparin (1873–1955), joka kylällä tunnettiin Tommon Miinana tai vain Minkkana. Hän oli naimaton ja asui nykyisin Kaarina Lomperin omistamassa talossa. Miina oli hyvä leipomaan ja epäilemättä taitava kaikissa muissakin kodin askareissa. Häntä pidettiin Kuorsalon tietotoimistona, koska ehti saman päivän aikana kiertää useammassa talossa kertomassa ja kuulostelemassa kylän asioita, aina Leerviikkiä myöten. Vuosien saatossa Helmi Enckellistä ja Tommon Miinasta kehittyi erittäin hyvät ystävät.

Miinan jälkeen kotiapulaiseksi palkattiin Taavi Lommin tytär Ester Lommi (= Nieminen 1912–2012). Hänen työaikansa oli klo 8.30–13.00. Esterin tehtävänä oli mm. keittää aamuisin haudutettua kaurapuuroa, siivota ja hoitaa muita kotitaloustehtäviä. Maito haettiin Mäkelän Eessolta (= Evert Mäkelä). Villa Mäntylän vintissä roikkui sideharsoon kääritty paksusilavainen kinkku, josta postimestari Allén arvokkain elkein leikkasi viipaleita. Kun Jorgen Enckell vietti lomaa Nätourinniemellä, hänellä oli oma Mikkelistä tuotu palvelija mukanaan. Ester ja Jorgenin kotiapulainen tutustuivat niin hyvin toisiinsa, että Ester kävi Mikkelissä tapaamassa häntä. Enckelleillä oli tapana viettää aikaa niemellä ja ihailla merellisiä maisemia.

Korjus Roope, joka oli yksi Enckellin maapaikan myyjistä, teki Helmille erilaisia korjaustöitä. Mutta 1920-luvulla Helmin ja Ainan apuna toimivat Alina ja Joose Korjus, jotka ystävystyivät niin ikään opettajan ja hänen siskonsa kanssa. Antti Lommi tervasi keväisin Ellan Saskan Helmi Enckellille veistämän haapion, joka myöhemmin tilan myynnin yhteydessä vietiin Tampereelle, mihin Jorgen Enckell oli muuttanut. Taavi ja Sakari Lommi tekivät 1930-luvulla Enckellin niemen asukkaille polttopuut. Helmi Enckellin kuoleman jälkeen Allénin pariskunnan vieraillessa Villa Mäntylässä Iivari Niemelä toimi moottoriveneellään pariskunnan kyytimiehenä, vaikka höyrylaivaliikenne oli vielä voimissaan. Iivarilla oli upouusi Summassa Seppälän veistämöllä teetetty kajuutalla ja tuulilaseilla varustettu alus.

Naapurit kahvikesteillä

Joskus kesällä 1920-luvulla Valborg Lommi, lapset Meeri ja Lennart sekä heidän serkkunsa Maire Valtonen oli kutsuttu Enckellien luo kahvikesteille. Taiteilija oli tuolloin jo kuollut, mutta paikalla oli Helmi Enckell ja Allénin pariskunta. Puhuttiin niitä näitä, kunnes yhtäkkiä Arthur Allén kysyi, mikä Valborgin tyttönimi oli ollut. Siihen Valborg vastasi kovalla äänellä ”Adolfsen”. Puolikuuro Arthur toisti: ”Piano.” Sitten valkotukkainen Aina Allén korjasi tavuja painottaen, ”A-dolf-sen!” Edelleenkään herra Allén ei saanut nimestä selvää, vaan kummastuneena lausui: ”Inte någon kan heta piano.” Tilanne koettiin hilpeänä ja kaikki purskahtivat nauruun. No, asia selvitettiin sitten postimestarille. Arthur Allén oli vuosien varrella tottunut katselemaan vastapäisen rannan, Apajakallion, luonnonkauniita, koskemattomia kallioita ja yhtäkkiä hän tokaisi Lennartille: ”Den där udden får du aldrig säljä bort, Lenni! Den är miljonens värd!” Kahvikestit Enckellinniemellä oli naapureille hauska kesäinen tapahtuma, joiden hupaisia tapahtumia sitten Lommien perheessä muisteltiin lämmöllä.

 
Näkymä Enckellin hiekalta vastarannalle 1950-luvulla. Käryspuut näkyvät ranta-aitan vasemmalla puolella.

Vieraskirjan ensimmäiset nimet

Villa Mäntylä valmistui vuonna 1908 ja sen vieraskirjaan ovat ensimmäisinä kirjoittaneet nimensä Aina Allén, Arthur Wilhelm Allén, Gerda Sohlman ja Armas Sohlman. Kyseessä on nähtävästi ollut ensi visiitti Helmi Enckellin uudella huvilalla 14.7.1908 ja tilaisuus on ikuistettu tyynessä säässä otetulla valokuvalla Mäntylänniemen kärjessä. Sohlmannin pariskunnan mukana on vuoden ikäinen Teppo-poika (myöh. Suulamo). Haminassa syntynyt Armas Sohlman oli käynyt kadettikoulun, jonka lisäksi hän oli suorittanut metsänhoitajan tutkinnon. Sohlman toimi pitkiä aikoja Metsähallituksen palveluksessa, mutta kuvanottohetkellä hän työskenteli Suomen Metsänhoitoyhdistyksen metsänhoidon neuvojana. Lisäksi yhdessä vaiheessa hän opetti Haminan suomalaisessa koulussa metsänhoitoa. Viikkoa myöhemmin heinäkuussa on taiteilija Magnus Enckell merkinnyt nimensä vieraskirjaan.

 
Takana Arthur ja Aina Allén. Edessä Armas ja Teppo Sohlman sekä Helmi Enckell. (Kuva: Antti Suulamon kokoelma).

Villa Mäntylä luotsiasemana

Jatkosodan aikana Pitkälleniemelle oli valmistunut uusi valkeaksi rapattu kaksikerroksinen luotsiasema. Mutta kun Neuvostoliiton ilmatoiminta alkoi kesällä 1943 vilkastua, luotsit muuttivat turvallisuussyistä puiden suojaamaan huvilaan, Villa Mäntylään. Rauhan palattua syyskuussa 1944 luotsit siirtyivät Ulko-Tammion tilapäiselle luotsiasemalle ja Mäntylä jäi tyhjilleen.

Enckellinniemen myöhemmät vaiheet

Vuonna 1947 Jorgen Enckell myi Villa Mäntylän haminalaiselle toimitusjohtaja Aatto Lahdelle ja vuonna 1988 Enckellinniemi siirtyi takaisin Korjus-suvulle. Paikannimi Enckellinniemi on siirtymässä historiaan, mutta vielä 2011 Villa Mäntylä koki tuulahduksen menneestä, kun taidemaalari Magnus Enckellin pojanpoika Ossi Enckell teki aikamatkan poikavuosiensa maisemiin.

 

 

MUISTELUITA SUNDQVISTEISTA

Tuomo Silenti

Huvila laivareitin varrella

Sortokauden poliittiset tapahtumat Suomen suuriruhtinaskunnassa eivät estäneet tekemästä kiinteistökauppoja, sillä alkuvuodesta 1903 haminalainen pankinjohtaja Walter Sundqvist osti Kuorsalosta merikapteeni Joel Römpötin asuinrakennuksen (nyk. Bernerin talo) kesäasunnokseen. Mutta mikä sai Sundqvistin valitsemaan vapaa-ajan asunnon juuri Kuorsalosta? Oletettavasti pankinjohtaja tunsi kilpapurjehdusta harrastaneen entisen maakauppias Römpötin ja ehkä oli vieraillutkin tämän luona Kuorsalossa. Lisäksi Sundqvistin tuttavapiiriin kuuluivat mitä todennäköisimmin Kuorsalon Hietapajasta ympyräkaupunkiin muuttaneet veljekset, satamamestari Aron Sipari ja Espanjan varakonsuli sekä tukkukauppias William Sipari. Heiltä pankinjohtaja oli kenties kuullut kiinnostavia kuvauksia Kuorsalon kalastajakylästä ja sen luonnonkauneudesta. Olivatpa sitten syyt mitkä hyvänsä, Sundqvistin päätös hankkia huvilapaikka saaresta oli aikakaudelle tyypillinen. Sinne tuli päästä säännöllisesti liikennöidyllä höyrylaivalla. Kun säätyläiset muuttivat kaupungista kesäksi kauaksi maalle, he eivät kuitenkaan halunneet erota seurapiireistään. Herrasväen viettämään huvilaelämään kuului näet olennaisena osana kutsut sekä seuraelämä, ja siksi huvilasaareen piti olla hyvät liikenneyhteydet, jotta kyläilyyn olisi kesälläkin mahdollisuus.

Pankinjohtaja Sundqvistin huvila 1920-luvulla. (Kuva: Bernerin sukuarkisto).

Furuvikin tila

Joel Römpötin perustama Norstianrannassa sijaitseva Furuvikin tila oli ollut myynnissä jo 1897, mutta kesti vielä kuusi vuotta, ennen kuin se vaihtoi omistajaa. Ehkä juuri siksi kiinteistö, joka oli toiminut mm. kauppana, kaipasi kunnostusta. Kauppakirjassa myyjä Joel Römpötti sitoutui laittamaan uuden aidan omenapuita ja viinimarjapensaita kasvaneen puutarhan ympärille sekä korjaamaan ”kyökin uunin ja liitan” (= hella, ven. plita). Furuvikin tilaan kuului lisäksi Suonpäässä pieni viljelyspalasta, jonka Sundqvist myöhemmin vuokrasi Taavi Lommille. Vuokra oli 8 kg silakkaa vuodessa. Römpötin entinen kiinteistö tarjosi pankinjohtajan perheelle ja mahdollisille vieraille ruhtinaallisesti asuintilaa. Päärakennus käsitti ison salin ja kolme makuuhuonetta sekä keittiön. Kesämajoitusta varten ullakolta löytyi vielä kaksi vinttikamaria. Furuvikin tilaan kuului hirsisauna, hevostalli ja aitta, tavaramakasiini sekä kivestä rakennettu kellari. Suuria honkia kasvavalta kiinteistöltä, mistä tila oli saanut nimensä, avautui upea merinäköala ja pitkästä rantaviivasta puolet oli hienoa hiekkarantaa.

Oikealla venevalkama ja laivasilta. (Kuva: Bernerin sukuarkisto).

Laivasilta uusitaan

Laivasilta oli päässyt rapistumaan ja kaipasi korjausta. Siihen Sundqvist etsi tekijöitä ilmoituksella Haminassa ilmestyneessä Koitar-lehdessä. Tarjoukset pyydettiin jättämään suoraan pankinjohtajalle Haminan Yhdyspankin konttoriin. Ilmoittelu tuotti tulosta, sillä laiturikorjaustyö päästiin tekemään heti talvella, jään päältä. Mutta kun vieraspaikkakuntalaiset työmiehet etsivät rantapenkereeltä sopivan kokoisia kiviä hirsiseen laituriarkkuun, kuljetuskelkkaan joutui vahingossa rajapyykkikivi. Työskentelyä jäällä seurannut aina valpas naapuri Erik Lommi huomasi viime hetkellä erehdyksen ja sai työmiehet palauttamaan numerokiven paikalleen. Ihan kohdalleen se ei kuitenkaan talviolosuhteista johtuen tullut, mutta harmia aiheuttanut asia saatiin korjatuksi myöhemmissä maanmittaustoimituksissa.

Pankinjohtaja Walter Sundqvist

Walter Ivar Sundqvistin (1860–1930) sukujuuret johtivat Ruotsiin. Hänen kantaisänsä Jakob Sundqvist (1797–1879) asui Loka-nimisessä paikassa Ruotsin Vermlannissa. Poika Johan (1826–1896) muutti Suomeen 1856 rautaa valmistavan Strömforsin tehtaanhoitajaksi. Hänen viidestä pojastaan vanhin Walter Sundqvist suuntautui kaupalliselle alalle ja suoritti Dresdenin kauppakorkeakoulussa loppututkinnon. Walterin toimittua aluksi Helsingissä Suomen Yhdyspankin kamreerina hänet 1891 nimitettiin saman rahalaitoksen Haminan haaraosaston konttorin johtajaksi, missä tehtävässä työskenteli aina vuoteen 1929 saakka. Suomen itsenäistyttyä pankki muutti nimensä Pohjoismaiden Yhdyspankiksi (= PYP). Sundqvist toimi 1905–1926 Haminan kaupungin kruununkasöörinä ja kaupunginkamreerina sekä 1901–1904 rahatoimikamarin puheenjohtajana. Samaa tehtävää hoiti 1914–1917 konsuli Willam Sipari. Walter Sundqvist oli Ruotsin kuningaskunnan varakonsuli vuodesta 1901 ja purjehdusharrastuksensa myötä hänet oli kutsuttu Haminan Pursiseuran kunniajäseneksi 1920.

Pankinjohtaja Walter Sundqvist. (Kuva: Suomen liikemiehiä, 1930).

Sundqvistin perhe

Walter Sundqvist oli avioitunut vuonna 1890 helsinkiläisen Karin Emilia Loenbomin (1870–1952) kanssa ja heille syntyi kuusi lasta: Gunnar, Börje, Margit (= Maggi), Ingrid (= Vava), Nils (= Nisse) ja Pehr. Gunnarista tuli diplomiekonomi ja hän työskenteli prokuraattorina Suomen Selluloosayhdistyksessä. Margit-neiti suuntautui isänsä tapaan pankkialalle ja toimi Pohjoismaiden Yhdyspankissa kassanhoitajana Helsingissä Heikinkatu 3:n konttorissa. Nissestä tuli Stevedoring Oy:n johtaja Pernajassa. Perheen nuorin lapsi Pehr hukkui 4-vuotiaana Kuorsalossa 1909. Pikkupoika oli kenenkään huomaamatta päässyt putoamaan mereen omalta laiturilta ja löytyi kuolleena rantahietikolle ajautuneena. Börje menehtyi 21-vuotiaana 1913 aikakauden pelätyimpään tartuntatautiin tuberkuloosiin ja samoin kävi Ingridille 33-vuotiaana 1930. Vielä 1950-luvulla naapureiden tiedossa olivat ne Sundqvistin talon kamarit, joissa keuhkotautia sairastaneet lapset olivat kesäisin tautiaan poteneet.

Leikkitoverit löytyivät läheltä

Sundqvistin lapset olivat iältään jotakuinkin saman ikäisiä kuin naapurissa asuvien Erik ja Elina (= Liina, Liinu) Lommin lapset. Niinpä erityisesti Margitista, Vavasta ja Nissestä tuli Lommin nuorimpien lasten Kallen ja Lempin leikkitovereita. He leikkivät mm. puulta puulle siirtymistä ja keinuivat suurten mäntyjen oksista roikkuvissa köysikeinuissa. Sundqvistin ja Lommin perheen välillä vallitsi lämmin naapuruussuhde, sillä vielä 1930-luvun lopulla Nisse ja Margit Sundqvist muistivat Kuorsalossa asuvaa Liinua joulu- ja uudenvuoden tervehdyksellä. Läheisestä naapuruudesta kertoi myös se, että Vava oli saanut ottaa Lommin Virkku-koiran Haminaan hoitoonsa. Kevättalvella 1925 Vava sitten lähetti ”Rouva Liinu Lommille” kortin, jossa lupasi tulla käymään Kuorsalossa ja palauttaa koiran. Kun Lempi Lommi 1950-luvulla muisteli lapsuusaikaansa saaressa hänen puheissaan vilahteli tuon tuostakin nimet Vava, Maggi ja Nisse. Rajanaapureiden Jalmari (= Jallu) ja Valborg (= Vappu) Lommin ja Sundqvistin lapsien ikäero oli melko suuri ja sen johdosta Nisse leikki vain vanhimpien poikien Vilho ja Olavi Lommin kanssa. Nisse ilmeisesti kuului Haminassa 1910 perustettuun partioon, sillä hän piti telttaa kahden männyn välissä ja jonkinlaista leiriä samassa paikassa, missä myöhemmin oli Bernerin sulkapallokenttä. Nisse harrasti myös purjehdusta Ellan Saskan (= Aleksanteri Sipari) veistämällä pirkkeliseilillä ja lyyverillä varustetulla haapiolla. Vene sai arvokkaan lopun vuonna 1958, kun se poltettiin Ourinniemen suuressa juhannuskokossa.

Konsuli valvoo

Kuorsalossa ollessaan Walter Sundqvistin lipputangossa liehui Ruotsin lippu. Se johtui tietysti siitä, että hän oli kuningaskunnan varakonsuli. Mutta sukujuuriltaan ruotsalaisena sinikeltainen lippu varmasti synnytti hänessä nostalgisia tunteita. Arkenakin Sundqvist pukeutui säätynsä mukaisesti käyttäen valkeata kesäpukua ja olkihattua sekä hopeapäistä kävelykeppiä. Pankinjohtajan päivärutiineihin kuului höyrylaivan saapumisen odottaminen joko Virolahden tai Haminan suunnasta. Esimerkkinä mainittakoon, että vuonna 1910 kesäkuukausina Virolahden ja Haminan välillä liikennöi joka päivä matkustajahöyrylaiva Wirolahti, jonka omisti toiminimi William Sipari ja Kumppani. Laiva pysähtyi säännöllisesti Kuorsalossa Vekassa koulunlaiturissa, mutta jos Sundqvist oli nostanut laivasiltansa päässä olevan semaforin ylös, se kaarsi reitiltään pankinjohtajan rantaan. Niinkin saattoi tapahtua, että laiva vain pysähtyi väylällä ja Sundqvistin rannasta soudettiin veneellä aluksen kylkeen vastaanottamaan mahdollisia vieraita tai sitten laivan kyytiin saatettiin veneellä joku matkustaja. Kun laiva lähti Virolahden Santaniemestä varhain aamulla klo 5.30 nopeuden ollessa n. 8 solmua tunnissa, se ohitti Kuorsalon siinä seitsemän maissa. Mutta kun laiva maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina poikkesi matkallaan Pitkäpaateen, alus saapui Kuorsaloon hieman myöhemmin. S/S Wirolahti lähti Haminasta kohti Santaniemeä iltapäivällä klo 14.30 ja pysähtyi Vekassa vajaata tuntia myöhemmin. Laivaan mahtui noin 80 matkustajaa ja se kuljetti samalla rahtia.

Ruustinnankivi / Konsulinkivi

Varsinkin aamuisin, jolloin lähinaapurit olivat saapuneet verkoilta ja perkasivat kaloja sekä selvittelivät pyydyksiään, pankinjohtaja Sundqvist istui arvokkaasti rannassaan vakiopaikallaan Ruustinnankivellä. Siellä hänellä oli pieni pöytä, jonka ääressä hän istui korituolissa, joi kahvia ja tähyili merelle. Iltapäivisin pöydälle oli lisäksi ilmestynyt konjakkilasi. Ruustinnankivi on korkea aivan rantaviivalla sijaitseva tasainen kivi, jolle johti talolta haravoitu polku. Nimen alkuperä on jäänyt epäselväksi, mutta epäilemättä se on joskus ollut jonkun ruustinnan mielipaikka. Kun Walter Sundqvist valitsi istuinpaikakseen Ruustinnankiven, sitä ruvettiin kutsumaan Konsulinkiveksi. Ruustinnankivi -nimi on kuitenkin syntynyt jo merikapteeni Römpötin aikana ja siksi voisi ajatella, että kyseinen ruustinna olisi voinut olla vuonna 1883 kuolleen Vehkalahden seurakunnan rovastin Carl Wilhelm Enckellin leski Helena Enckell, siis taiteilija Magnus Enckellin äiti. On täysin mahdollista, että Joel Römpötin talossa on asustanut leskeksi jäänyt ruustinna Helena Enckell, sillä jo 1893 Römpötti tarjosi lehti-ilmoituksella kesävieraille vuokralle talonsa kahta kammaria ja osaa keittiöstä. Kun rovasti Enckell oli kuollut, perhe menetti Koivuniemi-nimisen tilan, jossa oli tottunut viettämään vapaa-aikaansa. Römpötin vuokraamat huoneet Kuorsalossa olisivat silloin voineet tarjota korvaavan lomanviettopaikan ruustinnalle ja tämän lapsille merellisessä ympäristössä.

Hamina varuskuntakaupunkina

Haminan kadettikoulun lakkauttamisen jälkeen 1903 lähes kaikki oppilaitoksen palveluksessa olleet upseerit ja virkakunta muuttivat ympyräkaupungista muualle. Mutta Hamina säilyi siitä huolimatta varuskuntakaupunkina, sillä sinne oli sijoitettu venäläinen 6. Jalkaväkirykmentti, jonka yhteydessä toimi venäläinen upseeriklubi. Vaikka maailmansodan aikana rykmentti lähetettiin sotaan, uusia joukko-osastoja siirrettiin pian tilalle. Venäläisiä sotilaita oli ympyräkaupungissa niin runsaasti, että osa upseeristoa jouduttiin majoittamaan yksityiskoteihin. Asuiko päällystöä myös Sundqvistien kodissa, ei kuitenkaan ole tiedossa.

Sundqvistien seurapiirit

Ruotsinkielisellä säätyläistöllä oli ollut läheinen suhde kadettikoulun arvossapidettyyn henkilöstöön, joka muodosti Haminassa ns. ylimmän kerroksen. Mutta ympyräkaupungissa toimi myös Ruotsalainen seuraklubi, joka järjesti teatteri-iltoja, konsertteja, tanssiaisia ja herroille viihtyisiä toti- sekä kortinpeluuiltoja. Purjehdusurheilua harrastavat haminalaiset kuuluivat kaksikieliseen pursiseuraan Fredrikshamns Segelförening – Haminan Purjehdusyhdistys tukikohtanaan Vuohisaari. Näihin yllä mainittuihin seurapiireihin Sundqvistit epäilemättä kuuluivat ja näihin sosieteetteihin he kesäisin näyttivät pitäneen yhteyttä.

Sundqvistien vieraat

Kuten jo aikaisemmin todettiin, huvilakulttuuriin kuului seuraelämä ja kutsut. Niitä Sundqvisteilla järjestettiin paljon, varsinkin kun vieraat pääsivät matkustamaan saarihuvilalle helposti laivalla. Rajanaapuri Jalmari Lommin perhe, joka ensimmäisen maailmansodan vuosina eli rauhallista ja ”kurinalaista” kalastuksen rytmittämää saarelaiselämää, joutui tahtomaattaankin seuraamaan Sundqvistien juhlintaa. Vaikka se oli sivistyneen hillittyä, ihmisten koreutta ei voinut olla näkemättä eikä erilaisten serenadien esittämistä olla kuulematta. Sundqvistin naisvierailla oli päällään täyspitkä hame tai leninki, hattu ja päivänvarjo. Päähineellä haluttiin osoittaa kuulumista herrasväkeen, sillä huivi kuului rahvaan päähän. Miehet olivat pukeutuneet valkeaan kokopukuun ja olkihattuun, mutta varsinkin venäläiset upseerivieraat esiintyivät koristeellisissa univormuissa. Kuutamoisen illan hämyssä Sundqvistin laiturilta saattoi naapuriin kantautua ruotsiksi laulettuna mm. H. Ingeliuksen haaveellinen ”Kung Erik”. Vaikka Sundqvistit tunsivat haminalaisina Enckellit, heidän välinen kanssakäymisensä rajoittui vain yksiin kahvikesteihin kesässä. Ilmeisesti heillä ei liiemmälti ollut yhteistä, sillä Sundqvistit edustivat liike- ja rahamaailmaa, kun taas Enckellit edustivat kulttuurielämän eri alueita.

Walter Sundqvist oli jonkin verran tekemisissä saaren isäntien kanssa. Yhteyttä hän piti luotseihin sekä kauppalaivureihin Anton ja Aleksanteri Mäkelään. Hietapaja oli myös Aron ja William Siparin kotitalona tuttu pankinjohtajan perheen jäsenille ja vielä 1950-luvun alussa Karin ja Margit Sundqvist kävivät siellä kahvilla tapaamassa luotsivanhin Eero Siparia ja hänen sisariaan.

Karin Sundqvist jättää perheensä

Pankinjohtajan puoliso Karin Emilia Sundqvist oli kymmenen vuotta miestään nuorempi ja hän kuoli vasta olympiavuonna 1952. Täten Kuorsalossa on vielä monia henkilöitä, jotka muistavat hänet. Rouva Sundqvistin elämä ei ollut tasaista, vaan sitä voisi pitää seikkailujen täyttämänä. Karin Sundqvistilla ei ollut erityisempää koulutusta, mutta yksi hänen vahvuuksistaan oli vetovoima. Hän ei varsinaisesti ollut kaunis, mutta hyväryhtisenä ja komeapiirteisenä hänestä välittyi vastustamatonta charmia, jota lisäsi varma käytös ja erinomainen keskustelutaito. Vuonna 1911 Karin Sundqvistille myönnettiin miehestään avioero, mutta mikä sitä oli edeltänyt, ei ole täysin tiedossa. Se kuitenkin tiedetään, että ennen avioeroa rouva Sundqvist oli jättänyt perheensä ja muuttanut Venäjälle. Rahvaan piirissä avioerot olivat melko harvinaisia, mutta eivät niinkään säätyläisten keskuudessa. Mitkä syyt sitten johtivat Sundqvistien eroon? Siihen ulkopuolisen on mahdotonta vastata, mutta on hyvä muistaa, että monet vastoinkäymiset olivat koetelleet Sundqvistin perhettä. Vain hetkeä aikaisemmin pikkupoika Pehr oli hukkunut Kuorsalossa ja toinen poika Börje sairastunut keuhkotautiin. Kun sitten kohdalle sattui lohtua tuova hurmaava venäläinen kapteeni, muuta ei ilmeisesti tarvittu.

Sergei Aleksejevitsch Koptjeff

Vuonna 1912 Karin Sundqvist vihittiin avioliittoon venäläisen esikuntakapteenin Sergei Aleksejevitsch Koptjeffin kanssa. Häät pidettiin Pietarissa ja vihkiminen tapahtui kreikkalais-katolisen rituaalin mukaan. Pietarin lähistöllä kapteeni Koptjeff omisti kartanon, mutta ensimmäisen maailmansodan pyörteissä kapteeni katosi ja bolsevikki vallankumouksen jälkeen Karin Sundqvist-Koptjeff joutui palaamaan Suomeen sukulaistensa luo. Missä Karin Sundqvist oli tutustunut kapteeniin? Koptjeff on saattanut palvella Haminan venäläisessä varuskunnassa ja sitä kautta tutustunut Sundqvisteihin. Venäjän–Japanin sodan aikana 1904–05 Haminan kadettikoulun rakennus muutettiin sotilassairaalaksi ja sinne kuljetettiin venäläisiä sodassa haavoittuneita sotilaita. Tuon ajan sanomalehdissä seurattiin tarkasti sodan kulkua ja kevään 1905 lehdissä mainitaan, että alikapteeni Koptjeff oli haavoittunut, kun japanilainen ratsuväki oli pakottanut venäläisen etujoukon perääntymään. Oliko tämä sotasankari alikapteeni Koptjeff mahdollisesti juuri Sergei Aleksejevitsch Koptjeff?

Sundqvistit ja rajanaapurit

Sundqvistin rajanaapuri Jalmari Lommin perhe oli muuttanut Kotkaan 1919 ja asui saaressa vain kesäisin. Koska Jallu toimi sulan veden aikana tervahöyryjen ja hinaajienkipparina, ei hän 1920- ja 1930-luvuilla kovinkaan usein kohdannut pankinjohtajan perhettä. Mutta sitä enemmän naapurin kanssa tekemisissä oli hänen äidinkielenään ruotsia puhuva norjalaistaustainen vaimonsa Vappu. Kun Walter Sundqvist vietti 60-vuotispäiviään Kuorsalossa heinäkuussa 1920, Vappua pyydettiin avustamaan ruoanvalmistuksessa ja tarjoilemisessa. Siihen hän ryhtyi mielellään, sillä ennen avioitumistaan hän oli työskennellyt sisäkkönä mm. Kotkassa tohtori Alfthanilla ja tohtori Roseniuksella Tavastilan hovissa. Taitojaan Vappu pääsi näyttämään syntymäpäivä kutsuilla mm. siten, että hän oli tehnyt voilastuista korin, jonka sisällä oli voipalloja. Tästä ja paljon muustakin Vappu sai kehut pankinjohtajalta.

Walter Sundqvistin perhe piti meren antimista ja kun Vappu lapsineen oli saanut hyvän saaliin, Sundqvisteille vietiin aina vadillinen kalaa. Mutta vain peratut kalat kelpasivat. Tämä perinne jatkui aina 1950-luvun alkuun saakka. Pikkupalveluksista tyytyväisinä Sundqvistit lahjoittivat Vapulle ja Jallulle hienon koristeellisen keinutuolin, joka on talomme tuvassa tänä päivänäkin. Lisäksi naapuri lahjoitti Vapun perheelle ruotsinmaalaisia aikakauslehtien vanhoja vuosikertoja kuten Allt för Alla, Idun: praktisk veckotidning för qvinnan och hemmet ja Allers Familj Journal.

Sundqvistin huvilaan murtaudutaan

Erik ja Elina Lommi pitivät huolta Sundqvistin kiinteistöstä (katsoivat päälle) erityisesti silloin, kun pankinjohtajan perhe oli Haminassa. Eräänä syksynä Sundqvistin huvila joutui kuitenkin murron kohteeksi. Elettiin 1920-luvun puoliväliä ja leskeksi jäänyt Liinu asui Kuorsalon talossaan yksin vuodet ympäriinsä vain Virkku-koira seuranaan. Virkkua pidettiin erittäin viisaana ja se seurasi aina mukana kalamatkoilla. Eräänä syysyönä Virkku oli käynyt levottomaksi ja alkanut kiihkeästi pyrkiä ulos, mutta Liinu ei kuitenkaan uskaltanut päästää koiraa yöhön. Seuraavana päivänä selvisi, että Sundqvistin huvilaan oli murtauduttu. Vaatteita ja astioita lojui pitkin pihaa talon oven ja laiturin välisellä tiellä. Ilmeisesti murtovarkaat olivat olleet liikkeellä jollakin isommalla aluksella, joka oli ajanut röyhkeästi suoraan laituriin. Sen jälkeen varkaat olivat nousseet maihin ja murtaneet talon oven. Tämän jälkeen he olivat kantaneet täysinäisiä vaatteita ja astioita sekä muuta arvokasta sisältäneitä piironginlaatikoita laivaan osan pudotessa pimeässä maahan. Rikollisten henkilöllisyys ei koskaan selvinnyt, mutta pankinjohtajan huvilan on täytynyt etukäteen olla heidän tiedossaan. Vaikka Liinun Virkku olisikin päästetty ulos, se tuskin olisi voinut muuttaa tapausten kulkua.

Axel Bäckman

Kauan ”kapteenskan” ei tarvinnut olla yksin, sillä jo vuonna 1924, jolloin avioliitto oli purettu KKO:n päätöksellä Koptjeffin kanssa, hänet 54-vuotiaana vihittiin uuteen avioliittoon. Tälläkin kertaa mies oli upseeri. Uusi puoliso oli 31-vuotias Pohjanmaan Pirttikylästä kotoisin oleva jääkärimajuri Axel Bäckman. Hän oli vuonna 1915 ensimmäisiä suomalaisia vapaaehtoisia, jotka saivat Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin alueella sotilaskoulutuksen. Myöhemmin hänet sijoitettiin Kuninkaalliseen Preussin Jääkäripataljoonaan 27. Hän otti osaa ensimmäiseen maailmansotaan taistellen Saksan itärintamalla venäläisiä vastaan. Suomeen Bäckman palasi jääkäreiden pääjoukon mukana helmikuussa 1918 ja taisteli sisällissodassa komppanianpäällikkönä Karjalan Kannaksella. Majuri erosi pian Suomen armeijan palveluksesta ja ryhtyi liikemieheksi sekä muutti Australiaan. Siellä hän kuoli vuonna 1935 ja on haudattu Sydneyhyn.

Karin Sundqvist-Koptjeff-Bäckman palaa Kuorsaloon

Pankinjohtaja Sundqvistin ja majuri Bäckmanin kuoleman jälkeen Karin muutti asumaan Pirttikylästä Helsinkiin. Kun leskirouva omisti avioliiton kautta Furuvikin tilasta puolet, hän palasi Kuorsaloon viettämään kesiä ja pitkiä syksyjä. Tällöin ei enää pidetty juhlia ja ilmeisesti loisteliaat seurapiiritkin olivat hajonneet. Rouva vietti talossaan hiljaiseloa yksin lukittujen ovien takana pasianssia pelaten. Puutarha oli päässyt villiintymään ja valtavat kuuset ja männyt varjostivat ränsistyvää taloa. Silloin tällöin hänen seuranaan kävivät lapset Margit ja Nisse. Mutta yksinäisyyden vastapainoksi Karin kaipasi sosiaalisuutta. Kun Majurska, joksi saarelaiset häntä olivat alkaneet kutsua, kulki kaupalle tai postimoottorille naapurin aidan viertä pitkin, hän pyrki tekemisiin Vapun kanssa. Heidän keskustelunsa tapahtuivat aina ruotsin kielellä ja usein Vappu sai kuulla Karinin seikkaperäisiä kertomuksia Pietarin ajan loistosta ja ylhäisestä kartanoelämästä.

Huutelua yli aidan

Leskirouva ei kuitenkaan koskaan saavuttanut kuorsalolaisten varauksetonta arvonantoa ja hyväksyntää toisin kuin ex-pankinjohtaja miehensä. Majurska katsoi olevansa erisäätyinen ja esiintyi koppavasti omaa asemaansa korostaen. Niinpä hän, vaikka mitään sinunkauppoja ei tietenkään ollut tehty, kutsui toisinaan Vappu Lommia aidan yli kovaäänisesti huudelleen: ”Vaalborg, Vaalborg!”, josta Vappu ei ollenkaan pitänyt. Niinpä Vappu, joka piti yhdenvertaista kohtelua itsestään selvänä tasavallaksi muuttuneessa Suomessa, alkoi kutsua Majurskaa vastaavalla tavalla huudellen naapurilleen: ”Kaarin, Kaarin!” Mutta sepä ei ollenkaan sopinut arvonsa tuntevalle leskirouvalle. Lopputulos oli se, että Karin halusi kuitenkin pitää muodolliset välit ja sanoi kutsuvansa Valborgia sitten rouva Lommiksi. Näyttää siltä, että Karin Sundqvist-Koptjeff-Bäckman eli menneessä ajassa eikä halunnut myöntää, että säätyvalta oli auttamattomasti murtunut.

Sundqvistit luopuvat Furuvikistä

Äitinsä kuoleman jälkeen pankinjohtajan lapset myivät Kuorsalon kesäasunnon irtaimistoineen Enso-Gutzeit Oy:n Summan tehtaiden johtajalle Erkki Bernerille vuonna 1954. Sitä ennen Margit lahjoitti Silennin lapsille, ehkä kiitokseksi kesäisestä postinkannosta, hienon taikalyhtykoneen. Se oli diaprojektorin esiaste, jossa valonlähteenä oli kynttilä. Sen valaisemana lasille maalattuja värillisiä levyjä heijastettiin linssin avulla seinälle. Lasilevyjen kuvassarjat olivat värillisiä koristeellisesti maalattuja romanttisia kuvia esim. talvisesta kelkkamäestä, lumisateisista rekiajeluista, luistelusta lammen jäällä ja ketunmetsästyksestä.

Sundqvistin sukuhauta

Walter Sundqvist perheineen oli kovasti kiintynyt Kuorsaloon, mitä osoitti jo se, että hänen pikkupoikansa sai viimeisen leposijansa saaren hautausmaalta. Siksi oli ymmärrettävää, että pankinjohtaja vuonna 1912 kuorsalolaisten valtuuttamana lähti anomaan lupaa Keisarilliselta Suomen Senaatilta Kuorsalon hautausmaan laajentamiseksi. Kuten tiedetään, lupa heltisi seuraavana vuonna. Kuorsalolaiset arvostivat Sundqvistia, sillä hän oli käytökseltään vaatimaton ja ystävällinen sekä piti aina saarelaisten puolta. Walter Sundqvist ei mitenkään pyrkinyt korostamaan sitä, että pankinjohtajana ja liikemiespiireihin kuuluvana edusti Haminan ylintä kerrosta. Sundqvistit hankkivat Kuorsalon kalmistosta sukuhaudan, jonne heidät kaikki Gunnaria lukuun ottamatta on haudattu. Nykyisin hauta on jäänyt vaille hoitoa ja osa hautakivistä on päässyt rappeutumaan. Myös maahan tuetut pienet marmorilaatat ovat hävinneet.

 

AARNO TAAVI SIPARI
 
Tuomo Silenti

Aarno Taavi Siparin (1897–1958) nuoruusvuosien aikana Kuorsalossa elettiin suuruuden aikaa. Laivuritoiminta ja seprakauppa Viroon olivat voimissaan ja mastojen meri täytti Vekanlahden. Luotsimajoja oli kaksi, toinen Vekassa, toinen Ristniemessä. Kylän koulu huolehti saarelaislasten yleissivistävästä opetuksesta ja nuorisoseura sekä urheiluseura Saaren Pojat pitivät huolen nuorison ja varttuneemman väen kulttuuriharrastuksista. Mäkelän kauppa palveli kuorsalolaisia ja posti kulki saareen kolme kertaa viikossa. Tätä auvoista vaihetta varjosti kuitenkin Venäjän keisarikunnan maatamme kohtaan harjoittama sorto, jonka tavoitteena oli venäläistää Suomi ja tehdä loppu autonomiasta. Protestina venäläistämistoimenpiteille huomattava osa kuorsalolaisista kirjoitti nimensä ns. ”Suureen adressiin” ja viisi luotsia erosi viroistaan. Heidän joukossaan oli Aarnon setä Aleksanteri Sipari (Ellan Saska). Ensimmäisen maailmansota ja Venäjällä tapahtuneet vallankumoukset tekivät kuitenkin lopun Suomen venäläistämispyrkimyksistä ja mahdollistivat maamme itsenäistymisen.

Sortotoimenpiteiden vastustaminen Kuorsalossa vahvisti saarelaisten kansallistunnetta ja ehkä juuri siksi maanpuolustus muodostui Aarno Siparin elämässä merkittäväksi. Hän näet osallistui jo lukiolaisena Suomen sisällissotaan, ja kun Kuorsalo oli jäänyt kapinallisten hallitsemalle puolelle, Aarno pakeni saaresta hiihtämällä punaisten saartorenkaan läpi valkoisten puolelle ja liittyi Mannerheimin johtamiin hallituksen joukkoihin. Sipari kuului Karjalan armeijaan ja taisteli Haminan Ryhmän 2. komppaniassa Heinolan kirkonkylässä, Mäntyharjun Mouhun kylässä, Savitaipaleella ja Luumäellä. On myös syytä todeta, että Mouhun taisteluun valkoisten joukoissa osallistui toinenkin lukiolainen nimittäin tuleva Suomen presidentti Urho Kaleva Kekkonen. Sisällissodan päätyttyä Aarno Siparille myönnettiin Vapaudenristin ritarikunnan 2. luokan vapaudenmitali ja Vapaussodan muistomitali. Sisällissodan jälkeen Sipari liittyi Kuorsalon suojeluskuntaan, joka myöhemmin muutettiin merisuojeluskunnaksi.

Olojen vakiinnuttua Aarno Sipari jatkoi koulunkäyntiään ja kirjoitti ylioppilaaksi Haminan suomalaisesta yhteiskoulusta toukokuussa 1919, jonka jälkeen oli vuorossa varusmiespalvelu Viipurissa, Karjalan kaartin rykmentissä. Puolustusvoimat vetivät Siparia puoleensa ja niin hän asevelvollisuuden suoritettuaan toimi vielä runsaan vuoden ajan sotilasvirkamiehenä Viestirykmentissä.

Tämän jälkeen Aarno Sipari luki metsätieteitä Helsingin yliopistossa ja oli Metsäylioppilaat–ainejärjestön taloudenhoitajana vuodet 1924–26. Opintojen jälkeen Aarno Sipari toimi mm. Poitsilan kartanon tilanhoitajana ja perusti oman Metsätoimiston. Se tarjosi metsänhoitopalveluita ja asiantuntijapalveluita kuten hakkuutöiden suunnittelua, hakkuiden valvontaa ja puukauppojen avustamista.

Vuonna 1936, jolloin Suomen taloudessa oli alkanut uusi nousukausi, Aarno Sipari muutti perheellisenä miehenä vanhempiensa kotiin Kuorsaloon, josta pyöritti Metsätoimistoaan. Suhdanteet olivat muuttuneet ja Suomi alkoi selvitä syvästä yleismaailmallisesta lamasta. Se näkyi kasvavana puun kysyntänä Kymenlaaksossa, johon kohosi pikavauhtia uusia sahoja ja puunjalostustehtaita. Kotiseuturakkaalle Aarno Siparille asuinpaikan vaihdos ja työnteko Kuorsalosta käsin olivat varmasti mieluisia asioita.

Aarno Sipari osallistui sekä talvi- että jatkosotaan jalkaväkijoukoissa. Talvisodassa hän palveli JR 32 Karjalan kannaksella ja jatkosodassa JR 45 huoltopäällikkönä Karjalan kannaksella, Aunuksessa ja Itä-Karjalassa. Viimeiset sotavuodet Sipari toimi Kuorsalossa, jossa hänen vastuullaan oli ilmasuojelu. Jatkosodan viimeisenä kesänä Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Kuorsalon kylää, minkä seurauksena Aarno Siparin kotitalo sai osuman ja paloi perustuksiaan myöten. Sen jälkeen Sipari muutti viereiseen Niemelän taloon, jossa eli suuren perheensä kanssa elämänsä loppuun asti. Aarno Sipari ylennettiin sodan aikana reservin luutnantiksi ja hänet palkittiin 4. lk:n Vapaudenristillä.

Laajaa arvostusta nauttinutta Aarno Siparia voisi luonnehtia vanhan ajan karismaattiseksi kyläpäälliköksi ja sodan jälkeen hänet valittiinkin moniin luottamustehtäviin kuten mm. Kuorsalon Tammion kalastuskunnan puheenjohtajaksi, Klamilan Osuusliikkeen hallituksen jäseneksi ja nuorisoseuran esimieheksi. Viimeksi mainitussa tehtävässä hänet nähtiin useissa saaren juhlissa juhlapuheen pitäjänä. Kuorsalossa ei myöskään ollut sellaista asiaa, jossa hänen monipuolista asiantuntemustaan ei olisi voitu käyttää. Hän tunsi saaren ja saarelaiset.

Aarno Sipari oli varsin voimakkaasti kiintynyt kotiseutuunsa ja hän etsi keinoja saarelaisten elämän helpottamiseksi. Se käy vakuuttavasti ilmi Saaristokomitean mietintöä koskevasta (KM 1957:4) Siparin kirjoittamasta lausunnosta. Ulkoasiainministeri Ralf Törngrenin johdolla toimineen komitean tehtävänä oli ”selvittää ja tehdä esityksiä saaristokuntien elinolojen parantamiseksi.” Aarno Siparin lausunto löytyy Kuorsalo-Seuran kotisivujen kohdasta ”Asutus ja saaristo”. Pettymyksekseen hän kuitenkin joutui näkemään, kuinka väistämättömästi kotikylä alkoi asteittain hiipua. Sähköt tosin vedettiin Kuorsaloon vuonna 1951 ja tiestöä parannettiin, mutta eivät nekään toimenpiteet pystyneet muuttamaan kehityksen suuntaa. Silti Sipari jaksoi vielä uskoa Kuorsalon parempaan tulevaisuuteen, minkä voi aistia hänen koulun 60-vuotisjuhlapuheen lopussa lausumastaan runosta:

”Vaan illalla kun läntehen
taas painuu päivän rusko
Sä silloin toivon unta näät
Sun mieles täyttää usko
Et vielä kerran samoin kuin
laskenut päivä koittaa
tääl elo virkoo voimistuu
taas Saaren pojat voittaa”


Ansiotyön, luottamustehtävien, kalastuksen ja öljyvärimaalausharrastuksen lisäksi Aarno Sipari haastatteli vanhoja saarelaisia ja tallensi heidän kertomuksiaan. Hän kirjoitti kotiseudustaan artikkeleita sanoma- ja aikakauslehtiin. Nyt Kuorsalo-Seuran sivustolla julkaistavat tarinat, jotka Sipari on aikanaan koneella naputtanut muistiin, ovat löytyneet hänen jäämistöstään. Juttujen sisältöjen lisäksi kirjoitusten arvoa korostaa vielä se, että ne on kerrottu vanhalla Kuorsalossa puhutulla lähes kadonneella Vehkalahden murteella.
 


HIETAPAJAN VILJAM JA OURIN MOOSES

Aarno Sipari

Ne olvatten kasvannu naapuruksen Viljam (Sipari) ja Mooses (Korjuslommi). Ourilaisethan asuvatten siä Ourin niämel ain kahreksaatoistayhreksääkymmenee yhreksää. Siint Ourin niämesthää ne sen ouri-nimenkii saivat. No niin, siin ne Viljam ja Mooses sotivat ja sopivat. Mooses oli sellain täyteläisen oloinen jo lapsest ast ja kun ol housut niin kuin muillakii oli ne vähä ahtaat. Kun ne pojat siin leikissää suuttuvatten huus Viljaam: Sinä olet se Viipurin pinkkapöksy, sinä olet se Viipurin pinkkapöksy. Mooses taas kipitti niämellee ja huus vastaa: Sipar sapar savihousu, Sipar sapar savihousu. Mut yleenshää ne hyväst sopivatten ja Viljaam tykkäs Mooseksest. Olisko toi siit johtun siint että sil Mooseksel ol sellain kimakka valsettiääni ja Viljaamhaa ol kova korjan musiikin perään. Sithää toristaa sekii, et se siitten rikastuttuaa osti kaupunnin kirkkoo uuret urutkii, ne joil se Lapinsara viäläkii soittelee.

No ain vähä yksyttää täst pääaiheest. Silviisii se kuitenkii kävi et Mooses pääs siihen Saarberin tulliluuppii ja siint tul ensimmäinen kuarsalolainen puplikaani, jonka jälkii on niin monta Kuarsalosta seurannu. Hietaapajal viäl silloo vähä lunreijattii ja Viljaam sano Moosest silloo nuukkariks. Siitten Mooses pääs piaa Haapasaaree oikeaks vaktmestariks ja siält taas kaupunnin tullii. Eik Moosest enää silloo sanottu Ourin Moosekseks ei Korjuslommikskaa, mikä ol sen oikea kölli. Mooseslommiks sanottun ihran samaltaval kun Arvilommikii ja meitist tuntuu, että jos Mooses olis Kuarsaloo sen jälkee jäänny niin siint olis uuren kuarsalolaisen sukunimen isä. Sil kyl sekii on täytyn olla joku vähä merkityksellisempi ihminen se Arvi, josta se Arvilommi on alkuns saannu. Nyt kävi, ymmärräteks tyä, sil kalel et Mooseslommi ol jo kaupunniis kun Viljaam tul sinne. Hään ol sisäs siin Paskin rykin yläpualen talos, jonk se siit osti ittelleen. Siihenhää se sopi Viljaamkii korttiärii. Kun se Viljaam ol tääl pitän kauppaa niin rupes ne naapurit siinkii pitämää sellast pussikauppaa.

Mut siit kävi silviisii, et justis silloo laitto se Makarohvi suuren myllyn Räävelii. Viljaam pan sivjottivaatteet päällee, työns lompakkoohons kaik omans, Mooseslommin ja Aaron Siparin rahat ja reisas Räävelii. Siäl hään tek Makarohvin kans hyvät kaupat ja läks kotii.

Mooses tul naapurii kattomaa, kun näk sen kotii tulleen, ja kysy kuulumisii, mut Viljaam ol hiljanen. Ei se mitenkää näyttänny Mooseksel et Räävelii olis mitää hyvää kuulunnu. Näin niinkun huammen se siit meni sen Mooseksen luaks ja sano sil: Kuule hyvä naapur, ei täst yhteisest kaupanpirost tul mitää. Kyl meittiin pitää sinun kaa jakaa nää kaupat. Ota sinä jauhokauppa, minä otan pussikaupan.

Näin se sano sen tähren ettei Mooses olis luullu hänen Räävelis mitää hyvää aikaansaaneen. Ja tiäshää se senkii, ettei Mooses olis sit yksin voinnu rahottaakaa.

- Hassussaa, hassussaa, sano Mooses, nu sinä meinaat naapur pettää minuu. Viljaam vaan naureskel ja sano:
- Miten pettää, hyvä naapur, ota sinä siitten tää pussikauppa, niin minä otan jauhokaupan. Niinhää he siin siiten jähisivät ja vähä suuttuvattenkii, mut tulhaa siint sentää sovintokii ja silviisii se men, et Viljaamil jäi molemmat kaupat.
- Mut sikajauhot sinun tulee minul antaa niin kauan kun jauhokauppaa piät, hassussaa, sano Mooses.
- Saat, hyvä naapur, saat sikajauhot.

Tään viimmisenkii parakraavvin se Viljaam pit niin kauan kun Mooses eli. Kylhää ne haastaa, et Mooseksel olis ollu välist kolmekymmentäkii sikaa ain sen mukaa miten hyväst se hään näk sen Viljaamin jauhokaupan menevän, mut väsyhää se siit niiren sikoinkii pitämisee.

Siin ei näät Viljaamin auttan, jos meinas kontrahtinsa pitää, kun antaa Mooseksel jauhoi kun ei silloo ollu mitenkää sanottu monenk sijan jauhot pit antaa, sen kun vaan sikajauhot.

Silviisii ne kaks naapurust vähä vetivätten nenäst toisiaa.
 


 

UUDENVUODEN PUHE

Aarno Sipari

Hyvät pojat ja tytöt ja vanhempkii väki! Kylhää tyä tän ain tervetulleit oletten jok kerta paits tyä pojantenavat älkää tyä enää luvattoman aikan pitäkö tät taloo minää tupakkasalonkin.

Kun tää vanha vuas ny kauhian kiireel ja armottomast lähenee loppua niin pitäis meirän niinku muirenki täs palauttaa miälii mit tärkiää tän vuoaren on tapahtun. Kylhää sit vaa on hirviän paljo mut minä koitan kattoo asioit täst Kuarsalon horisontist.

Se minust ol enstee täl vuarel kaik tärkiäämp tapaus kun meirän pojat läksivät sin Inkeroisii hiihtämää. Myä oltii vähä varmoi siint voitost. Minäkii vanha konkar en malttan vaa telefoneerasin sin Inkeroisii jo iltapäiväl ja meinasin et Reino (Lommi) siäl on ensimmäinen tai Pekka (Arvilommi). Mut kaikkii viarait nimii ne tyrkytti minul ja omii poikii ei mistää mainittu. Olis tullu hullun kalliiks se teleffonimaksu jos olis pyytänny niin paljo nimii luettelemaa että olis Kuarsalon poikiikii mainittu.

Siit minä muistan kun myä vuokrattii näit jänismaita. Niil vuokraajil olis ollu rahaa vaik kuin paljo, mut meitil ol armelias luanto ettei meitil kelvannu lopen paljo vaa myä niinku ennenkii tykättii enämp herroist vissiinkii sempualest et saatais olla vähä niinku omiin säätyläisten seuras ja annettiin maat kaupungin herroil. Niist jäniksiist alkaa tulla vähän niinku kansallist tuloo et jos joku löytää jäniksen vieraalt maalt niin tuokoo tänne vaa tääl maksaa jänis melkee 500 markkaa kilo.

Tään seurantalon puhvettiikii myä korjattii. Kylhää ne vanhat miähet jotka ovat laivois kulkenu ahterin ja vyärin välil sanovat et on vähä ylämäkii tulla tiskin reunal mut nuaret panivat oikee vanhal kuarsalolaisel taval hurjal melul ja melskeel vastaa ja hyvälthää siäl vaa kaffi maistuu. Kylhää ne pojat vaan tais olla hyvii timpermannii kosk niist sit koht tul ”kirkon maalarii.”

Siint tul siit sula ja koht siit sulasolit sielt Kotkast koval touhull ja piispat ja rohvesyärit ja kaik. Ne osas kauniist laulaa mut viäl ne osas parempaakii: ne osas siit kehuu ja ylistää meittii ja tät meitin saarta ne sano maalliseks paratiisiks. Hoi voi ku se tek hyvää meitil. Ihran niinku myä ittekii oltii se ajateltu. Se lisäs monel ikävuorel meitin elämää ja jos olette pannu oikee merkil niin omahyväses naurus naama myä ollaa siin ihan tähän ast kulettu.

Siit juhannuksen ne tul kaik Rymy-Eetut tän ja silloo myä meinattii et tää on ittens Pelsepuupin valtakunta, mut ku ne toivat rahaa meitil runsaast nii koht myä se unohrettii.

Kävihää tääl siit tinkeltankelii kaikellaisii mut myä vähä meinattii et ne tul ittekkääs tarkotukses ja myö siit loppukesäl enää oltukaa nii höijlii niit kattomaa.

Omiikii juhlii myä pirettii: sourettii, juostii ja tanssittii. Ja vaik meitil ei olekkaa mikää sellanen omahyvänen luanto niin omat juhlat meitist ol kaik paremmat.

Sitten myä saatii kesäaikan paloruiskukii kylää. Eihää sit just ol sellaist mööpelii tähän ast paljo tarvittukaa ku se Yrjön (Arvilommi) saunakii sillon kerran juhannusyänä palo ihan salaa. Eikä myä toivota et nytkää tarvittais. Mut onhaa se hyvä olemas, jos sattuis vaik jonkun pää liikaa kuumenemaa niin saishaa sil nii sopivast vilvottaa. Koetettiihaa myä sit ruiskuu ja se ol jo toinen Kuarsalon paloharjoitus. Ensimmäinen ol se ku, ne pojat silloo yön aikan kävivät siel Lahren miljoonahuvilal niit tyttöi herättämäs, mut se ol sellanen piän yhren miähen ruisku kun niil ol.

Mut siit kun myä syksyll saatii enämp aikaa kalastuksest nii myä ruvettiikii tekemään teitä. Kylhää vanhemp polvi ain on sanon et on tääl päästy ennenkii kulkemaa ja päästää nytkii. Mut myä on ain ihmetelty miks tääl saares on niin paljo vanhoipoikii ja vanhoityttöi ja myä tuumittii ja meinattii siitten et siinthää se varmast johtuu kun meitil ei ole teitä vaa poikiin ja tyttöin pitää kulkee peräkkäin kun Porin sellaset. Ja silloo myä ruvettii oikee miähis töihin. Teutor (Teodor Sipari) latas ja huus et ampu tulee ja myä toiset juastii mahrollisemman kauaks, siält kaukaa näät kerkes myähemmin tyätä jatkamaan. Ja niin myä tehtii sellasii kahren kujettavii teitä. Saa nyt sitten nährä auttaaks sekää, vai pitääk meirän muita konstii keksii.

Kylhää sit viäl paljo on tapahtunnu mut kun minä en uskalla mitää sellasii henkilökohtasii juttui kertoo sil silloo vois joku suuttuu ja kun minul kävi kun niil Tapaninpäiväsil juhlan hommaail ett ne heräs juhlahommaamaa vast Tapaninpäivänaamul niin en minäkää kerkiänny enempää ja parempaa tehrä.

Mut kun uuren vuaren aatton pitää jotakii toivotuksii lausuu niin minäkii pualestain tekisin täs muutamii sellasii.

1) Minä toivoisin että ne uuret tiät olis torella sellasii et niit vois kulkee parittain.
2) että hiihtokilpailuihin mentäis vaik teleffoonimaksu tuliskii kalliiks
3) että iltamii pirettäis vaik ei olis kuin kaks miestä: toinen möis pilettii ja toinen suarittais ohjelmaa
 


 

VEKAN ELJAS

Aarno Sipari

Viäläks teittiil on millonkaa tullu miälee, et noi kivet tääl meittiin kohralkii ovatten tual merenpohjas paljo siliämpii kun maal. Kattokaas ny, soon silviisii et kun tääl Kuorsalos on ollu noit luatsii vissiinkii tuhat vuatta ja kun niist melkee joka miäs on laivankaa pohjaa silittänny, niin kyl vaa siin on toinekii kivi kolhastu. Ja siitten viäl ei Teutokaa (Teodor Sipari) ol sin päässy niin pahast jyrisyttelemää et kyl niiren siäl vaa täytyy siljempii olla.

Eihän meitil täs ny ollu minkäälaist sunitelmaa ruveta mitää luannontiäteellist estelmää pitämää. Tää tul vaa meitil miälee kun aateltii sit tapaust kun se Vekan Eljas (Elias Sipari 1842-1906) kolahutti sen Enkelsmannin Rimulan Kattilasaaren salmes. Siint on aikaa jo paljo, enämp kun pual sataa vuatta. Silloo näät ei ollu viäl Houtereen reissuu. Kaikhaa tyä vähäkii elähtäneemmät ihmiset muistatten sen, kun se tehtii. Muistatten ainakii siint kun kylä meinas käyrä oikeuuren käyntii siint menetetyst kalaverest. Ja jos oikee muistatten niin se Siparin kapteen (Mooses Sipari 1838-1908) jol ol kaik suuremp osuus yhteisii vesii sano ittens irti jo heti alus siint oikeuuren käynnist. Niin kovast hään vanha väljämeren seilaaja pan arvoo merteiren vapauurel.

Mut siinthää meitin pit haastaa siint Elkon luatsreisust. No annas olla. Se ol Eljas silloo Ristniämes ensimmäisen miähen. Sool näin kevät, reimarit ol just saatu meree. Jo tul Rimula Väpsyst ja laku pääl. Eljas pan vormu puvun päällee ja päähäns sen luatshatun, mikä ol niinkun tyä vissiin muistatten vähä sellanen lättänä. Miäs sourettii laivaa ja Eljas otti komennon. Niin siint siit tultii Kattilasalmee ja ihran siin keskel salmee se rupes jyrisemää. Kyl men silloo Eljäksen naama valkoseks ja meree se olis siin menny ja sin ittens hukuttannu jos ei siin sattunnu olemaa sit Uuraan Pusaa, jok ol tuannu sen laivan tän Kuarsaloo. Sil ol näät hapneettii sen verran et se katso sen laivan paikan ja sano Eljaksel: katto ny ittekii, ihran keskel reissuuhaa myä reimariin mukaa ollaa et turhantährenhän sinä täst meree hyppäät. Ei se Eljas siint meree mennykää.

Mut hullust siin meinas Eljaksel käyrä ja olis käynnykii jos Eljas ollu niin kova käräjämies. Meittii kun näät on tääl maailmas ihmisii niin monenlaist sorttii. Toiset ei taho millää mennä oikeureen ja tuomioistuimii vaik vähä kärsivätteenkii vääryyt, toiset taas eivät pysy oikeen terveen eivätkä hyvis voinnis jos eivät saa käräjis käyrä.

No Eljas enstee pirätettii virantoimituksest. Se kävel tual Vekanniemel riiherran käret selän takaan ja köhii rössötti ja ootti käräjii. Tulhaa ne siit käräjät syksyl ja mitens siäl kävi? Mitens muuten kun että Eljas tuamittii kahreks vuareks pois viralt. Kyl Eljas silloo kiros niin koko Vekanniemi hais tulkiven katkul. Mut Eljas vetos, vetos korkiampii oikeuksii ja siält vihroin viimein päätös: Eljas takasin virkaa ja Mäkelän Manu, joko ol silloo oltermannin Pitäjänsaarel alennettii nuaremmaks luatsiks. Sil niin se vaa ol ollu et Pitäjänsaaren miähet olvatten pannu reimarit väärin ja niiren mukaa ol kari keskel reisuu.

Toisen kualema on toisen elämä, sano Sipin Kalle (Kalle Korjuslommi 1805-1880), kun jaalans pohjaan seilas. Nyt kävi kuulettehaa niin että kun Mäkelän Manu alennettiin nuaremmaks luatsiks pääs Hietapajan Viljam (Viljam Sipari 1863-1929) sin Pitäjänsaarel oltermanniks. Eik siin kysytty onk hään käynny vahtaikan Rakilas Jussii ja Matiliisin aittaa salpaamas eik muitakaa hänen hualimattomuuksiaa siin vahrin paikas. Hään ol käynny näät kaupungis vähä kouluu ja kun hään hak niin pääs. Nyt jätetääkii Eljas sin Vekanniämel nauttimaa oikeuuren herelmiist ja katsotaa vähä kahren Kuarsalon merkkimiähen tämän Viljaamin ja Ourin Mooseksen (Mooses Korjuslommi 1851-1930) eresottamuuksii.
 


 

VILJAAMIN RAKILAN REISSU
(Sil vanhal Kuarsalon kiälel)

Aarno Sipari

Kylhää tyä vanhemmat ja vähä elähtäneemmät sen hyväst muistatten kuink ennen vanhaa ol herrasväel paljo piikoi. Kun se itte Töörinkii ennen vietti kesää siäl Rakilas ol sil kaikenlaisii piikoi. Niit ol kyäkkipiikoi, kammarpiikoi, sisäpiikoi, lastenpiikoi, seurapiikoi, lääväpiikoi ja kaikkii. Nyt pitää olla jo tavallisen suur herra enenn kun sen kannattaa pitää yhtäkää piikaa. Niin on maailma muuttunnu. Mut on ainakii yks semmonen asia, mikä ei ole muuttunnu. Soon se rakkauuren asia, soom pysynny vissiin ihran samanlaisen siält Aatamin ja Eevan ajoist astikka ja taitaa kestää niin kauan kun maailma seisoo.

Täähää meittiin pit täs enstee toristaa, kun tää juttu vähä koskee sitäkii asiaa.

Nyt ol asiat silviisii et se Hietapajan Viljaam ol sen Ellan Saskan (Aleksanteri Sipari 1858–1931) kans yhres vahris siäl Vekanniämen majakas. Se ol yks kaunis ja ihana sunnuntak päivä keskkesäl. Se Saska ol erellisempäivän viänny laivan Haapasaaree, tullu luatshaapionkaa yällä kotii, rasvatyyntä vettä soutannu, niin et se ol kovast väsyksis. Se kävi silloo hyväst yhtee sen Viljaamin meininkiinkaa, se kun näät ol jo viikol sunnitellu sit Rakilaa menoo. Siäl ol näät yks Matilta, sisäpiiko mitä se liä ollu ja se ol vähä pihkas siihen Viljamii, vaikkei se Viljaam mitää rakkauuren meininkii sit kohtaa tuntennu syrämmessää. Mut siäl ol Rakilas yks vähä yksinkertanen savolainen Jussi-renki, joka olis kovast tykänny siint Matiltast. Mut Matilta ol hirviän häijy ja paha sen Jussin pääl. Sellanen kummallinen se ol sillonkii se rakkauuren meininki.

Talvisii ol nyt Viljaam suunnitellu sen Rakilan reisun: Hää menee muinamiehii Rakilaa, narraa sen Jussin kanssaa sin sen Matiltan aittaa, lähtee siit itte siält salaa pois ja panee oven ulkopualelt kovasta kiin. Sellanen sil ryäkäleel ol sunitelma ja kovast sit ittiääkii jo etukätee nauratti mitenkä se Matilta antaa sil Jussil ympär korvii.

Mut majakas se Viljaam juttel sen Saskan kans kaikes rauhas.

- Käy sinä Saska vaa repottelemaa siihen ja vaikka nukutkii niin kylhää minä vahtimisest hualen pirän.
- Kylhää täs niin torkuttaa et taitaa olla asia käyrä oikee maata, sano Saska.
- Maka sinä vaa, Saska, kyl minä vahrin.

Ja niin se Saska siin vet ittens kojoks ja koht rupes kuarsaamaakii. Viljam kuuntel et kyl se nyt makaa seuraavaa päivännousuu ast, hiipi varpaisillaa ulos ja läks soutamaa Rakilaa. Siälhää se Viljaam siit Rakilan renktuvas suuvehnäsellää juttel ja koitti olla hyvää nakomaa sen Jussin kans. Kyl se ol jo tullessaa varustannu hyvän kangen ja nuaransevakon sin Matiltan aitan lähel. Niin et kaik sil ol valmiin.

Siit rupes jo oleen se aika et piiat ol menny aittoihiins. Viljaam otti Jussii kaulast kii ja sano:
- Läkkä pois, Jussi sinä minunkaa sin Matiltan aittaa, kun en oikee yksinää kehtas sinne mennä. Ja jussi läks.

Hyvinhää se sinne pääs, vaik se Matilta vähä kiaroskii sit Jussii, mut Viljaam pit kovaa seuraa siin vähänaikaa. Mut siit se heltis. Eik mitää kuulunnu enenkun siit vähän ajan peräst Viljaam huus:
- Pirä Matilta hyvin sit Jussii, siält kuuluu Kuarsalost kovaa huutoo, taitaa tulla minanoskii ja minä olen vahtimiähii.

Kylhää siält aitast rupes jo kuulumaa Matiltan kova pärmättääminenkii, mut Viljaamil ei ollu aikaa enää sit kuunnella, sen torenperäst kuullu minanoskin ulinan ja sil ol syrän kipiän, et miten Saska pääsee laivaa.

Mut kaikes rauhas se huappaal siält Rakilast kotii. Siäl Vekanniämel kävikii aika hätäkkä. Saska makas ja kornisti majakas kun minanoski tul Launasist. Ei se viäl päässy Selkäluaron luakskaa kun se jo rupes huutamaa ja ulvomaa niin ryäkäleest, et olis luullu Iikluuvin asukkairenkii kuulevan, mut mitäs sit neljän seinän sisäs ja hyväs unes kuulee ulkoont. Silloo ol se Römpötti-vainaa (Joel Römpötti 1849–1934) oltermannin ja se asu omas talossaa, niin ettei siäl väkket rassakkaa ollu ketää, kaik olvat jo hyväs unes tai pois kotoaa koko kylä ettei kukaa apuukaa kerenny. Ja havahtuaa se Saskakii siitten vihroin viimein, mut silloo ol se minanoski jo Vekan reimaris. Saska hiaro silmiää, katto ikkunast, pan vormutakin päällee, juaks Ellan rantaa ja sous niin että haapion keula ryöhäs minanoskii. Kylhää ne siäl ol sit pahoi ja antoivat aika hataskuu, mut Saska sano vaa et soromnoo, täys hotu pääl.

Ristniämest siit tul aikaa myären toinen luatsi, vet laun alas, hak Saskan haapion Pohjasselält ja rupes vahtimaa.

Tulhaa se Viljaamkii siit siält Rakilaast. Toruhaa ne siit vähäsen. Römpötti sano et sinä pojan perkele silviisii piaa menetät ruunun virkas. Viljaam meinas vaa, et katos kun tul vaa minanoski, minä sit vähä aattelin.

Eikä se Viljaam siint mitää rangaistust saannu, saihaa viäl virkaylennyksen, kun se näät kohta määrättii luatsivanhimmaks sinne Pitäjänsaarel, silloo kun se Eljas pan sen enkelsmannin Rimulan karil sin Kattilansalmee. Mut soon eri asia ja siint haastetaa myähemmin jos eletää ja terveen ollaa.