TALVISODAN TAPAHTUMIA KUORSALOSSA

Tuomo Silenti

Talvisota syttyy
Vaikka syksyllä 1939 Suomen ja Neuvostoliiton käymät alueluovutusneuvottelut olivat päättyneet umpikujaan, ei Suomen poliittinen johto silti uskonut sodan syttymiseen. Silloinen ulkoministeri Erkko katsoi Neuvostoliiton pelaavan hermopeliä pyrkien menettelyllään vain ”bluffaamaan” suomalaisia. Niinpä osa armeijaa, joka oli ylimääräisten harjoitusten (= YH) nimellä lokakuussa mobilisoitu, kotiutettiin ja kouluille annettiin määräys aloittaa toimintansa 1.12.1939. Mutta marraskuun viimeisenä päivänä sota kuitenkin syttyi, sillä Neuvostoliiton ilmavoimat aloittivat Virosta valtaamistaan tukikohdista rajut pommitukset Suomen asutuskeskuksia vastaan ja puna-armeija ylitti valtakuntamme rajan monin paikoin. Sodan ensimmäisenä päivänä neuvostojoukot valtasivat Narvin, Somerin, Seiskarin ja Lavansaaren sekä seuraavana päivänä Suursaaren, josta saarella viimeiseen saakka pysytellyt kuorsalolaisen vänrikki Jorma Siparin (= Savisilmän Jorma) johtama vartiosto ja merivartijat pääsivät moottoriveneellä iltapimeällä vetäytymään Kaunissaareen hinauksessaan yksi soutuvene.

Ellun Reiton talossa pidettiin kokousta, kun pommit putosivat Ourinniemelle

Sota yllättää kuorsalolaiset
Suomen kansa järkyttyi Neuvostoliiton röyhkeästä hyökkäyksestä ja samoin tunsivat myös kuorsalolaiset. Heti sodan ensimmäisenä päivänä Kuorsalon yllä oli liikkunut Neuvostoliiton punatähtisiä tiedustelu- ja pommikoneita, jotka olivat lentäneet Mustanmaan yli mantereen suuntaan useamman kerran jopa 42 koneen muodostelmissa tulittaen rajusti linnakesaarta. Sodan toisena päivänä rysähti Kuorsalossa, kun puolenpäivän maissa Mustanmaan ylitti 13 Neuvostoliiton pommikonetta, joista osa kaarsi Kuorsalon päälle pudottamaan pommeja Ourinniemelle ja Ristniemeen. Juuri samaan aikaan suuri joukko kuorsalolaisia oli Evert Mäkelän (= Mäkelän Eesso) puheenjohdolla kokoontunut Reinhold Siparin (= Ellun Reitto) taloon keskustelemaan suojautumisesta ilmahyökkäyksiltä ja suunnittelemaan pommisuojaa. Punahaukkojen ilmestyttyä näköpiiriin Evert Mäkelä oli rauhoitellut kokousväkeä arvellen neuvostolentäjien pudottavan vain lentolehtisiä, mutta samassa pommit jo iskeytyivät lähitienoolle. Neuvonpito Ellunmäellä sai äkillisen lopun ja ihmiset syöksyivät ulos kuka minnekin. Tilaisuudessa mukana ollut 5-vuotias Reijo Sipari (= Tommolan Reijo) ryömi Evert Siparin (= Ellun Eesso) sohvan alle piiloon. Paineaalto särki kaikki Ellun talon ikkunat, mutta muuten rakennus säilyi ehjänä. Kun sitten pommitus oli ohi, saapui pojan hätääntynyt äiti, Aino Sipari, etsimään kadonnutta poikaansa, joka ihmeissään kömpi vahingoittumattomana esiin sohvan alta.

Akka meni, perkele!
Yksi pommeista osui Ourinniemellä aivan Ellun naapurissa sijainneeseen, luotsi Emil ja Alviina Siparin asuinrakennukseen, joka turmeltui käyttökelvottomaksi. Talon isäntä Emil Sipari (= Elkon Emppo) oli osallistunut palaveriin Ellun Reiton talossa ja näki, kuinka pommi iskeytyi hänen kotitaloonsa ja vavahdutti sitä rajusti. Järkyttyneen Empon ensimmäiset sanat olivat kuuleman mukaan olleet: ”Akka meni, perkele!” Mutta niin ei sittenkään käynyt, vaikka Alviina-vaimo oli istunut ilmahyökkäyksen aikana keinutuolissa asuinrakennuksen tuvassa. Pommi näet putosi kamarin puolelle ja emännän hengen pelasti kamarin ja tuvan välissä sijainnut muuri, vain perheen kissa kuoli.

Pommit kylvävät tuhoa Kuorsalossa
Lentokoneiden konekivääritulitus sytytti Tallourin rannassa ilmiliekkeihin Arvin Saskan navetan ja polttoainevaraston. Tässäkin turmassa säästyttiin ihmisuhreilta, mutta yksi hevonen kuoli. Tulipalon sammutukseen ja yhden hevosen pelastamiseen osallistui mm. Veikko Mäkelä. Ilmahyökkäyksen aikana pikkutytöt Sirkka Sipari (Vasara) ja Leena Mäkelä sekä jälkimmäisen Viljo-isä olivat kävelleet Moosenmäellä
kaupan kohdalla. Avoimella kalliolla he hakivat suojaa kaupparakennuksen kivijalan vierustalta, mutta paineaallon voimasta kaupan ikkunat särkyivät ja pommin sirpaleita iskeytyi rakennuksen seiniin. Sinkoilevat lasinsirut saivat Viljo Mäkelän posken vuotamaan verta. Vielä tänäänkin voi vanhan kaupparakennuksen (Saarniahon talo) seinästä erottaa luodinreikiä. Sotapäiväkirjan mukaan alikersantti Jouhikainen määrättiin heti tekemään selostus Kuorsalon pommituksesta Virolahden alalohkon esikunnalle, joka sijaitsi Virolahden kirkonkylän kansakoululla. Selvittämättömäksi on jäänyt, oliko alikersantti Jouhikainen mahdollisesti sama mies kuin Klamilan Osuusliikkeen Kuorsalon sivumyymälän hoitaja Arvi Jouhikainen. Joka tapauksessa kaupanhoitaja Jouhikainen oli reserviläisenä kutsuttu palvelukseen ja Kuorsalon kauppaa hoiti vaimo Rauha Jouhikainen.

Ristniemen luotsiasema vuonna 1900

Täysosuma Ristniemen luotsiasemalle
Kotiovellaan Iikluuvinniemellä seisoskellut Alpo Arvilommi, joka oli tapahtumahetkellä juuri täyttänyt 13 vuotta, muisteli eläkeläisenä, kuinka kolme viholliskonetta oli ilmestynyt Santsaaren päältä ja lentänyt Vanhaankylään päin. Lentokorkeus oli ollut niin matala, että punapilottien kasvot saattoi erottaa. Sotapäiväkirjojen mukaan sodan toisena päivänä Kuorsaloon pudotettiin kaikkiaan 12 pommia, joista ainakin yksi osui
Ristniemen luotsiasemalle, joka ilmeisesti täysosuman saaneena paloi perustuksiaan myöten. Samalla aseman aallonmurtaja vaurioitui. Turman sattuessa vahtituvassa ei ollut ketään eikä tapahtumalla ollut silminnäkijöitä. Ristniemen luotsiaseman tuhoutumisen jälkeen luotsit pitivät vahtia Ristniemen rannassa sijainneessa liiterissä, johon oli asennettu pieni hella. Talvisodan ajan Kuorsalon aseman luotsivanhimpana toimi Eero Sipari (= Hietapajan Eero).

Pommitus ajaa kuorsalolaisia evakkoon
Juuri kun pommilasti oli pudonnut Ourinniemelle, 8-vuotias Jaakko Sipari (= Ellun Jaska)
oli Hietapajan kohdalla matkalla kotiinsa koulusta. Jaakko säilyi kuin ihmeen kaupalla vahingoittumatta, mutta pikkupojan kokema järkytys sai perheen naisväen ja kuopuksen muuttamaan Mäntlahteen Raussin Iivarin taloon, josta Artturi Siparin (= Ellun Arttu) äiti Anna Helena oli kotoisin. Kuorsaloon jäivät vain perheen isäntä Arttu ja ”isotpojat” Osmo ja Mauno. Vekasta Maija Niemelä (Piispa) muutti Vihtori Siparin perheen kanssa ensin Sydänkylään Porkkalan taloon ja sieltä Häppilän kautta Mäntlahteen Väinö Raussin taloon. Mäntlahti tarjosi turvaa myös muille vapaaehtoisesti evakkoon lähteneille kuorsalolaisille. Viljo Mäkelän perheen naisväki muutti apteekkari Jarl Federleyn omistamaan kartanoon, josta palasi kuitenkin joulunviettoon Kuorsaloon olojen vähäksi aikaa rauhoituttua. Kauppalaivuri Aleksanteri Mäkelän taloon jäivät vain veljekset Aaro ja hallituksen joukoissa vuonna 1918 taistellut vapaussoturi Viljo Mäkelä. Suursaaresta Kuorsaloon paenneen luotsi Arvo Naskin perhe sai asuinsijan Yrjöseltä ja Arvilommeja muutti Sipilään. Kuorsalolaisia siirtyi myös Pyötsaareen kuten Tolfin Uunon (= Uuno Korjus) ja Matti Siparin (= Räätärin Matti) perheet Leerviikistä. Turvaan mantereelle lähteneiden joukossa oli monia vanhuksia, joiden oli vaikea jättää vuosikymmeniä asumansa koti. Tästä esimerkkinä mainittakoon Manun Marjaana (= Mariana Korjus), joka vain vaivoin onnistuttiin suostuttelemaan evakkoon. Mariana ei enää palannut Kuorsaloon, vaan kuoli 4.1.1940. Hänen talonsa myytiin vuonna 1945 seiskarilaiselle siirtolaiselle Ilmari Pölläselle. Jotkut Mäntlahteen siirtyneet kuorsalolaisperheet evakuoitiin aivan sodan loppuvaiheessa Artjärvelle. Joulukuun alun pommituksen jälkeen opettajan viransijaisuutta hoitanut Katri Siparin (= Hietapajan Katri) koulutyö Kuorsalossa keskeytettiin ja saareen jäivät lähinnä lotat sekä miespuolinen väki. Sodan jatkuessa ilmaiskuilta suojauduttiin metsiin rakennetuissa sirpalesuojissa, joiden jälkiä voi vieläkin nähdä mm. Evert Mäkelän navetan raunioiden takana sekä Iikluuvinpohjassa.

Kuorsalon vartioasema
Saarelaisten kokoontumiselle Ellun Reiton taloon oli ollut toinenkin syy. YH:n aikaisen tehtävän, tehostetun turvallisuus- ja puolueettomuusvartioinnin lisäksi, Kuorsalon merivartijoiden ja merisuojeluskuntalaisten tuli organisoida kotiseutunsa suojelu, etsiä alasammutut lentokoneet sekä vangita niiden miehistöt ja pidättää mahdolliset desantit. Ikivanhaan Ruotsin vallan aikaiseen vartiotuliketjuun kuulunut Vironvuori otettiin taas vakinaiseksi vartioaseman tähystyspaikaksi. Tänne suojeluskuntalaiset olivat vuonna 1931 rakentaneet tähystystornin. Siellä palvelleen vartioston sotilaat majoitettiin Leerviikkiin Yrjö Arvilommin (= Arvin Yrttä) taloon, jossa muonitusta hoiti aluksi Marjatta Mäkelä (Kähkönen) ja myöhemmin lotta Helena Sipari (Arvilommi).
Leerviikin muonituspisteen lisäksi Aleksanteri Korjuksen (= Korjus Saska) taloon Itäpuolelle oli sotilaille perustettu toinenkin ”sotilasruokala”, jossa ateriat valmistettiin valtion ruokatavaroista.

Vironvuoren vartioston sotilaat asuivat Arvin Yrtän talossa

Kuorsalon Merivartioasema
Iikluuvinniemellä Kristian Arvilommin (= Arvin Risto) talossa, jonka nykyisin omistaa Pentti Suomalainen, toimi lokakuusta 1934 lähtien kiinteä merivartioasema. Sen itsenäinen asema kuitenkin päättyi talvisodan syttymispäivänä, jolloin Itäinen merivartiopiiri liitettiin Kotkan ja Viipurin rannikkopuolustuksen lohkoihin ja Kuorsalon vartioasema tuli osaksi puolustusvoimia. Merivartioston yhteensopivuutta sotilasosastojen kanssa oli hiottu merivartioyksiköiden sekä merivoimien yhteisissä sotaharjoituksissa ja monet merivartioaliupseerit ja merivartijat olivat lisäksi osallistuneet suojeluskuntien järjestämille harjoituspäiville. Merivartijoilla oli hyvä paikallistuntemus ja heidän koulutusohjelmaan oli sisältynyt merivalvonta-, käsiase-, miina-, syvyyspommi-, torpedo- ja tykkikoulutusta.

Kuorsalon Merisuojeluskunta
Kuorsaloon oli perustettu Suojeluskunta jo vuonna 1918, mutta se jatkoi toimintaansa vuodesta 1938 Merisuojeluskuntana. Kuorsalo, Tammio, Mäntlahti, Summa ja Neuvoton muodostivat omat kyläosastot, jotka kuuluivat Vehkalahden Merisuojeluskuntaan. Talvisodan sytyttyä suojeluskunnat alistettiin niin ikään osaksi puolustusvoimia. Kuorsalon merisuojeluskuntalaiset olivat yleensä suorittaneet asevelvollisuutensa rannikkopuolustusjoukoissa saaden laivasto- tai rannikkotykistö- ja miina-alan koulutuksen. Kun sitten kertausharjoituksia alettiin 1930-luvun lopulla järjestää joka toinen vuosi, merisuojeluskuntalaiset muodostivat perusteellisesti koulutetun reservin. Talvisodan aikana suojeluskuntalaisten kyläpäällikkönä Kuorsalossa toimi suojeluskunta-alikersantti Aaro Arvilommi.

Esikunta Arvin Saskan talossa
Kuorsalon vartioasemalla, joka kuului kapteeni Antero Rautavaaran komentamaan Virolahden Alalohkoon, toimineiden sotilaallisten yksiköiden esikunta sijoitettiin Tallouriin Aleksanteri Arvilommin (= Arvin Saska) taloon. Myös merivartiosto toimi samassa rakennuksessa päällikkönään
suojeluskuntakersantti Teodor Sipari (= Ellun Teka). Hänen tuli johtaa vartiopalvelusta ja huolehtia erilaisista kuljetuksista sekä raportoida Kuorsalossa tehdyt havainnot Vehkalahden Merisuojeluskunnan paikallispäällikölle suojeluskuntakersantti Theodor Bruunille. Arvin Saskan talo tarjosi myös ensimmäisen kuulustelupaikan ja yösijan 30.1.940 Raakinsaaren luona alasammutulle neuvostoliittolaisen SB-2 pommikoneen lentokapteenille Aleksander Rakogonille, joka seuraavana päivänä kuljetettiin reellä Haminaan tarkempiin kuulusteluihin ja passitettiin sen jälkeen sotavankileirille. Rakogonin lentäjätoverit haudattiin Kuorsalon hautausmaan ääreen. (SB-2:n pudotuksesta on oma tarina Kuorsalo-Seuran www-sivuilla).

Esikunta toimi Arvin Saskan talossa

Vekanniemessä parivartio
Vartiointia ja valvontaa tapahtui merellä ja maissa, mutta strategisesti erityisen tärkeä kohde oli Vekanniemi, josta avautui esteetön näkymä liikenteen tarkkailulle kylänlahdelle. Vekanniemessä ylläpidettiin
jatkuvaa vartiointia kuten jo sisällissodan aikana huhtikuussa vuonna 1918, jossa Kuorsaloon jättäytyneet iäkkäämmät valkoiset, Aleksanteri Sipari (= Ellan Saska), Ville Korjuslommi (= Ourin Ville) ja Iivari ja Matti Niemelä pitivät vartiota odottaen punaisten mahdollista hyökkäystä Pyötsaaren suunnasta. Talvisodan vartiomiehistö koostui hyvin eri-ikäisistä merisuojeluskuntalaisista, joista mainittakoon Kaarlo Arvilommi (= Arvin Kalle 41 v) ja Osmo Sipari (17 v), jotka suorittivat parivartiointia sotilaskiväärit olalla Vekanniemellä vanhan Orrengrundiin siirretyn luotsiaseman perustuksilla.

Pommituksen uutisointi Neuvostoliiton radiossa
Sodassa kun oltiin Neuvostoilmavoimien Mustaanmaahan kohdistaman moukaroimisen voi ymmärtää, sillä saarelle oli saman syksyn aikana valmistunut 20 metriä korkea teräsbetoninen tulenjohtotorni ja 3-tykkinen raskas kenttälinnoitettu tykkipatteri (3/152/45-C). Lisäksi joulukuun alussa linnakkeen satamaan tukeutui Moottoritorpedovenelaivue kapteeniluutnantti Orvo Peuranheimon komennossa. Todettakoon, että laivueeseen kuuluneen moottoritorpedovene Nuolen päällikkönä toimi kuorsalolainen aliluutnantti Simo Sipari (= Savisilmän Simo). Mutta, että pommituslentoja kohdistettiin Kuorsalon vartioasemalle, jossa ei kivääriaseistusta raskaampaa kalustoa esiintynyt, oli vaikea selittää. Toki
rannikkoalueen väkivaltaisella tiedustelulla ja häikäilemättömällä pommittamisella punalentäjät pyrkivät selvittämään suomalaisten asemia ja puolustusta. Sellaistakin tapahtui, että pommilasti pudotettiin mielivaltaiseen paikkaan, kun oikeaa kohdetta ei ollut löydetty eikä rangaistuksen pelosta uskallettu palata täyden kuorman kanssa takaisin lentotukikohtaan. Koska Neuvostoliiton virallinen propaganda kiisti hyökkäykset siviilikohteisiin, itänaapurin radio vääristi lähetyksessään Kuorsalon rauhallisen kalastajakylän pommituksen sotilaslentokentän tuhoamiseksi! Parin kuukauden ajan Kuorsalo saikin olla ilmahyökkäyksiltä rauhassa, sillä vasta 4.2.1940 saareen pudotettiin seuraavat pommit. Ne iskeytyivät Vanhaankylään vaurioiden jäädessä vähäisiksi.

Kuorsalo evakuoidaan
Jo tammikuun alkupäivinä koko itäinen Suomenlahti oli kauttaaltaan jäässä ja sen kantokyky vahvistui pelottavasti kaiken aikaa. Jäät olivat niin vahvat, että vuoden alkuviikkoina
Ulko-Tammioon pääsi jo kuorma-autolla. Koska vihollisen jäähyökkäys mantereelle oli odotettavissa, kuten sitten maaliskuun alussa tapahtuikin, Kuorsaloon jättäytynyt siviiliväestö evakuoitiin viranomaisen määräyksestä helmikuussa. Tavaraa sai ottaa mukaansa vain sen verran, minkä jaksoi kantaa. Kuorsalolaiset kuljetettiin iltapimeällä evakkoon Reitkalliin ja Metsäkylään valtion kyydillä jäätynyttä laivaväylää pitkin saapuneilla kuorma-autoilla. Väylä oli aurattu moottoriajoneuvoilla ajettavaksi tieksi, missä vallitsi vilkas liikenne. Helmi-maaliskuussa Kuorsalon salmeen tehtiin railoja. Ne sahattiin tähän tehtävään kehitetyllä laitteella, jossa traktori veti perässään kuorma-autoa, jonka takapyörien tilalle oli asennettu pyörivät sirkkelin terät. Irronneet jäätelikat painettiin jään alle ja syntynyt uoma peiteltiin havuilla ja lumella. Kuorsalolaiset evakot sijoitettiin yleensä yksityistaloihin, mutta Taavi Lommin tuolloin seitsenhenkinen perhe majoitettiin Reitkallin kansakouluun. Siellä iäkäs Mariana Lommi sai 1.3. surmansa, kun punalentäjän konekiväärin luoti lävisti Mariana-mummun. Ruumis tuotiin junalla Haminaan ja sieltä Mäntlahteen, mistä Taavi Lommi kuljetti äiti-vainaansa lainahevosella Kuorsalon multiin haudattavaksi.

Kuorsalon merisuojeluskuntalaisia Virolahden jäätaisteluissa
Samanaikaisesi kun vanhaemäntä Mariana Lommia haudattiin Kuorsalossa, puna-armeijan hyökkäyskiilat ilmavoimien ja panssarivaunujen tukemina etenivät jäätä pitkin kohti Haapasaaren ja Pitkäpaaden saaristoa.
Mustanmaan linnakkeen tykkien yhtämittainen jyly kantautui pelottavasti Kuorsaloon, jossa lamput ja ikkunat helisivät. Koska pelättiin, että neuvostojoukot pääsevät nousemaan maihin ja katkaisemaan Viipuriin kulkevan rantamaantien, päämaja alisti suojeluskuntapataljoonat Kotkan lohkon komentajalle. Pataljoonat oli muodostettu helmikuun aikana ja viime hetkellä ne hälytettiin Virolahdelle jäätaisteluihin. Sitä ennen aliupseerit oli komennettu Kausalaan jalkaväkikoulutuskeskuksen alipäällystökurssille. Toisen suojeluskuntapataljoonan kolmannen komppanian kolmas joukkue koostui Mäntlahden, Kuorsalon ja Tammion merisuojeluskuntalaisista joukkueenjohtajana kersantti Teodor Sipari (45 v.) ja varajohtajana tammiolainen kersantti Armas Tähtinen. Näihin Virolahden alalohkon puutteellisesti valmistelemiin torjuntataisteluihin osallistui vielä osasto Heinonen, joka oli muodostettu aliupseerioppilaista ja tammikuun alokkaista. Osasto Heinosen hiihtojoukoissa taistelivat kuorsalolaiset aliupseerioppilaat lakitieteen ylioppilas Osmo Arvilommi ja vuoden 1939 pesäpallon Suomenmestari Mauri Mäkelä. Saamansa käskyn mukaan heidän tuli edetä kohti kolmea luotoa, joista yksi oli Kiuskeri (= Iso-Kalastajan saariryhmä), ja vallata ne! Hyökkäys kuitenkin epäonnistui ja yön epäselvissä olosuhteissa 10.3. lähellä Kiuskeria useita suomalaisia kaatui. Heidän joukossaan mm. Osmo Arvilommi, jonka ruumis jäi vihollisen puolelle. Myöhemmin kenraalimajuriksi ylennyt Mauri Mäkelä on kirjoittajalle kertonut, että seikkailunhaluisilla nuorukaisilla oli kova into päällä eikä kohdattavaa vaaraa osattu realistisesti arvioida, kun he lähtivät Orslahdesta yönselkään hiihtämään kohti luodoilla väijyvää tulivoimaltaan vahvaa vihollista. Suurista menetyksistä huolimatta suomalaisten päättäväinen vastarinta esti neuvostoliittolaisten joukkojen etenemisen jäältä mantereelle.

Rauha palautuu Kuorsaloon
Kolme ja puolikuukautta kestäneet talvisodan taistelut päättyivät 13.3.1940 Moskovan rauhaan. Kuorsalolaisten kannalta se merkitsi mm. sitä, että erinomaiset kalastus- ja hylkeenpyyntialueet pienenivät merkittävästi, sillä ikivanhat ”tukikohdat” kuten Huovari ja Majakartti jäivät rajavyöhykkeelle ja Someri Neuvostoliiton puolelle. Luotsaukset eivät tästedes enää ulottuneet Pitkäpaateen eivätkä Koivistolle. Ajankohtaiseksi muodostui uuden luotsiaseman suunnittelu ja rakentaminen, sillä Ristniemen asemasta oli vain rauniot jäljellä. Kuorsaloon oli muuttanut luotsiperheitä Pitkäpaadesta, Uuraasta ja Suursaaresta ja heille tuli järjestää kodit. Talvisodan päättymisestä ja rauhan solmimisesta huolimatta tulevaisuus koettiin epävarmana. Sota laajeni Euroopassa ja sen jälkeen kun Saksa oli vallannut Ranskan, Neuvostoliitto alkoi painostaa ankarasti Suomea. Siksi kaikkia reserviläisiä ei sodan päätyttyä heti kotiutettu, vaan joukkoja jätettiin uuden rajan tuntumaan. Tässä tilanteessa eli kesällä 1940 Kuorsaloon sijoitettiin Virolahden alalohkon esikunta, joka seuraavana syksynä nimettiin Kotkan Rannikkotykistörykmentin II linnakkeiston esikunnaksi.


 

VÄLIRAUHAN TAPAHTUMIA KUORSALOSSA 1940-1941

Tuomo Silenti

Talvisodan jälkeen valtakuntamme puolustus vaati uudet suunnitelmat, sillä itäraja kulki nyt Virolahden saaristossa ja vain 13 kilometrin päässä Kuorsalosta. Uutta pääpuolustuslinjaa ns. Salpa-asemaa alettiin kiireesti rakentaa huhtikuussa 1940. Linnoitustöihin saapui Ruotsista lähes 1000 vapaaehtoista työmiestä, joista osa sijoitettiin Klamilaan. Naapurimaalta saatiin lisäksi asiantuntija-apua, työkoneita, kalustoa, ajoneuvoja ja valussa käytettyä betoniterästä, josta Suomessa oli huutava pula. Salpalinjan merisivustajatke alkoi Ulko-Tammiosta edeten Mustanmaan, Ruissaaren ja Niinisaaren kautta Sydänkylään. Betonista valettuja ja kallioon louhittuja kantalinnoitteita käsittävä puolustusasema jatkui aluksi Luumäelle, mutta myöhemmin aina Petsamoon asti. Tähän jättimäiseen suururakkaan Ruissaaressa osallistui kuorsalolaisista Helsingin olympialaisten pronssimitalisoutaja Oiva Lommi. Suomen puolustusta vahvistettiin myös siten, että rauhanajan vakinaisen väen määrä kaksinkertaistettiin pidentämällä asevelvollisuusaika kahdeksi vuodeksi. Muutoksen jälkeen armeijassa palveli samanaikaisesti kaksi ikäluokkaa eli 1919 ja 1920 syntyneet.

Virolahden alalohkosta II linnakkeisto

Koska välirauhan aikana suursota Euroopassa laajeni entisestään, Suomen turvallisuuteen ja puolustamiseen kiinnitettiin kaikki mahdollinen huomio. Kuorsalo oli kuulunut talvisodassa Kotkan lohkon osana Virolahden alalohkoon, mutta muuttuneessa tilanteessa rannikon puolustus organisoitiin uudelleen. Kotkan lohkon nimeksi tuli Rannikkotykistörykmentti 2 (RT2) ja keväällä 1941 se muutettiin Kotkan Rannikkotykistörykmentiksi (KotRT). Virolahden alalohkosta muodostettiin kapteeni Antero Rautavaaran komentama II linnakkeisto (II/RT2), joka käsitti rintamavastuussa olevan etulinjan. Tämä ns. Vehkalahden linnakkeisto koostui Ulko-Tammion, Kukkion, Mustanmaan, Niinisaaren ja Ruissaaren linnakkeista sekä kahdesta Sydänkylän tykkiasemasta.

Komentoporras asettuu Kuorsaloon

Kun linnakkeiston komentaja Antero Rautavaara sijoitti esikuntansa komentoportaan 8.6.1940 Kuorsalon kansakoululle, liittoutuneiden joukot olivat juuri onnistuneet pelastautumaan Dunkerquesta Englannin kanaalin yli. Norja antautui seuraavana päivänä ja viikkoa myöhemmin saksalaiset joukot marssivat Pariisiin. Samoihin aikoihin neuvostojoukot miehittivät Liettuan, Latvian ja Viron. Kapteeni Rautavaara ei majoittunut koululle, vaan asettui perheensä kanssa asumaan Itäpuolelle Joose Korjukselle (P. & M. Arvilommin talo). Sinne oli vedetty sotilaspuhelinlinja Vähän-Harvajanniemeltä Ristniemennokkaan merenpohjalla kulkevaa merikaapelia pitkin. Esikunnan johtoporras oli hajasijoitettu eri puolelle kylää. Teknillisen toimiston päällikkö reservin insinööriluutnantti Botho Estlander ja komentajan adjutantti reservin vänrikki V. Airola majoittuivat Alfred Korjuslommille (Lindenin talo). Viesti- ja tiedustelu-upseeri reservin vänrikki Reino Laakso Iivari Niemelän taloon (nyk. Aarno Siparin lasten omistuksessa) ja esikunnan vääpeli pursimies Tauno Risu Siparille. Kenen Siparin talosta on ollut kyse, on jäänyt epäselväksi. Viestikeskus ja radioasema perustettiin kaupan taloon. Todettakoon, että Niemelän rakennukseen Vekkaan oli jo 1930-luvulla vedetty puhelin, sillä silloin talossa asui Kuorsalon luotsiaseman luotsivanhin Matti Niemelä. Klamilaan, kauppias Abel Klamin taloon (ns. Majatalo), jäi edelleen linnakkeiston esikunnan taloustoimisto päällikkönään reservin vänrikki Anton Tupola.

Rautavaara hylkää Norstianrannan

Antero Rautavaaran toisena vaihtoehtona esikunnan paikaksi Kuorsalossa oli ollut pankinjohtaja Walter Sundqvistin huvila (Bernerin talo) ja sen viereinen Jalmari Lommin talo (Ilona ja Tuomo Silennin sekä Helena Palménin talo). Komentajan käytyä tutustumassa Norstianrantaan keväällä 1940 hän oli pitänyt alueen syrjäistä sijaintia hyvänä, mutta idän puoleisille tuulille avautuvaa rantaa satamapaikkana liian vaarallisena. Suojaisen ankkuripaikan puuttuminen sai kapteenin epäröimään ja perustamaan esikunnan Vekkaan. Päätöksen teon vaikeutta kuvasti vielä se, että komentaja oli asunut viikonpäivät Lommin talossa ennen kuin teki lopullisen valinnan. Rautavaaran päällikkyys Kuorsalossa kesti vuoden 1941 alkuun, jonka jälkeen hänet määrättiin Pellingin Lohkon komentajaksi.

Esikunta sittenkin Tallouriin

Ennen pitkää komentoporras siirtyi kuitenkin koululta Tallouriin talvisodan tapaan Aleksanteri Arvilommin taloon (Risto ja Paavo Taskisen talo) ja Haminaan muuttaneen Justus Arvilommin huvilaan. Kuten edellisestä kävi ilmi, esikunnan sijoittaminen koululle ja Tallouriin ei ollut itsestään selvä, sillä Vekanlahden rannalta kohoava korkeakivijalkainen koulu ja Arvin Saskan suurikokoinen rakennus erottuivat selvästi ympäristöstään. Ja olihan talvisodan ensimmäisen päivän pommitus juuri osunut läheiselle Ourinniemelle. Mutta toisaalta sekä Vekasta että Tallourista oli lyhyt matka sotalaivoille, jotka pitivät Vekanlahtea ankkuripaikkanaan. Lähellä sijaitsivat lisäksi Kuorsalon kauppa sekä seurantalo, jossa toimi sotilaskoti ja johon osa miehistöä oli majoitettu.

Sotilaat vaativat muonitusta

Aivan tarkkaa tietoa Kuorsalon esikunnan välirauhan aikaisesta henkilöstön lukumäärästä ei ole käytettävissä, mutta esimerkiksi sotavuoden 1941 lopussa vahvuus kirjattiin seuraavasti: 10 upseeria, 19 aliupseeria, 42 miestä ja 10 lottaa. Epäilemättä tällaisen sotajoukon muonittaminen ja kaikkinainen huolto vaati monenlaisia järjestelyjä ja ennen kaikkea kuljetuksia. Posti-, henkilö- ja muonakuljetukset Mäntlahteen hoidettiin kolme kertaa päivässä armeijan yhdysmoottoriveneellä (YM 51). Vain Kuorsalon-Tammion vakiintuneina postipäivinä ”Yyämmä” ei ajanut postituuria, koska sen hoitivat omilla moottoriveneillään siviilipostinkuljettajat tammiolaiset Aaro, Osmo ja Nestor Lommi. Linnakkeiston esikunnan huoltokuljetuksia tapahtui myös Manstuolista. Sinne oli valmistunut tie Sydänkylästä vuoden 1940 lopulla, kun kahden raskaan Canet-tykin tuliasemien valussa käytetty hiekka haettiin Manstuolin hiekkakuopista. Samanaikaisesti Manstuolinniemen pohjoisrannalle Vihtori Siparin omistamalle maalle rakennettiin jykevä siltakastilla varustettu laituri, jonka kautta alettiin huoltaa ulkosaarten linnakkeita. Kuorsalossa ”Yyämmän” poijupaikka sijaitsi Iikluuvinpohjassa Lauri Arvilommin laiturin (nyk. Pentti Suomalaisen laituri) vieressä.

Aivan jatkosodan kynnyksellä Kuorsalon esikunnan käytössä oli seuraavat alukset: hinaaja Ristniemi, YM 51, Suojeluskuntapurret SP 38 ja SP 10, jonka kipparina toimi Pellervo Arvilommi ja matruusina veljensä Paavali Arvilommi. Hinaaja Sirius ajoi arkipäivisin reittiä Hamina-Kuorsalo-Mustamaa-Kukkio. Paluu Haminaan tapahtui seuraavana päivänä Mustanmaan ja Kuorsalon kautta. SP 38 ajoi joka päivä kaksi vuoroa reitillä Kuorsalo-Manstuoli-Kuorsalo. Talvella matkat mantereelle ja ulkolinnakkeille tapahtuivat jäitse etupäässä hevoskuljetuksina viitoitettuja tieuria pitkin.

YM 51 oli samanlainen kuin kuvassa näkyvä moottorivene. Numero oli vain eri. (SA-kuva).

Kala ja maito tekevät kauppansa

Esikunnan perustaminen Kuorsaloon vilkastutti saarelaisten ja myös mäntlahtelaisten elämää. Sotilaat oli muonitettava ja siksi varsinkin kala ja maito tekivät kauppansa. Vanhoista II:n linnakkeiston taloustoimiston laskuista käy ilmi, että syksyllä 1940 kalastajat Evert Sipari, Onni Arvilommi ja Aleksanteri Sipari (= Tommon Saska nuorempi) olivat myyneet suolasilakkaa, tuoretta silakkaa ja ahvenia linnakkeiston esikunnalle useammassa erässä määrien vaihdellessa 15 kilosta 85 kiloon. Myös mäntlahtelaisille avautui markkinarako Kuorsalosta. Kauppias Raussi toimitti näet esikunnalle kuukausittain 800 litraa maitoa ja Huugo Sipilä myi haukia sekä ahvenia eräänkin kerran 200 kiloa. Epäilemättä saarelaiset kauppasivat esikunnalle muitakin elintarvikkeita kuten perunoita ja muita juureksia, mutta niistä vain ei ole säilynyt kuitteja.

Kauppa saa uusia asiakkaita

Kuorsalon kauppa (Saarniahon talo) sai joulukuussa 1940 uuden tomeran kaupanhoitajan Siviä Salon. Hän muutti viisihenkisen perheensä kanssa saareen Sydänkylästä toimittuaan jo sitä ennen Klamilan Osuusliikkeen palveluksessa. Linnakkeiston esikunnalle myytiin Kuorsalon kaupasta mm. 1 metri valkeata kangasta, joitakin litroja Unica-merkkistä venelakkaa, 1 rulla pergamenttia, 1 kg pärekattonauloja, hiivaa, perunajauhoja, etikkaa ja laakerinlehtiä. Aivan vuoden 1940 viimeisinä päivinä Siviä Salo tilasi esikunnalle 8 potkukelkkaa ja 8 potkukenkää. Merkittävä Kuorsalon kaupan asiakas oli myös Rannikkosotilaiden Huoltoyhdistys, joka perusti Sotilaskodin Kuorsalon Seurantalolle, nykyiseen buffetiin. Rannikkosotilaskodin toimintaperiaatteena oli ”järjestää merirajojemme vartijoille viihdytystä heidän vapaa-ajoikseen”. Niinpä syyskuussa 1940 ”vihreät sisaret” ostivat kanttiiniinsa 150 kiloa vehnäjauhoja ja 100 kiloa palasokeria. Varmasti kaupasta hankittiin esikunnan tiliin muitakin tuotteita, mutta niistäkään ei dokumentteja ole säilynyt jälkipolville. Sotilaskodissa tarjottiin mm. kahvia ja korviketta sekä aikakauden suosikki tuotetta ranskanleipää.

Siviilimoottoriveneet armeijan käytössä

Armeijalla on kaikissa olosuhteissa oltava valmius reserviläisten nopeaan kutsumiseen ylimääräisiin harjoituksiin tai liikekannallepanoon. Kuten jo aikaisemmin todettiin, II linnakkeisto sijaitsi etulinjassa aivan merirajan tuntumassa. Sen reserviläisistä ja suojeluskuntalaisista muodostettavien joukkojen kokoontumispaikat oli määrätty seuraavasti: Klamilan sahanranta ja Mäntlahden uuden laiturin ranta. Leppäniemi Harvajanniemen eteläkärjessä ja Manstuolinniemi toimivat varakokoontumispaikkoina vaikeiden tilanteiden varalta. Täältä joukot oli määrä kuljettaa Kuorsaloon, Kukkioon, Mustaanmaahan, Niinisaareen ja Ruissaareen. Mäntlahdessa kokoamista johti kersantti Hannes Kiri varalla alikersantti Olli Kiri ja Klamilassa vääpeli V. Kaivolainen varalla suojeluskuntalainen Viljo Klami. Armeijan alusten lisäksi siirtokuljetuksista huolehtimaan linjalla Mäntlahti-Kuorsalo-Mustamaa-Kukkio oli määrätty Joose Korjuksen, Viljo Mäkelän ja Eino Kantolan moottoriveneet. Varalla oli vielä Eero Siparin ja Iivari Niemelän moottoriveneet. Pitkäpaatelainen luotsi Eino Kantola työskenteli talvisodan jälkeen Kuorsalon luotsiasemalla ja asui perheineen Itäpuolella Aleksanteri Korjuksen talossa kesän lopulle 1941. Kantolat oli evakuoitu Kuorsaloon, kun Moskovan rauhassa 1940 Pitkäpaasi oli joutunut Neuvostoliitolle.

Polttoainevarastoja Kuorsaloon

Paitsi että Kuorsalossa toimi II:n linnakkeiston esikunta, saari oli monilukuisten sota-alusten huolto- ja ankkuripaikka. Koska saarella säilytettiin polttoainetta, oli säiliöt ja tynnyrit palovaaran johdosta hajasijoitettu mm. Iikluuviin ja Korjuksen hiekan yläpuolelle kaivettuihin hiekkakuoppiin. Maan alle upotettuina ja hiekkavalleilla suojattuina varastot muodostuivat vähemmän vaarillisiksi mahdollisen tulen päästessä irti. Vuoden 1940 lopulla Kuorsaloon oli varastoitu 5 tonnia bensiiniä, 5 tonnia valopetrolia ja 5 tonnia moottoripetrolia (määrä vastasi runsaat 100 kpl 200 litran tynnyriä). Näistä säiliöistä tankattiin sekä armeijan alukset että armeijan käytössä olleet siviilien moottoriveneet. Hiekkaan tehdyt kaivannon erottuivat maastosta vielä pitkään 1950-luvun lopulle. Saareen oli lisäksi varastoitu räjähdysaineita ja pioneerien käyttämää materiaalia.

Välirauhan ajan kyläpäälliköt

Kuorsalon Merisuojeluskunnan kyläpäällikkönä toimi vielä välirauhan kesänä suojeluskunta-alikersantti luotsi Aaro Arvilommi apunaan poikansa vakinaisessa väessä kersantin vakanssilla palvellut suojeluskuntalainen Pellervo Arvilommi. Tässä tehtävässä samoin kuin Vehkalahden Merisuojeluskunnan esikunnan jäsenenä Aaro oli ollut jo vuodesta 1938 lähtien. Kyläpäällikkö oli kyläosastonsa sotilaallis-hallinnollinen johtaja, jonka tuli vastata kylän suojeluskuntatoiminnasta sekä liikekannallepanon tapahtuessa jakaa palvelukseen astumismääräykset kaikille kylän reserviläisille. Kyläpäällikön apuna toimi poikatyönjohtaja sekä ampumakoulutuksesta vastannut harjoituspäällikkö. Näitä tehtäviä oli monen vuoden ajan hoitanut luotsi Eero Sipari (= Hietapajan Eero). Vehkalahden sekä Haminan merisuojeluskuntien meripoikaosastojen leiri järjestettiin Kuorsalossa 2. – 5.7.1940. Poikaleiripäivät oli odotettu vuosittainen kohokohta nuorukaisten koulutuksessa. Eero Sipari ei enää tässä vaiheessa johtanut poikatyötä, vaan tehtävästä huolehti kyläpäällikkö.

Kuorsalo osa Mustanmaan vartioaluetta

Merivartijoiden tehtävänä oli rauhan palauduttua maaliskuussa vuonna 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välille huolehtia mm. merirajan turvallisuus- ja puolueettomuusvartioinnista. Koska maailmanpoliittinen tilanne jatkui erittäin jännittyneenä, vartiointi oli pidettävä mahdollisimman tehokkaana. Siksi Virolahden alalohkon komentaja kapteeni Rautavaara antoi heti talvisodan päätyttyä puolustusvoimien osaksi alistetuille merivartijoille tiukat määräykset vartioinnista. Perustettiin Mustanmaan vartioalue, jonka keskuksena oli linnakesaari. Vartioalueella toimivat mm. Ulko-Tammion, Kuorsalon ja Suur-Pisin merivartioasemat sekä Huovarin, Santion ja Hurpun tähystysasemat. Suur-Pisin asemalla venemiehen tehtäviä hoiti reservin tykkimies Veikko Mäkelä, joka oli saanut moottorimiehen erikoiskoulutuksen. Kaikki yksiköt varustettiin ilmavalvontakalustolla, prismakiikarilla, suuntimalevyllä, laiva- ja lentokonekuvastolla, viestipäiväkirjalla ja merivartiopalvelusta koskevilla ohjeilla. Tiedustelu piti suorittaa huomiota herättämättä ja vain selvä aseellinen hyökkäys oikeutti aseelliseen vastarintaan. Kuorsalon merivartioaseman päällikkönä toimi reservin alikersantti Pentti Mäkelä (ei Kuorsalon P. Mäkelä) ja venepäällikkönä reservin tykkimies M. Mauno. Jatkuvaa partiointia ylläpidettiin Kuorsalosta käsin Mustanmaan kaakkois- ja eteläpuolella sekä Ulko-Tammion ja Kukkion itä- ja eteläpuolella. Lisäksi suoritettiin tehostettua partiointia yöllä ja huonon näkyvyyden vallitessa välillä Hurppu-Ryöholma-Santio-Kinnari-Huovari-Lumiluoto. Avovesikaudella merivartioinnissa käytettiin suoraan linnakkeiston komentajan alaisuudessa olevaa vartiomoottorivene 9:ää (VMV 9), jonka asemapaikka oli Mustanmaan linnakkeen laituri. Vartiomoottoriveneen Areksen naftamoottori kehitti 22-24 solmun nopeuden ja rauhan aikana alus oli varustettu kotimaisella 20 mm:n tykillä. Vemman ohella partioretkillä käytettiin erilaisia apuveneitä kuten Ulkovartiovene n:o 2:ta, jonka päällikkönä toimi reservin tykkimies Olli Arvilommi. Lisäksi käytössä oli vielä siviileiltä ”lainattuja” kalastajamoottoriveneitä. Talvella tiedusteluretket tapahtuivat hiihtäen. Loppukeväästä 1940 Kuorsalon merivartioasema muutti Ulko-Tammioon.

Vartiomoottorivene 9 lipuu Ulko-Tammion satamaan heinäkuussa 1942. (SA-kuva).

Sotaharjoitukset enteilivät sotaa

Tammi-helmikuussa 1941 Neuvostoliitto painosti ankarasti Suomea, sillä itänaapurin tavoitteena oli saada yksinoikeus Petsamon nikkelikaivoksen hallintaan. Tähän Suomi ei kuitenkaan taipunut, sillä Saksa oli vähän aikaisemmin selväsanaisesti vihjannut Suomen korkeimmalle sotilasjohdolle hyökkäyssuunnitelmistaan Neuvostoliittoon. Suomi tiesi nyt kuuluvansa selvääkin selvemmin Saksan intressipiiriin ja Neuvostoliitto katsoi parhaimmaksi lopettaa nikkelikaivosneuvottelut. Muuttuneessa tilanteessa Suomi alkoi kohottaa sotilaallista valmiuttaan ja 17.–19.2. 1941 Mäntlahti-Sydänkylä-Kuorsalo alueella järjestettiin II Armeijakunnan talvisotaharjoitukset. Niitä johti kenraaliluutnantti K.L. Oesch, jonka esikunta sijaitsi Mäntlahdessa 4. prikaatin upseeri- ja aliupseerikerholla. Manöövereihin osallistui jalkaväkeä, tykistöä, panssarivaunuja ja Gloster Gladiator hävittäjiä sekä Fokker yhteistoiminta- ja syöksypommikoneita. Rannikkolohkoa, jonka tehtävänä harjoitusalueella oli tukea maarintamataisteluja, komensi kapteeni Rautavaara. Hänen jälkeensä Kuorsalon Tallourissa sijainnut II linnakkeiston esikunta (E/II/RT2) siirtyi kapteeni Felix Salmisen päällikkyyteen. Jo muutamia päiviä ennen sotaharjoitusten alkua Kuorsalo muodostui sotilaallisten toimien keskipisteeksi, kun kaikille harjoitukseen osallistuneille upseereille järjestettiin maastontiedustelu kokoontumispaikkana II linnakkeiston esikunta Arvin Saskan talossa. Kuorsalon tukikohta huolehti myös päällystön muonituksesta, jota varten rykmentistä järjestettiin saareen yksi kenttäkeittiöhevonen sekä kaksi kuorma-autoa. Sotaharjoituksen ajaksi kapteeni Salmisen käyttöön varattiin vielä yksi ajohevonen ja ajelureki.

Kuorsalon ampumarata

Kuorsaloon oli raivattu 1920-luvun alussa Suojeluskunnan tarpeisiin ampumarata. Ampumapenkka sijaitsi Vanhankylän kumpareella Evert Mäkelän entisen heinäladon alapuolella. Sieltä lähti noin 30 metriä leveä ja noin 300 metriä pitkä puuton kaista Myllypellolle. Myllypellon toisella laidalla sijaitsivat ampumataulut ja syvä vallihautaa muistuttava näyttösuoja. Kuorsalon ampumarataa pidettiin paikkakunnan Suojeluskuntien kyläosastojen parhaana ja siksi siellä järjestettiin paljon kilpailuja. Ennen sotia Kuorsalon eturivin ampujiksi kohosivat Väinö ja Eero Sipari sekä Lauri Arvilommi. Heidän tuloksensa 300 metrin kivääriammunnassa 15 laukauksella ylsivät lähes aina yli 140 pisteeseen. Näyttösuojan jäännökset voi vieläkin erottaa sekametsää kasvavasta maastosta Kuorsalon Metsästäjien vanhan kotapaikan vierestä.

Välirauhan aikana ampumarata oli taas vilkkaassa käytössä. Siellä järjestettiin mm. 3.-.4.9.1940 konetuliaseiden harjoituspäivät uusille Mustanmaan ja Kukkion linnakkeiden palvelukseen saapuneille kanta-aliupseereille sekä kahdelle Kuorsalon merisuojeluskuntalaiselle. Lisäksi koulutusta saivat Kunnarin ja Ulko-Tammion konepistooliampujat. Harjoitukset käsittivät koulu- ja taisteluammuntaa aseina mm. pikakivääri Dektarjev (= Emma) ja Suomi-konepistooli.

Kuorsalon ampumaradan näyttösuoja kesällä 2015.

Vakoojia saaristossa

Jo kesällä 1940 oli pidätetty useita Neuvostoliitosta lähetettyjä vakoilijoita, jotka olivat liikkuneet linnoitustyömaiden lähettyvillä. Yleensä desantit, joiksi vakoojia kutsuttiin, välttivät maanteitä ja valitsivat kulkureiteikseen syrjäisiä polkuja tai saariston. Siksi Rannikkotykistörykmentin esikunnasta käskettiin Kuorsalon II linnakkeiston esikunnan partiota valvomaan tarkemmin Sydänkylän ja Harvajan kautta saareen suuntautuvaa liikennettä. Tiukat valvontaohjeet annettiin myös Kunnarista, Ulko-Tammiosta, Mustastamaasta ja Kukkiosta käsin toimiville partioille. Valvontaohjeissa vihjaistiin vielä, että rajan takaa saapuvilla vakoilijoilla on tavallisesti mukanaan mm. savu- eli ”desanttimakkaraa”, irrallista suklaata ja ryssänlimppuja.

Kuorsalosta tavataan desantti

Rykmentinkomentajan tuntema huoli desanttivaarasta ei ollut aiheeton, sillä talvella 1941 Kuorsalosta tavattiin desantti. Kun Aleksanteri Korjuksen päärakennuksen takaa oli kaadettu metsää, taloon asteli muuan mies, joka tiedusteli voisiko Kuorsalosta saada metsätöitä. Korjus-Saska, Taavi Lommi ja Saskalla evakkona asunut Eino Kantola olivat kiinnittäneet huomiota vieraan hieman outoon puhetapaan, mikä herätti heti epäilyt. Saaren miehet ehdottivat ”kulkurille”, että hän lähtisi Haminaan, sillä siellä olisi Kuorsaloa paremmat työnsaantimahdollisuudet. Niin sitten Aleksanteri Korjus, Taavi Lommi ja ”kulkuri” lähtivät hiihtäen Mäntlahteen. Perille päästyä sukset nostettiin Raussin kaupan seinustalle ja alettiin odottaa Haminaan menevää linja-autoa. Kun aikaa oli, entiset kilpahiihtäjät Saska ja Taavi rupesivat tarkastelemaan ”kulkurin” suksia ja havaitsivat nopeasti, etteivät ne olleet suomalaista mallia. Tällöin heidän epäilynsä vahvistuivat siitä, että ”kulkuri” olisi desantti. ”Vieras mies” autettiin autoon, mutta Saska ja Taavi eivät nousseet siihen, vaan riensivät Raussin kauppaan soittamaan Haminaan sotapoliisille, että siinä ja siinä Haminaan saapuvassa bussissa matkustaa mahdollisesti desantti. Ympyräkaupungissa mies sitten pidätettiin ja todettiin Neuvostoliitosta Suomeen lähetetyksi desantiksi.

Myöhemmin ilmeni, että desantti oli pitänyt leiriä Korjus-Saskan navetan takana. Sieltä löytyi venäläisiä säilykepurkkeja ynnä muuta asumiseen ja elämiseen liittyviä tarvikkeita. Epäilemättä Kuorsalo esikuntineen sekä ammus- ja polttoainevarastoineen oli herättänyt itänaapurin sotilastiedustelun kiinnostuksen ja olihan sen läheisyydessä helmikuussa 1941 järjestetty mittavat II Armeijakunnan talvisotaharjoitukset.

Sota syttyy

Kun sitten juhannuksen jälkeen 1941 Suomi liittyi Saksan rinnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan, kuorsalolaiset olivat jo yli vuoden ajan eläneet sotilaiden ja sotilaallisten puolustusvalmistelujen parissa ja ehtineet henkisesti varautua uuteen sotaan.

 

 

JATKOSODAN TAPAHTUMIA KUORSALOSSA JA LÄHISAARISSA

Tuomo Silenti

Neuvostoliiton ilmavoimien pommitettua useita Suomen alueita eduskunta totesi 25.6.1941 maamme olevan jälleen sodassa itäistä naapuriamme vastaan. Muutamia päiviä aikaisemmin Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon ja Suomesta oli tullut Saksan aseveli. Suomen johto uskoi, että Saksan armeijan tuella talvisodassa menetetyt alueet pystyttäisiin valtaamaan takaisin. Sodasta tuli pitkä eikä sen tavoite toteutunut, mutta Suomi saavutti silti torjuntavoiton Neuvostoliitosta. Puna-armeijan vyöry pysäytettiin kaikilla rintamilla kesällä 1944, minkä ansiosta Suomi säästyi neuvostomiehitykseltä ja säilytti itsenäisyytensä. Välirauha solmittiin Moskovassa 19.9.1944.

II Linnakkeiston kokoonpano sodan syttyessä

Sodan syttyessä Arvin Saskan talossa Kuorsalossa toimi 2. Rannikkoprikaatin II linnakkeiston (E/II/2RPr) esikunta. Sen viereen oli rakennettu iso parakki, jota käytettiin sotilaiden ruokalana ja opetustilana. Siellä harjoitettiin myös sisäurheilulajeja kuten nyrkkeilyä. Iikluuvinpohjaan oli rakennettu sikala, asuinrakennus ja tarvikevaja sekä ylämaantien varteen useampipaikkainen sairaalarakennus. Sodan puhjettua linnakkeistoon kuuluivat esikunnan ja toimituskomppanian lisäksi Mustanmaan, Sydänkylän, Ulko-Tammion ja Kukkion linnakkeet sekä Niinisaareen (27 TorjK), Ruissaareen (28 TorjK) ja Loppiin (26 TorjK) sijoitetut torjuntakomppaniat. Suur-Pisi, Kunnarit, Aarholma ja Mettäharu oli varustettu tulenjohto- tai mittausasemalla. Rannikkojoukkoja oli lisäksi sijoitettu Vepsuun ja Tammioon. Linnakkeistoa komensi majuri Martti J. Miettinen. Ensimmäisen sotakuukauden aikana Tallourin esikunnasta johdettu joukko-osasto käsitti upseereita, aliupseereita ja miehistöä noin 1000 henkeä, joita täydensivät vielä ilmasuojeluhenkilöstö, lotat ja sotilaspojat.

II linnakkeiston esikunta toimi Arvin Saskan talossa. (SA-kuva)

Kuorsalolaisia meri- ja maavoimissa

Merivoimat muodostuivat sodan aikana rannikkojoukoista ja laivastosta. Kuorsalossa sodan syttymishetkellä ja sodan aikana asuneista maanpuolustusvelvollisista saaren miehistä palveli 2 Rannikkoprikaatissa, jonka nimi muuttui vuoden 1942 alussa Itä-Suomenlahden rannikkoprikaatiksi (ISuomRPr), Alpo Arvilommi, Esko Johannes Arvilommi (Yrjö A:n poika), Pekka Arvilommi, Pellervo Arvilommi, Aimo Korjus, Uuno Korjus (Tolfin Uuno), Antti Lommi, Arvo Lommi, Sulo Lommi, Arvo Mäkelä, Heikki Mäkelä, Veikko Mäkelä, Eero Sipari (Savisilmän Eero), Heikki Sipari (Savisilmän Heikki), Ilmari Sipari, Jorma Sipari, Mauno Sipari ja Osmo Sipari. Veikko Lommi komennettiin Helsingin laivastoasemalle I Moottoritorpedovenelaivueeseen (I/MtvLv) ja Toimi Sipari Laivaston I Jäänsärkijälaivueeseen (I/JsrLv) jäänmurtaja Tarmolle. Jalkaväkirykmenteissä palvelivat Antero Arvilommi (JR 2), Paavali Arvilommi (JR 34), Oiva Lommi (JR 45), Aarno Sipari (JR 45) ja Erkki Sipari (JR 4).

Manstuoli joukkojen siirron etappina

Liikekannallepanossa vänrikki Jorma Sipari määrättiin Ruissaareen sijoitetun 28. torjuntakomppanian päälliköksi. Siparin komppania muodostettiin Kyminlinnassa Tavastilan koululla, mistä yksikkö siirrettiin autokuljetuksella Sydänkylään. Sieltä sotilaat marssivat Manstuoliin, mistä jatkettiin laivalla Mustaanmaahan. Varusteiden täydentämisen jälkeen komppania asettui Ruissaareen telttamajoitukseen. Tähän joukkoon kuului muiden muassa reservin tykkimies Arvo Mäkelä. Pari päivää myöhemmin Niinisaaren ja Vepsun tykki- ja konekivääriasemat miehitettiin ja juhannusaattona linnakesaaret asetettiin puolitaisteluvalmiuteen. Kesäkuun 25. päivänä torjuntakomppanioille annettiin taisteluhälytys. Sodan syttyminen oli nyt tosiasia, sillä Mustanmaan ja Harvajanniemen päällä kierteli venäläisiä pommikoneita sekä hävittäjiä. Ne lensivät Kuorsalon yli Kotkan suuntaan, josta kuului räjähdyksiä. Ilma täyttyi pommien aiheuttamista valtavista savupatsaista, joita näkyi myös Klamilan ja Sydänkylän yläpuolella avautuvalta taivaalta.

Iskuosastot koulutetaan Kuorsalossa

Koska talvisodassa menetettyjen rannikkoalueiden ja saariston takaisinvaltaus tulisi vaatimaan erityisiä maihinnousu- ja hyökkäystoimintaan koulutettuja joukkoja, koulutuspaikaksi määrättiin Kuorsalo. Siellä oli hyvä harjoitella venekalustoon tutustumista, rannasta lähtöä, rantaa lähestymistä, rantaviivalle pureutumista sekä saaren valtaukseen liittyviä tehtäviä. Koulutettavilta vaadittiin rohkeutta, kylmäpäisyyttä ja hyvää fyysistä kuntoa. Lisäksi edellytettiin, että miehet olivat tottuneet liikkumaan saaristossa ja merellä. Vapaaehtoisuuteen perustuen torjuntakomppanioista valikoitiin kaksi joukkuetta käsittävä iskuosasto ja sen kouluttaminen aloitettiin 28.6. Kuorsalossa. Yksi koulutettavista oli alikersantti Eino Adolfsen, jonka puoliso oli Itäpuolelta Sulo ja Veikko Lommin sisko, Sylvi Lommi. Jo seuraavana yönä osasto määrättiin tiedustelemaan, olivatko Kinnari, Santio, Parrio ja Martinsaari vihollisen miehittämiä. Saaret todettiin tyhjiksi ja ne otettiin haltuun. Iskuosasto liitettiin heinäkuussa Hurpunniemellä perustettuun Osasto Vuorelaan, joka vähitellen laajeni pelottoman kapteenin Veikko Vuorelan johtamaksi Rannikkopataljoona 2:ksi (RP 2) osaksi Taisteluosasto Miettistä.

Kuorsalon merivartijat

Jatkosodan sytyttyä merivartioalikersantti Toivo Sipari (Tommolan Toikka), merivartija Artturi Sipari (Ellun Arttu), merivartija Yrjö Arvilommi (Arvin Yrttä) ja merivartioalikersantti Aleksanteri Arvilommi (Arvin Saska) liitettiin kapteeniluutnantti Helge Jääsalon johtamaan veneosasto Jääsaloon. Se muodostui sinistä virkapukua käyttävistä Itä-Suomenlahden merivartijoista ja reserviläisistä, joiden tehtäväksi oli suunniteltu saariston puhdistaminen venäläisistä. Kesäkuun lopulla 1941 osasto alistettiin Taisteluosasto Miettiselle ja siirrettiin vähäksi aikaa Kuorsaloon. Sieltä Veneosasto Jääsalo kuljetti edellä mainitun erikoiskoulutetun iskuosaston Santioon, Parrioon, Vanhasaareen ja viholliselta vallattuun Martinsaareen. Merivartijoiden liikkuvana tukialuksena oli vartiolaiva (VL) Vesta. 

Sodan painopisteen siirtyessä pikku hiljaa itään Jääsalon ”laivasto” valitsi Kuorsalon jälkeen uudeksi tukikohdakseen Virolahden Lapurin. Sieltä suoritettiin venepartiotiedusteluja ja joukkojen siirtoja viholliselta vallattuihin saariin, kunnes ryhdyttiin Viipurinlahden saarten valtaukseen. Jääsalon veneosaston kirjavaan aluskantaan kuuluivat Merivartioston rautaveneiden lisäksi saarelaisilta lunastettuja aluksia kuten Iivari Niemelän ja Vilho Suomalaisen (KU-30) kalastajamoottoriveneet. Niiden voimanlähteenä oli 4-14 hevosvoimaisia Olympia- ja Wickström-merkkisiä koneita, joten veneiden vauhti jäi vaatimattomaksi. Alusten täkille tuulilasin suojaksi oli monesti nostettu hiekkasäkkejä ja jotkut veneet oli varustettu konekiväärillä.

Sodan sytyttyä merivartioalikersantti Urho Korjus jatkoi palveluaan Vartiomoottorivene 8:ssa (VMV 8) ensin kansimiehenä ja sitten kansialiupseerina. Merivartioalikersantti Kalervo Arvilommi sijoitettiin liikekannallepanossa toiseen moottoritorpedovenelaivueeseen (II/MtvLv), johon kuuluivat vartiomoottoriveneet 9, 10, 11 ja 17. Kalervo Arvilommi toimi VMV 11:ssä kansimiehenä ja radiosähköttäjänä.

VMV 11, jossa palveli merivartioalikersantti Kalervo Arvilommi. (SA-kuva)

Vironvuoren ilmasuojelu-, sää-, mittaus- ja vartioasema

Väestönsuojelu oli keväällä 1941 siirretty puolustusvoimien alaisuuteen ja siitä alettiin käyttää nimitystä ilmasuojelu. Ilmavalvonnan lisäksi toiminta sisälsi paikallista vartiopalvelua sekä sotatoimien vaatimaa evakuointia. Sodan alussa Vironvuori, jossa oli jo entuudestaan mittaus- ja vartioasema, sai lisäksi toimia Kuorsalon ilmasuojeluasemana. Siitä vastasi yksi linnakkeistolle alistettu ryhmä aseistuksenaan 1 pikakivääri, 1 konepistooli ja 7 kivääriä. Saaren korkeimmalla vuorella ylläpidettiin vielä sääasemaa, josta tiedot ammunnan ballistista valmistelua varten johdettiin lankayhteyksillä Mustanmaan ja Kukkion linnakkeiden tykeille.

Tähystysvartiointia ylläpidettiin päivällä Vironvuorella ja yöllä Ristniemen luotsikalliolla.

Vekanlahden satamaa vartioitiin maista kellon ympäri ja iltaisin vartiovene partioi vielä Kuorsalon vesillä. Esikunnan päivystävä upseeri tarkasti vartiot neljä kertaa vuorokaudessa ja sotilaiden iltahuuto suoritettiin klo 20.45.

Punatähtinen kone pelästytti kuorsalolaiset

Heinäkuun 21. päivänä Jääsalon veneosaston merivartijat havaitsivat Ulko-Tammion itäpuolella MBR 2-tyyppisen lentoveneen (= vesilentokone) ajelehtimassa. Kun Jääsalon miehet olivat ensin päästäneet siihen muutamia sarjoja ja todenneet sen olevan ilman miehistöä, lentovene hinattiin Kuorsaloon Iikluuvinpohjaan. Kuorsaloon saapuneet ilmavoimien mekaanikot tutkivat ja korjasivat suhteellisen hyvässä kunnossa olleen lentoveneen ja muutaman päivän päästä se lennettiin Tampereelle perusteellisempaa tarkastusta varten. Kuorsalolaisten keskuudessa Neuvosto-ilmavoimien lentovene, jonka kyljissä komeilivat isot punaiset tähdet, herätti pelkoa, kunnes selvisi, että kyseessä olikin sotasaaliskone eikä saareen laskeutunut viholliskone.

Hyökkäys Itään

Vihollisuuksien alettua Jalkaväkirykmentti 4 (JR4) yritti heti vallata Neuvostoliitolle talvisodassa menetettyjä Virolahden saaria, mutta hyökkäykset epäonnistuivat. Vihollinen piti hallussaan vahvasti aseistettua Pukkion linnaketta. Sieltä ammuttiin jatkuvasti häirintätulta Mustaanmaahan ja mantereen puolelle Eerikkälän kylään. Lisäksi Neuvostoliiton ilmavoimien koneet lensivät lähes päivittäin Kuorsalon yli. Heinäkuun alussa pommeja putosi Kuorsalon etelärannalle Salmenojaan, jonka virtaus osittain tukkeutui. Kaikesta huolimatta sodan painopiste alkoi vähitellen siirtyä itään. Kun rintamavastuu oli siirretty majuri Miettisen komentamalle rannikkojoukoista muodostetulle taisteluosastolle, puna-armeijan joukot alkoivat vetäytyä Viipurin suuntaan. Kuorsalosta taisteluita johtanut Miettinen siirsi komentopaikkansa Virolahden kirkolle ja linnakkeiston komentajan apulaiseksi Tallouriin määrättiin kapteeni Lauri Uski. Näissä olosuhteissa Vepsun miehitys lopetettiin ja saaristoa ryhdyttiin puhdistamaan venäläisistä Rannikkoprikaatin joukoilla. Miehistökuljetuksiin ja sotasaalismateriaalin keräykseen Pitkäpaaden saaristossa osallistui Vartiolaiva 4:n päällikkönä Uuno Korjus.

Emälaiva von Döbeln kyljessään moottoritorpedoveneitä.

Vekanlahti laivastovoimien ankkuripaikkana

Kun kenttäarmeijan joukot olivat vallanneet Viipurin 29.8., hyökkäys maarintamalla kohti Karjalan kannasta käynnistyi. Mutta sitä ennen Viipurinlahti piti saada suljetuksi estämään venäläisten pako ja laivastovoimia ryhdyttiin siirtämään itään. Se puolestaan aiheutti kuhinaa Vekanlahdella. Kun vihollinen oli 24.8. jättänyt Pukkion linnakkeen, miinalaivat Ruotsinsalmi ja Riilahti kiinnittyivät Kuorsalon Ourinniemelle. Miinalaivojen päällikköinä toimivat kapteeniluutnantit Olavi Arho ja Osmo Kivilinna, joista kummastakin tuli myöhemmin Mannerheim-ristin ritari. Vekanniemeen ankkuroitui moottoritorpedoveneiden puolilaivue aluksinaan Raju, Vinha ja Nuoli. Laivueen tukialuksena toimi FÅA:n vanha matkustajalaiva von Döbeln. Vekanniemessä emälaiva oli huolellisesti naamioitu ja varustettu taistelutorpedoilla ja kevyellä ilmatorjuntakonekiväärillä. Arvin Saskan rannassa ja Vihtori Siparin laiturissa oli pienempiä sotalaivoja kuten vartiomoottoriveneet VMV 9, 10, 11 ja 17. Vekanniemessä torpedoveneiden kyljessä oli lisäksi osasto Jääsalon vartioalus Vesta. Ankkurissa olo Vekassa jäi lyhyeksi, sillä jo seuraavana päivänä laivasto-osasto lähti Kuorsalosta kohti itää. Hyökkäyksen etenemisen varmistamiseksi tykkiveneet siirtyivät Saaristomereltä Suomenlahdelle. Komentajakapteeni Eino Pukkilan johtama Tykkilaivue, johon kuuluivat tykkiveneet Uusimaa, Hämeenmaa, Turunmaa ja Karjala, saapui Kuorsaloon 30.8., josta se seuraavana päivänä jatkoi matkaansa Viipurinlahdelle. Uusimaassa palveli Paavo Nieminen, josta tuli myöhemmin Ester Lommin (Taavi Lommin talo) aviomies. Nieminen oli värväytynyt jo syksyllä 1939 tykkiveneeseen konemieheksi, mutta siirrettiin pian etäisyyden mittaajaksi poikkeuksellisen hyvän näkökykynsä ansiosta.

Sotalaivat käyttivät etenemisessään Pitkäpaaden ohi kulkevaa sisäväylää ja tukivat rannikkojalkaväen etenemistä. Vasta myöhään syksyllä rannikkojoukot pääsivät kiivaiden taistelujen jälkeen Tiurinsaarelle ja Koivistolle. Osmo Sipari ja Aimo Korjus, jotka olivat jo ennen sodan syttymistä menneet vapaaehtoisina suorittamaan asepalvelusta, kulkivat rannikkojoukkojen hyökkäyskiilan kärjessä Länsi-Kannakselle Humaljoen rannikkokylään. Sieltä heidät komennettiin aliupseerikoulutukseen ja sen jälkeen Merisotakouluun reserviupseerikurssille. Luutnantti Osmo Sipari ja vänrikki Aimo Korjus toimivat mm. Mustassamaassa, Somerissa, Lupissa, Vanhankylänmaassa ja Kirkonmaassa erilaisissa rannikkotykistöupseerin tehtävissä.

Miinalaiva Ruotsinsalmi Vekanniemessä. (SA-kuva)

Desanttivaara alinomaa läsnä

Kesällä 1941 Marjatta Mäkelä (Kähkönen), Sylvi Adolfsen (Lommi) ja Aili Lommi (Pitkänen) olivat lähteneet marjaan mantereen puolelle. He soutivat vastarannalle Porkkalankoukkuun ja nousivat maihin Vähä-Harvajanniemelle. Edettyään marjoja poimien syvemmälle metsään he alkoivat kuulla lähettyviltä venäjänkielistä miesten puhetta. Tästä säikähtyneinä neitoset juoksivat kiireesti veneelleen ja soutivat hurjaa vauhtia Kuorsaloon, jossa kertoivat meripoliisille havainnoistaan. Kun sitten Harvajan alue tutkittiin, sieltä löytyi desanttien käyttämä havumaja ja tyhjiä säilykepurkkeja, mutta itse desantit olivat jo ehtineet lähteä karkuun. Myöhemmin kuultiin, että vain yksi vakooja oli saatu kiinni. Vaikka kuorsalolaiset eivät eläneet suoranaisessa desanttipelossa, vaara piti silti ottaa huomioon. On itsestään selvää, että Kuorsalon esikunta ja sotasatamaan ankkuroituneet laivat kiinnostivat vihollista ja siksi desantteja lähetettiin saareen. Vehkalahden ja Virolahden välinen korpialue oli otollinen desanttien piileskelylle. Vaaroista huolimatta kuorsalolaiset käyttivät Manstuolintietä ja jopa lapsia, kuten Reijo Sipari, lähetettiin kalakaupalle konttiselässä Sydänkylään.

Kuorsalolaiset raivausosastossa

Jatkosodan sytyttyä Suur-Mustassa muodostettiin 2 Rannikkoprikaatin raivausosasto, jonka johtajaksi määrättiin reservin luutnantti Viljo Valleala (myöh. Haminan kaupunginjohtaja). Osa raivausosaston reserviläisistä kuului Kirkonmaan miinakomppaniassa koulutuksen saaneisiin miinamiehiin, jotka olivat siviiliammatiltaan laivoissa työskennelleitä päällikköitä, perämiehiä, konemestareita, lämmittäjiä, täkkimiehiä tai kokkeja. Tähän joukkoon kuuluivat mm. Vilho Suomalainen, Martti Lommi, Sulo Lommi, Tauno, Lommi, Vilho Lommi ja Olavi Lommi. Osa näistä reserviläisistä sijoitettiin työskentelemään siviileinä puolustusvoimien käyttöön otettuihin aluksiin. Esimerkiksi Martti Lommista tuli Sunila I:n, Vilho Suomalaisesta Sunila II:n päällikkö ja Olavi Lommista höyryhinaaja Björnin konemestari. Alukset suorittivat huoltoajoa mm. Kotkan ja Kirkonmaan linnakkeen välillä. Vilho Suomalainen ajoi Sunila II:ta syksyyn 1942 saakka, jolloin hänet määrättiin luotsioppilaaksi Kuorsalon asemalle. Vallealan raivausosaston laivoissa palveli konemiehenä kuorsalolainen matruusi Heikki Sipari. Vuonna 1943 raivausosaston nimi muutettiin meripioneerikomppaniaksi.

Osasto Vallealassa toimi laiva-aliupseerina ja meripioneeriryhmän ryhmänjohtajana kantahenkilökuntaan kuulunut kersantti Pellervo Arvilommi heinäkuuhun 1942 asti. Kun Pellervo oli saanut eron vanhemman kersantin toimesta, hänet nimitettiin ylimääräiseksi luotsioppilaaksi Kuorsalon asemalle. Reservin kersantti Antti Lommi toimi niin ikään Vallealan laivajoukkueessa laiva-aliupseerina ja myöhemmin merikuljetusosaston vääpelinä pursimieheksi ylennettynä. Viimeisen sotavuoden aikana Antti Lommi komennettiin Merisotakouluun reserviupseerikurssille ja ylennettiin aliluutnantiksi. Sodan päättymiseen asti hän toimi 2 Merikuljetuskomppanian joukkueen johtajana. Alikersantti Sulo Lommi oli aluksen päällikkönä samassa merikuljetuskomppaniasssa kuin serkkunsa Antti Lommi.

Miinalaiva Riilahti Vekanniemessä. (SA-kuva)

Väylät raivataan hyökkäysjoukoille

Kun hyökkäys Suomenlahdella itärajan yli käynnistyi, Vallealan osasto raivasi miinoista etenevien joukkojen merisivustaa. Sen jälkeen raivausjoukkueet suorittivat jatkuvaa väylien etsintä- ja saattueraivausta sekä miinojen purkua Itäisellä-Suomenlahdella Viipuria, Koivistoa ja Suursaarta myöten. Raivauskalustona käytettiin ilmatorjuntakonekiväärillä varustettuja yhdysmoottoriveneitä (YM) 53, 54, 61 ja yhteysalus Pukkiota. Raivausosaston aseupseerina yhteysalus Pukkiolla palveli reservin vänrikki Sakari Mäkelä (Kiilavuoren talo), jonka kohtaloksi koitui miinaräjähdys 4.11.1941 Koiviston satamassa.

Lähisaarten mittausasemat lakkautetaan

Meririntaman siirryttyä vuoden lopulla 1941 kauaksi itään Tammion tukikohta lopetettiin ja miehet siirrettiin Ulko-Tammion linnakkeelle. Samoin kävi Aarholman mittausasemalle, josta osa miehistä siirrettiin Kukkioon ja osa Pukkioon. Suur-Kunnarin mittausasema katsottiin myös tarpeettomaksi ja henkilöstö komennettiin Mustaanmaahan. Ruissaaresta poistettiin vartiosto niin ikään ja Kunnarin tukikohta lakkautettiin. Myös Mettiharun mittausasemasta luovuttiin. Rintaman selustassa desanttivaara oli kuitenkin kaiken aikaa olemassa ja siksi talvella organisoitiin hiihtopartiot, jotka suorittivat yhtämittaista vartiointia. Aivan vuoden viimeisinä päivinä luutnantiksi ylennetty Jorma Sipari määrättiin Pukkion linnakkeen päälliköksi kesäkuuhun 1942 saakka ja sitten 2 Meripoliisikomppanian varapäälliköksi Pitkäänpaateen. Täällä Sipari tapasi tutut Kuorsalon merivartijat, joiden esimiehenä hän nyt toimi. Jorma Sipari komennettiin vuoden alusta 1943 merikadettikurssille ja siirrettiin 1944 Kevyen laivasto-osaston tykkivenelaivueeseen.

Esikunta palelee

Talvesta tuli poikkeuksellisen kylmä ja jäät vahvistuivat Ulko-Tammion ja Kuorsalon välillä paikoin 60–70 cm paksuisiksi ja Someriin ajettiin kuorma-autolla. Talven ankaruudesta kertoo sekin, että Kuorsalon esikunta pyysi Merivoimien komentajalta lupaa saada muuttaa Mäntlahden kasarmeille. Anomuksen mukaan linnakkeiston henkilöstön käytössä olleet rakennukset olisivat vaatineet suuria korjauksia, jotta niitä voisi pitää kelvollisina talviasunnoiksi. Kirjelmässä todettiin vielä, että meri jäätyy Kuorsalon ympärillä aikaisin, ja että jo 30.11. se oli vahvassa jäässä. Liikenne saareen tulisi olemaan vaikeasti järjestettävissä maitse, sillä rantatie Sydänkylästä Manstuoliin oli hankala pitää auki lumisena talvena. Sitä paitsi ko. tie oli vain hevosella kulkukelpoinen. Tähän linnakkeiston komentajan tekemään anomukseen ei kuitenkaan suostuttu.

Sotavuosi 1941 päättyy aikaiseen talveen

Syksy 1941 muuttui äkisti aikaiseksi talveksi. Kuorsalon salmi jäätyi jo 13.11.1941, ja laivaliikenne Manstuolin ja Mustanmaan välillä jouduttiin lopettamaan. Joulukuun alussa hevosella pääsi ajamaan Mustaanmaahan ja ennen kuun puoliväliä Ulko-Tammiosta näkyi jäätä silmän kantamattomiin. Joulukuun 20. päivänä Kuorsalon koululla opettaja Kaapo Meripirtin johdolla harjoiteltiin joululauluja ja siivottiin koulurakennus kuusijuhlaa varten. Muutaman päivän päästä Tallourin esikunnassa, jonka vahvuus oli 6 upseeria, 7 aliupseeria, 10 miestä ja 7 lottaa, vietettiin rauhallista joulua kapteeni Toivo Naparin komennossa. Napari oli määrätty linnakkeiston komentajaksi majuri Miettisen jälkeen.

Pellervo Arvilommi komennetaan Suursaareen

Joulukuussa 1941 meren jo uhkaavasti jäätyessä kauttaaltaan Suomenlahdella kersantti Pellervo Arvilommi määrättiin raivaaja-hinaaja Kimmon päälliköksi tehtävänä kuljettaa suursaarelaisen vänrikki Erkki Eskon johtama pioneerijoukkue Suursaarelle. Maihinnousun jälkeen saarella olleet mahdolliset miinoitteet tuli purkaa, kunnes saarelle saapuisi vakinainen miehitys. Tiedustelutietojen mukaan vihollinen oli jättänyt Suursaaren. Rantautuminen 14.12. ei tuottanut suurempia vaikeuksia, mutta saari ei ollutkaan tyhjä. Yhdestä talon savupiipusta nousi savua ja kun joukkue lähestyi avorivissä rakennusta, sieltä ryntäsi ulos neljä miestä Viron lippua heilutellen suomalaisia vastaan huutaen: ”Tere, Soome poissi!” Venäläiset olivat poistuneet Suursaaresta pari päivää aikaisemmin ja silloin neljä pakolla palvelukseen otettua virolaista oli piiloutunut metsään. Kun pioneerijoukkue oli tutkinut saaren kylät, vänrikki Esko ja kersantti Arvilommi kävivät vielä poistamassa Pohjoiskorkialla liehuvan punalipun ja korvasivat sen siniristillä. Seuraavana päivänä pakkanen kiristyi entisestään ja Pellervo joutui jättämään s/s Kimmon jäihin Suursaaren rantaan ja palaamaan miehineen ja vankeineen jalkapatikassa Haapasaaren. Onnistuneen tiedusteluretken jälkeen Pellervo Arvilommi ylennettiin ylikersantiksi.

Suursaaren valtaus 1942

Vuoden 1942 alussa neuvostosotilaat yllättivät suomalaisten Suursaareen lähettämän vartio-osaston, joka joutui päätä pahkaa pakenemaan Haapasaarille. Näin Suursaari joutui jälleen Neuvostoarmeijan haltuun ja tulisi meren vapauduttua jäistä aiheuttamaan uhkan Suomen meriliikenteelle. Koska Punalipun laivasto haluttiin pitää suljettuna Suomenlahdelta Kronstadtissa, Mannerheim antoi kenraali Pajarille käskyn vallata Suursaari vielä maaliskuun lopulla 1942. Jäätä pitkin toteutettavaa hyökkäystä varten muodostettiin Taisteluosasto Pajari, johon mm. liitettiin Rannikkopataljoona 2:sta kapteeni Vuorelan johtama komppania sekä miinanraivaajaosastosta luutnantti Viljo Vallealan johtama jalkaväkijoukkue. Näihin joukkoihin kuului alikersantti Eino Adolfsen, ylikersantti Pellervo Arvilommi, kersantti Antti Lommi, alikersantti Aimo Korjus ja tykkimies Heikki Mäkelä. Toista vuorokautta kestäneissä tuulessa ja pakkasessa käydyissä kiivaissa taisteluissa erittäin vaikeakulkuisessa maastossa puna-armeijan joukot saatiin lyödyiksi. Huhtikuun alussa kelirikon ollessa pahimmillaan Pellervo Arvilommi ja Aimo Korjus joutuivat vielä osallistumaan raskaaseen Tytärsaaren valtaukseen.

Kuorsalon miehet Meripoliisikomppaniassa

Kun osasto Jääsalo oli hajotettu, toukokuussa 1942 perustettiin 2 Meripoliisikomppania, jonka tukikohta sijaitsi Pitkäpaadessa. Komppanian johtoon komennettiin kapteeniluutnantti Helge Jääsalo ja perushenkilöstön muodostivat samat Itä-Suomenlahden merivartiopiirin merivartijat, jotka jo olivat palvelleet osasto Jääsalossa. Komppanian tehtävä käsitti partiotoimintaa, kauppa-alusten saattoa ja varmistusta, oman yhdysliikenteen suojausta, syöksyjen suorittamista vihollisaluksia vastaan, desanttien torjuntaa sekä joukkojen kuljetuksia. Meripoliisikomppanian toiminta-alue käsitti Pitkäpaaden, Ulko-Tammion, Tammion ja Kuorsalon ympärillä olevan saariston. Komppanian tukialuksena oli merivartioston vartiolaiva Vesta, jonka kansimiehinä toimivat Aleksanteri Arvilommi ja Artturi Sipari. Osaston pikamoottorin eli ”napparin” konemiehenä työskenteli Toivo Sipari, joka oli saanut Saksassa konemestari koulutuksen. Rautaveneillä koneista huolehti Yrjö Arvilommi.

Marraskuussa 1942 tammiolaisen merivartioalikersantti Veikko Suomalaisen päällikkyydessä ollut meripoliisien pikavene poikkesi partiointimatkallaan Jähiin, josta meripoliisit vangitsivat ukrainalaisen Simon-nimisen sähköttäjämatruusin. Desantti oli piiloutunut ison rantakiven taakse eikä tullut esiin, vaikka aluksesta huudettiin antautumiskehotuksia. Kun kiveen oli ammuttu muutamia konekiväärisarjoja ja kuulutettu ”rukiver” – käskyjä, desantti kohottautui ylös, mutta kädet taskuissa. Vasta uusien varoituslaukausten jälkeen tiedustelija nosti kätensä ja antautui. ”Ratsauksen” jälkeen desantin taskuista löytyi munakäsikranaatit! Simon oli tuotu luodolle torpedoveneellä Lavansaaresta mukanaan radio, eväät ja käsikranaatteja tehtävänä seurata suomalaisten sotalaivojen liikkeitä ja raportoida siitä omalle esikunnalleen. Kaksi viikkoa hyisissä olosuhteissa Jähissä olivat kuitenkin kypsyttäneet ukrainalaismiehen.

Vuoden 1943 alusta Meripoliisikomppania muutti Kukkioon, joka toimi samalla meripoliisiasemana ja komppanian nimi muutettiin Merivartiokomppaniaksi.

Kevyt laivasto-osasto tukeutuu Kuorsaloon

Sota oli todellakin työntynyt kauaksi itään, minkä vuoksi Kuorsalossa toiminut linnakkeiston komentoporras ja teknillinen toimisto siirrettiin helmikuussa 1942 Mustaanmaahan. Maaliskuussa taloustoimistokin siirrettiin Klamilaan ja samoin kävi puhelinkeskukselle. Vuonna 1942 Laivaston kokoonpanossa tapahtui muutoksia. Erillisestä laivasto-osastosta muodostettiin Kevyt laivasto-osasto (KevLOs), joka tuli käsittämään Tykkilaivueen, Miinalaivueen, 2 Raivaajalaivueen, 2 Vartiomoottorivenelaivueen ja esikuntalaiva Merikotkan. Osaston tuli suorittaa miinoituksia Itäisellä-Suomenlahdella Suursaaren ja Haapasaaren vesillä sekä häiritä vihollisen Lavansaareen suuntautuvaa liikennettä. Kevyen laivasto-osaston esikunta sijaitsi Vanhankylänmaassa ja sen johdosta alukset tukeutuivat Haapasaaren saaristoon ja aika ajoin Kuorsalon ankkuripaikkaan, jossa kävivät mm. tankkaamassa.

Merialueilla liikkuminen sisälsi alinomaisen vaaran, sillä Suomenlahteen oli laskettu 60 000 miinaa. Yksi sarvimiina ajautui kerran Leerviikin rantaan, jossa Uuno Korjus ja Kaarlo Arvilommi yrittivät tuhota sen ampumalla. Merimiina ei kuitenkaan räjähtänyt ja niin isännät hinasivat sen Sokeritoppakiven taakse Saunasaaren rantaan, missä meripioneerit kävivät sen hajottamassa.

Miinalaiva Ruotsinsalmen peräkansi täynnä miinoja valmiina tiputettavaksi mereen. (SA-kuva)

Somerin taistelu

Puna-armeijan ensimmäisestä erillisestä merijalkaväkirykmentistä oli muodostettu 330-miehinen iskuosasto, joka keskellä yötä 8.7.1942 teki hyökkäyksen kolmenkymmenen aluksen turvin Someriin. Maihin saatiin runsaat 150 neuvostosotilasta, jotka pääsivät pureutumaan linnakkeen itäkärkeen. Somerin päällikkö kapteeni Rauhaniemi teki lähitorjuntahälytyksen ja lähetti meriviestin laivaston esikunnalle. Ensimmäisinä saapuivat paikalle moottoritorpedovenelaivueen alukset Vinha, Raju, Syöksy ja Nuoli, jotka olivat pitäneet tukikohtanaan Vekanniemeä. Somerin tukikohdan puolustuksen vahvistukseksi kutsuttiin myös lähilinnakkeilta koottu Osasto Tupola, joka käsitti kaksi jalkaväkijoukkuetta ja yhden konekiväärijoukkueen kaikkiaan 109 miestä. Meripoliisikomppanian veneet hakivat Manstuolista luutnantti Anton Tupolan reservikomppanian ja kuljettivat sen ensin Ulko-Tammioon. Sieltä matka jatkui tykkivene Turunmaalla Somerin länsiosaan. Välittömästi maihinnousun tapahduttua linnakkeen päällikkö perehdytti komppanianpäällikön ja miehet tilanteeseen, jonka jälkeen joukot ryhmitettiin hyökkäykseen. Taisteluiden aikana Kevyen Laivasto-osaston komentopaikka siirrettiin Ulko-Tammioon, jonka Canet-patteri antoi äärikantamilla Somerin puolustajille tulitukea.

Sunila II hälytetään apuun

Yhdysalus Sunila II oli ankkurissa Kirkonmaan sotasataman laiturissa. Aluksen päällikkö Vilho Suomalainen nukkui kajuutassa 6-vuotiaan poikansa Pentin ja kolmihenkisen miehistön kanssa. Kun siihen aikaan ei ollut nykyisen kaltaista päivähoitoa, lapset kulkivat usein vanhempiensa mukana kuten tässäkin tapauksessa. Puolen yön jälkeen 8.7.1942 Sunila II:n päällikölle ylimatruusi Vilho Suomalaiselle tuli hälytys. Hän sai tehtäväkseen ajaa Kirkonmaasta Rannikkoprikaatin joukkoja Ulko-Tammioon. Yhdysalukseen lastattiin kiireesti joukko sotilaita ja kokka käännettiin kohti Ulko-Tammiota. Laivan nostettua ankkurin klo 03.00 poika Pentti heräsi ja kysyi isältään, ”mihin mennään?” ”Ulko-Tammioon”, kuului vastaus eikä sen enempiä keskusteluja asiasta käyty ja kohta oltiinkin jo perillä.

s/s Sunila II. Ruotelissa aluksen päällikkö Vilho Suomalainen. (Pentti Suomalaisen kokoelma)

Ammustäydennystä Mustastamaasta

Linnakesaarelta Sunila II sai lähteä Mustaanmaahan hakemaan ammustäydennystä tykkiveneille. Ammukset lastattiin Turunmaahan, joka vei ne perille Somerin edustalla vihollisten tulitusta taidokkaasti väisteleville ammuspulasta kärsiville tykkiveneille Uusimaalle ja Hämeenmaalle. Mustassamaassa tapahtuneiden käyntien jälkeen Vilho ja Pentti Suomalainen kävivät toistamiseen Ulko-Tammion komentopaikassa ja silloin he panivat merkille, että komentokeskuksen jokaisessa nurkassa istui pää polvissa kyyristyneenä venäläinen sotavanki yllään keltavihreän juovikas univormu. Sotavangit olivat ilmeisesti suomalaisten vartiomoottoriveneiden 9 ja 11 iltapäivän aikana upoksiin ampumista venäläisistä moottoritorpedoveneistä pelastettuja merisotilaita.

Vartiomoottoriveneet varustetaan Boforseilla

Suomalaisten vartiomoottoriveneiden eli Vemmojen keulassa oli 20 mm:n Madsen-konetykki, mutta sodan aikana alusten tulivoimaa lisättiin asentamalla peräkannelle 40 mm:n Bofors ilmatorjuntatykki. Juuri sen avulla VMV 11 pudotti Somerin taistelussa yhden vihollisen PE-2 syöksypommittajan. Taisteluiden aikana Vemma sai konekivääritulesta reikiä kylkeensä sekä sirpalevaurioita. Merivartioalikersantti Kalervo Arvilommi osallistui Somerin taisteluun VMV 11:ssä, joka on nykyisin entisöitynä museolaivana Kotkassa Merikeskus Vellamossa.

Myös VMV 8, jossa Urho Korjus palveli, osallistui Somerin taisteluun. Alus sai hälytyksen oltuaan ankkurissa Ulko-Tammiossa. Sieltä vartiomoottorivene siirtyi Naakan kautta Somerin itäpuolelle mukanaan laivueen päällikkö. Myös tähän vartiomoottoriveneeseen oli juuri asennettu Bofors-tykki, jolla ei juurikaan ollut ehditty ampua. Syöksypommittajat ahdistivat Vemmaa kaiken aikaa ja sekin sai sirpalevaurioita kylkeensä. Tulituksesta huolimatta tykkivene Uusimaalta saatiin siirretyksi seitsemän vankia VMV 8:aan, joka vei heidät Ulko-Tammioon.

VMV 10 saapumassa Vekanniemelle. Keulassa 20 mm Madsen-konetykki. (SA-kuva)

Voitto laivaston vuosipäivänä

Toisen Mustaanmaahan tehdyn ammustäydennyskäynnin aikana Sunila II:n yläpuolella kaarteli kiusallisesti punalentäjien tiedustelukone, ja silloin Vilho Suomalainen kehotti poikaansa siirtymään konehuoneeseen. Alus välttyi osumilta ja niin ammuslasti saatiin tuoduksi Ulko-Tammioon. Somerin puolustajat alkoivat saada sitkeästä hyökkääjästä pikkuhiljaa yliotteen. Käänteeseen vaikutti ratkaisevasti oikealla hetkellä paikalle saapunut saksalaisen miinalaiva, joka ajoi häikäilemättömästi Itäpään rantaan ja kohdisti tykeillään suorasuuntaustulen venäläisiä maihin nousseita merijalkaväen sotilaita vastaan. Tässä vaiheessa Vilho ja Pentti Suomalainen kiipesivät Ulko-Tammion tulenjohtotorniin kiikaroimaan taistelun kulkua. Somerista kuului hirmuinen rätinä ja sieltä nousi valtavia tulipatsaita. Vasta seuraavana päivä 9.7., joka on Suomen laivaston vuosipäivä, taistelu päättyi suomalaisten voittoon.

Kunniamerkkejä jaetaan Somerin taistelun voittajille Mustassamaassa. (SA-kuva)

Kouluolot Kuorsalossa

Koulun päiväkirjojen mukaan näyttää siltä, ettei jatkosota vaikuttanut Kuorsalon supistetun kansakoulun toimintaan kovinkaan paljon. Talvisodan jälkeen uutena opettajana aloitti Kaapo Meripirtti, joka oli muuttanut Kuorsaloon Neuvostoliitolle luovutetulta Karjalan kannakselta Kuolemanjärven pitäjän Seivästön kylästä. Syksystä 1942 sodan loppuun opettajana toimi Helmi Laanti. Kuorsalon koulu käsitti yhteensä kuusi luokkaa, ala- ja yläasteen. Syyskuun lopulla varsinaisen kouluopetuksen lisäksi saatettiin käyttää kokonaisia päiviä perunankaivuuseen, juurikasviennostoon, marjamatkaan ja sienten keräilyyn. Sota-ajan tuomaan pulaan viittaisivat taas oppilaille varattu lumpunkeräyspäivä ja pihkankeruuretki saaren metsiin sekä yksi päivä mottitalkoisiin. Jatkosodan aikana Kuorsalon koulua kävivät ainakin seuraavat oppilaat: Paavo ja Rauno Arvilommi, Urpo ja Yrjö Herrala, Anja, Hilkka, Seppo ja Unto Korjus, Eeva ja Maija Lommi, Raija, Ritva, Anja ja Auli Naski, Unto ja Osmo Rantala, Raimo, Leena ja Martti Salo, Aira, Eeva, Jaakko, Kerttu, Ritva, Reijo, Sirkka ja Sylva Sipari, Irma Sorvari sekä Pentti ja Mirja Suomalainen. Seiskarilaisia evakkoja olivat Urpo ja Yrjö Herrala sekä Irma Sorvari, Naskin tyttäret olivat Suursaaresta ja Rantalan veljekset Pitkäpaadesta. Salon perhe oli muuttanut Kuorsaloon syksyllä 1940, kun Siviä Salo oli valittu Klamilan osuusliikkeen Kuorsalon sivumyymälän kaupanhoitajaksi.

Kuorsalon Lotat

Kuorsalossa toimi oma Lotta Svärd – yhdistys, joka oli perustettu marraskuussa 1919. Se sai heti valtavan suosion ja vuoteen 1940 mennessä siihen oli liittynyt suurin osa Kuorsalon emäntiä ja tyttäriä. Lottien toiminta käsitti lähinnä lääkintähuoltoa ja muonitusta. Mutta lisäksi he järjestivät perheiltamia, joissa esitettiin kuvaelmia, yksinlaulua ja lausuttiin runoja. Yhdistyksen puheenjohtajana 1930-luvulta lähtien toiminnan lopettamiseen asti oli Ida Sipari (Ellan Iita), sihteerinä Aino Sipari ja varastonhoitajana Elli Arvilommi. Asiakirjojen puutteellisuuden johdosta Kuorsalon lottien toiminnasta ei ole tietoa jatkosodan ajalta, mutta todennäköisesti Aino Arvilommi, Elli Arvilommi, Helena Arvilommi, Kerttu Arvilommi, Olga Arvilommi, Annikki Nopanen, Bertta Sipari, Ilma Sipari, Tyyne Sipari, Aino ja Aina Sipari (Tommola), Anne ja Aliisa Sipari (Hietapaja) toimivat muonitustehtävissä kotisaarellaan. Kyllikki Arvilommi, joka oli käynyt viestikurssin, oli Ulko-Tammiossa radioaseman ja keskuksen lottana. Fanny Korjus työskenteli Mustanmaan linnakkeella sotilasruokalassa keittäjättärenä apunaan ruokala-apulainen Eira Arvilommi. Sirkku Korjus (myöh. Ilveskoski) toimi lääkintälottana.

Lotta töissä Mustanmaan linnakkeen keittiössä. (SA-kuva)

Kuorsalon sotilaspojat / meripojat

Suojeluskunnan poikatyötä ruvettiin muuttamaan sotilaallisemmaksi erityisesti talvisodan jälkeen. Poikia, jotka olivat iältään 12–16-vuotiaita, voitiin sijoittaa erilaisiin kuljetus-, lähetti-, valvonta-, etsintä- ja jopa vartiointitehtäviin. Kaikkiin merisuojeluskuntiin perustettiin meripoikaosastoja, joissa pojat perehdytettiin merelliseen toimintaympäristöön. Poikien tuli hankkia hyvä uinti- ja soututaito ja välttävä hengenpelastustaito. Heidän tuli tuntea purjevenetyypit, meriviitat ja väistämissäännöt. Lisäksi oli osattava morse- ja semaforiaakkoset sekä laivakompassi. Kaikilta sotilaspojilta vaadittiin myös jalkaväen ohjesäännön tuntemusta. Sotilaspoikien koulutukseen sisältyi vielä asekoulutustakin.

Kuorsalon merisuojeluskunnan kyläosaston sotilaspoikiin kuuluivat veljekset Alpo, Keijo ja Rauno Arvilommi, Eero Sipari, Heikki Sipari, Paavo Arvilommi, Jaakko Sipari, Reijo Sipari, Yrjö Herrala, Urpo Herrala, Seppo Korjus ja ”erivapaudella” vuodesta 1943 Pentti Suomalainen. Kuorsalon sotilaspojat eivät kantaneet sotilaspukua ja erityisesti kesäkuukausina heidän tehtävänään oli lottien auttaminen vedenkannossa ja polttopuiden teossa. Kun Pellervo Arvilommi oli saanut eron puolustuslaitoksesta ja määrätty luotsioppilaaksi Kuorsalon asemalle, hänestä tuli samalla Kuorsalon kyläpäällikkö, jonka tuli huolehtia myös Kuorsalon meripoikatoiminnasta.

Aseenkäsittely tapahtui ”Pellen” keittiössä. Siellä opeteltiin purkamaan ja kokoamaan sekä sotilaskiväärin että pienoiskiväärin lukot. ”Pellen” johdolla sotilaspojat perehdytettiin myös sarvimiinan lataamiseen sekä purkuun ja sulkeisjärjestyksen harjoitukset pidettiin Iikluuvinpohjan jäällä.

Keväällä 1944 Kuorsalossa järjestettiin Etelä-Kymenlaakson meripoikien ryhmänjohtajien peruskurssi, johon kuului mm. yö- ja kilpapurjehdusta. Keijo Arvilommi osallistui monille sotilaspoikien leireille ja hän eteni ryhmänvarajohtajaksi. Merisotilaspoikien arvoasteikossa se tarkoitti aliperämiestä. Vähän ennen jatkosodan päättymistä Keijo Arvilommi ehti toimia Kuorsalon sotilaspoikien päällikkönä.

Kuorsalon miehet moottoritorpedoveneissä

Merikadettikoulun käyneet veljekset Simo ja Tapio Sipari Savisilmästä kuuluivat 2 Moottoritorpedovenelaivueeseen. Simosta tuli kapteeniluutnanttina ensin moottoritorpedovene Vihurin ja sitten Viiman päällikkö ja Tapio Siparista niin ikään kapteeniluutnanttina moottoritorpedovene Hurja 2:n päällikkö. Kersantti Veikko Lommi oli aluksi moottoritorpedovene Syöksyn ruorimies, mutta viimeisenä sotavuotena hänet komennettiin torpedovene Jymy 2:n päälliköksi. Lommi otti osaa 60 partiomatkaan.

Veikko Lommi ja Krasnoje Znamjan upotus

Marraskuun 18. päivänä illan pimeydessä 1942 kolme moottoritorpedovenettä upotti häikäilemättömällä tunkeutumisellaan Lavansaaren sotasatamaan Punalipun laivaston tykkiveneen Krasnoje Znamjan. Partiomatkan johtoveneenä toimi moottoritorpedovene Syöksy päällikkönään sotilasmestari Toimi Ovaskainen ja ruorimiehenä kersantti Veikko Lommi. Syöksyn takana vasemmalla seurasivat moottoritorpedoveneet Vihuri ja Vinha. Operaatiota johtanut laivueen komentaja kapteeniluutnantti Jouko Pirhonen oli asettunut mtv. Syöksyyn. Krasnoje Znamjan ja usean muun vihollisen aluksen upottamisesta Ovaskaiselle ja Pirhoselle myönnettiin Mannerheim-ristit.

Syöksyn päällikkö sotilasmestari Toimi Ovaskainen ja ruorimies kersantti Veikko Lommi. (SA-kuva)

Desanttien piilopaikka Variksessa

Jäiden lähdön jälkeen huhtikuun lopulla 1943 meripoliisien partio löysi Variksesta venäläisten tiedustelijoiden talvimajan jäännökset. Kuusenjuurelta löytyi muutama lumipuku, kaksi kumivenettä, käsikranaatteja, lahonnut telttakangas yms.. Todennäköisesti desantit olivat asuneet saarella edellisestä syksystä talven yli ja seuranneet Ulko-Tammion, Kukkion ja Mustanmaan välistä liikennettä. Jälkikäteen arvioiden tuntuu hämmästyttävältä, etteivät suomalaisten partiot olleet huomanneet neuvostovakoojia.

Asemiesillat Kuorsalossa

Sodan pitkittyessä ja muuttuessa asemasodaksi rintamamiesten ja siviilien mielialasta huolehtiminen muodostui aikaisempaa merkittävämmäksi. Päämajan ohjeistuksella alettiin järjestää asemiesiltoja sekä rintamajoukoille että siviileille. Asemiesiltojen malli, Militärische Radio Abend, otettiin Saksasta. Asemiesilloissa esiintyi yleensä tunnettuja laulajia, soittajia, runonlausujia, taikatempun tekijöitä, humoristeja ja orkestereita. Näissä viihdytystilaisuuksissa ei kuitenkaan ollut tanssia, sillä se oli kiellettyä koko jatkosodan ajan. Mutta nurkkatansseja toki järjestettiin.

”Molli Jori” seurantalolla

Sodan aikana Kuorsalon seurantalolla vieraili laivastossa aliluutnanttina palvellut Georg Malmstén. Hän lauloi orkesterin tahdittamana mm. säveltämänsä kappaleen Päijänne valssin. Talo oli ollut tupaten täynnä sotilaita sekä kyläläisiä ja ”Molli-Jorin” esitys oli ollut niin vahva, että talon ikkunat olivat tärisseet ja katto oli lentää ilmaan. Seurantalolla esitettiin myös näytelmiä kuten Jääkärin morsian. Koska esityksessä laulettiin ja liikuttiin paljon, se tapahtui permannolla vastapäätä estradia. Näytelmän jälkeen seurantalon ikkunat peitettiin ja kuinka ollakaan, ”nurkkatanssit” järjestettiin kynttilän valossa.

Vääpeli Ryhmy koululla

Kuorsalon koulu oli myös asemiesiltojen tapahtumapaikkana. Siellä vieraili toistuvasti Rannikkoprikaatin viihdytyskiertue valistusupseeri luutnantti Oke Jokisen johdolla. Vierailijoihin kuului myös kaikkien tuntema vääpeli Kalle Ryhmy (Oiva Luhtala), joka vahvasti elehtien esitti hullunkurisia laulelmia. Jatkosodan aikana propagandatarkoituksiin valmistettiin kaksi elokuvaa: Ryhmy ja Romppainen sekä Jees ja just. Filmeissä vääpeli Ryhmyä esitti näyttelijä Oiva Luhtala. Kuorsalon asemiesilloissa nähtiin ohjelman suorittajana myös jalkaväkirykmentti 4:n viihdejoukoissa alikersanttina palvellut tuleva sanoittaja ja viihdetaiteilija Reino ”Repe” Helismaa.

Arestihuone Arvin Saskan talossa

Sodan pitkittyessä joukkojen kurissa oli havaittavissa höllentymistä. Kun hyökkäysvaiheen jälkeen siirryttiin asemasotavaiheeseen, joka esimerkiksi Kuorsalossa sotapalvelua suorittavista muistutti aika ajoin siviilielämältä, tiukasta sotilaallisuudesta alettiin lipsua. Päällystö nojautui kuitenkin sotaväen rikoslakiin ja sotaväen järjestyssääntöön. Ilman tuomioistuimen päätöstä yksikön päällikkö voi näet määrätä järjestysrikkomuksesta vapausrangaistuksen, joka usein oli poistumiskieltoa. Mutta rangaistuksena käytettiin myös joko yksinkertaista tai kovennettua arestia, jonka saivat kaikkien muistamat ”Tuntemattoman Sotilaan” Lehto, Määttä ja Rahikainen. Kuorsalossa arestirangaistus suoritettiin Arvin Saskan päärakennuksen Tommolan puoleisessa kamarissa. Kuorsalossakin kovennettu aresti voitiin muuntaa kahden tunnin asennossa seisomiseksi kenttävarusteissa (= täyspakkaus) ja kivääri olalla. Tätä varten esikuntarakennuksen ulkopuolelle oli aidattu noin 4 x 4 metrin suuruinen alue, jonka sisällä kärsivä seisoi. Jos rangaistava oli moottoritorpedoveneosastosta, tuomion täytäntöönpanon valvoi komentajakapteeni Orvo Peuranheimo. Silloin hänellä oli tapana istua Arvi Saskan talon ikkunalaudalla katse tiukasti suunnattuna rangaistuksen suorittajaan, joka ei saanut yhtään liikahtaa. Varsin usein rangaistusaitauksessa seisoi sikalanhoitaja, joka sianhoidon ja teurastuksen yhteydessä ei ehkä aina ollut huomannut tervehtiä esimiestään.

Heimoveljiä Suomen laivastossa

Suomalaisten sotilaiden lisäksi kovennettua arestia saivat myös Kevyessä laivasto-osastossa palvelleet vapaaehtoiset virolaiset matruusit ns. Suomen-pojat. Virolaiset olivat saapuneet Suomeen vuoden 1943 alussa, kun saksalaiset yrittivät pakolla ottaa heitä riveihinsä. Viron Suomen-poikia palveli laivastossa kaikkiaan noin 400. Joskus saattoi käydä niinkin, että Arvin Saskan pihamaan aitauksessa kesähelteellä rangaistusta suorittava sotilas pyörtyi, mutta toivuttuaan ja noustuaan jaloilleen, tuomio kärsittiin tinkimättömästi loppuun. Vaikka komentajakapteeni Peuranheimo oli virolaisten ystävä, ankara kuri pidettiin voimassa. Kiitollisuuden osoituksena Suomessa taistelleille heimoveljillemme muistakaamme heidän ylväs tunnuslauseensa: ”Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta.”

Oikealla kapteeniluutnantti Orvo Peuranheimo. (SA-kuva)

Viholliskoneet kyläläisten kiusana

Jatkosodan aikana vihollinen pudotti Kuorsaloon useampia pommeja ja yli lentävät koneet päästelivät konekiväärisarjoja rakennuksiin ahdistellen pihamaalla liikkuneita talojen asukkaita. Osa pommilasteista putosi toisinaan veteen Kuorsalon ja Harvajan väliseen salmeen ja osa saaren puolelle jättämällä edelleenkin maastosta erottuvia kuoppia. Kesällä 1944 Mäkelän pihaan (Kiilavuori) putosi pommi sillä seurauksella, että päärakennuksen ikkunat särkyivät ja talon vastikään valmistunut pärekatto tärähti piloille. Saman lentohyökkäyksen aikana lotat Ida Sipari ja Olga Arvilommi olivat Ellan kalliolla hoitamassa lehmiä. Naiset juoksivat oikopäätä suojaan Ellan Saskan kiviseen navettaan. Olga asettui lehmän pilttuuseen ja Ida hyppäsi uusi lottapuku päällä lantakasaan sopertaen hätäisesti rukouksen: ”Isä meidän taivaassa, amen!” Kun lentohyökkäys oli ohi, Hulda Korjuslommi avasi kellarin oven ja näki hämmästyneenä tapahtuneen. Toisen kerran Ellan Iita oli päästä hengestään, kun vihollisen hävittäjä jahtasi häntä konekiväärisuihkullaan, mutta lottien puheenjohtaja onnistui juuri ja juuri pelastumaan pujahtamalla aitan alle piiloon. Vihollislentäjän ampumat luodin reijät näkyvät edelleen Ellan Saskan aitan seinässä. Neuvostopilottien lentohyökkäyksen Norstianrannan Apajakallion tilalla kokivat myös Jalmari ja Vappu Lommi. He olivat ulkona arkiaskareissaan, kun viholliskoneet yhtäkkiä ilmaantuivat kotipalstan yläpuolelle ja aivan puidenlatvojen tasalta tulittivat pihamaata. Lommit ehtivät viime hetkellä pelastautua betoniseen perunakellariinsa, kun luodit jo iskeytyivät ympäriinsä. Lentohyökkäyksen mentyä ohi Lommit keräsivät talonsa ympäriltä kymmenittäin 20 mm konekiväärin hylsyjä.

PE-2 putoaa Pyötsaaren rantaan

Keskellä kauneinta kesää iltapäivällä 19.7.1943, jolloin pikkupojat Reijo ja Jaakko Sipari, Rauno Arvilommi sekä Pentti Suomalainen olivat melomassa Vekanlahdella, luutnantti Kyösti ”Kössi” Karhila pudotti Messerschmidtillä Kuorsalon yläpuolella Kirkonmaan suunnasta tulleen vihollisen pommikoneen PE-kakkosen. Se putosi mereen Pyötsaaren etelärannalle vesi roiskuen Svante Koukin tilan rantaveteen. Koneesta hyppäsi mies, jonka nähtiin putoavan mantereelle. Lentäjä tuli alas kuitenkin ns. suutarina ja kuoli, koska laskuvarjo ei auennut. Lisäksi koneen hylystä vedettiin esille kahden lentäjän ruumiit. Kyösti Karhilalla oli pommikoneen alas ampumisen jälkeen 17½ pudotusta ja tästä riemastuneena pilotti teki vielä uuden koukkauksen koneen putoamispaikalle ja veti sitten Mersullaan tiukan nousukierteen, joka muuttui vaakakierteeksi toistaen tämän vielä kerran ikään kuin kunniakierroksena. Silloin Karhila näki, kuinka paikalle ajoi moottoriveneitä, joista heilutettiin kovasti lentäjälle. Koneen putoamisen jälkeen meripoliisikomppanian miehet lähtivät vielä varmuuden vuoksi Manstuolin maastoon koiran kanssa etsimään mahdollisesti muita varjolla koneesta hypänneitä. Ketään eloon jäänyttä ei kuitenkaan tavattu eikä uusia ruumiita löydetty. Menehtyneet punalentäjät tuotiin aluksi Arvin Saskan ranta-aittaan, ennen kuin he saivat viimeisen leposijansa Kuorsalon hautausmaan äärellä talvisodassa alas ammuttujen lentäjätovereidensa rinnalla.

Niemelän talo majoitti upseereja

Niemelän talo Vekassa oli ja on edelleenkin malliltaan eräänlainen paritalo. Sen toista puolta hallitsi marraskuuhun 1944 asti Anton Niemelä ja toista Iivari Niemelä puolisonsa Edlan ja tyttärensä Maijan kanssa. Iivarin puoli käsitti ison tuvan ja kaksi kamaria. Perinteisesti heidän toinen kamarinsa oli ollut vuokralla ja niin tapahtui myös sotavuosina. Kun laivat ja laivasto-osastot viipyivät pidempiä jaksoja Kuorsalossa, niiden päälliköt ja päälliköiden vaimot asuivat Niemelällä vuokralla. Vuosina 1942–43 miinalaiva Ruotsinsalmi piti Vekanniemeä ankkuripaikkanaan useamman kerran ja se teki mahdolliseksi aluksen päällikön kapteeniluutnantti Olavi Arhon majoittumisen Niemelälle. Eräässä vaiheessa Kevyen Laivasto-osaston komentaja komentajakapteeni Oiva Lennes asui vaimonsa Airan kanssa Niemelällä. Lennes yleni sodan jälkeen kontra-amiraaliksi ja nimitettiin merivoimien komentajaksi. Moottoritorpedovenelaivue joutui vaihtelemaan kiinnityspaikkoja usein purjehduskausien aikana, mutta 1942–43 torpedoveneet ja emälaiva von Döbeln olivat pitkään Kuorsalossa kiinnittyneinä. Silloin laivueen komentaja kapteeniluutnantti Orvo Peuranheimo majoittui Niemelöiden luokse.

Kuorsalon evakuointi kesällä 1944

Kun venäläiset aloittivat Kannaksella suurhyökkäyksen, Kuorsaloa alettiin evakuoida. Luotsien perheet siirrettiin Mäntlahteen ja muut asukkaat Vilniemelle. Evakuointikuljetuksia oli suorittamassa muuan Maaskola-niminen henkilö isolla moottoriveneellä, jonka perässä oli lotja karjan kuljetusta varten. Lehmien siirtämiseen Vilniemelle osallistui myös Sakari Lommi isänsä kalastajamoottorilla. Kuorsalon evakuointi saatiin päätökseen heinäkuun 13. päivään mennessä. Kuorsaloon jäivät 14 Uuraan luotsia, 7 Kuorsalon luotsia ja 16 ilmasuojelumiestä sekä lotat Tyyne Sipari ja Edla Sipari (Ellun Eetla).

Vironvuoren ilmavalvonta-asemalla palvelivat nostomiehet Reino (Reku) ja Sakari (Saku) Lommi, Heikki Sipari (Vihtorin Heikki) ja ennen armeijaan joutumista Eero Sipari (Savisilmän Eero) sekä Alpo Arvilommi. Kun pojat olivat saavuttaneet 16 vuoden iän, heidät voitiin väestönsuojelulain perusteella määrätä kotiseutunsa ilmasuojelutehtäviin. Nuorukaiset kuten muutkin ilmavalvonnassa mukana olleet henkilöt oli sijoitettu Manun Marjaanan talvisodan jälkeen tyhjilleen jääneeseen taloon (Pölläsen talo syks. 1944), jossa toimi lottien ylläpitämä muonituspiste. Is-miesten päällikkönä toimi rintamajoukoista keväällä 1942 kotiutettu ”Kolmen kannaksen koukkaaja” luutnantti Aarno Sipari.

Kaikki Kuorsaloon jääneet ”reservit” aseistettiin ja suojeluskuntaan kuulumattomille ikämiehille kuten Aleksanteri Korjukselle ja Taavi Lommille jaettiin sotilaskiväärit tehtävänä osallistua Kuorsalon ja mantereen välisen laivaväylän vartiointiin. Parivartioinnista Norstianrannassa vastasivat yhdessä vaiheessa Kaarlo Arvilommi ja Sakari Lommi.

Lotat Edla ja Tyyne Sipari Ellun laiturilla evakuoimassa Kuorsaloa. (SA-kuva)

Kevyen laivasto-osaston esikunta Kuorsalossa

Viipurinlahden saarten menetyksen jälkeen esikuntalaiva Merikotka valitsi ankkuripaikakseen Ourinniemen 13.7.–26.7.1944. Kun neuvostotiedustelu oli päässyt selville Merikotkan sijaintipaikasta, rajut pommitukset kohdistettiin Kuorsaloon. Korjus Roopen pihaan putosi pommi, joka tuhosi tilan navetan ja ulkohuoneen. Pitkänniemen vasta valmistunut luotsiasema sai luodinreikiä kattoon, mutta ei syttynyt tuleen ja pommit särkivät myös uutta aallonmurtajaa. Pahemmin kävi kuitenkin Vekassa, sillä Aarno Siparin ja Emilia Siparin (Tommon Emikka) asuinrakennukset tuhoutuivat ja koulun seinä syttyi tuleen. (Näistä tapahtumista on Aarno Sipari kirjoittanut yksityiskohtaisesti Kuorsalo-Seuran sivuilla). Huolellisesti naamioitu päämaali esikunta-alus Merikotka säilyi kuitenkin vaurioitumattomana ja pommitusten laannuttua se nosti ankkurin ja siirtyi nopeasti Mäntlahteen. Vilniemelle evakuoidut kuorsalolaiset, jotka olivat ilmapommituksen aikana Hylksaaressa lypsämässä lehmiä, näkivät kotisaarestaan nousevan valtavia tulipalojen synnyttämiä savupatsaita.

Kuorsalossa oli tehty havaintoja mahdollisista desanteista jo viikkoa ennen pommituksia, sillä Kevyt Laivasto-osasto lähetti saareen sotilasosaston. Se haravoi ja tutki Kuorsalon, mutta ketään vakoojaa tai tuhotyöntekijää ei jäänyt haaviin. Tuloksettomana päättynyt desanttijahti saattoi liittyä Vilniemellä päivää aikaisemmin heinäpellolla raa´asti surmatun maanviljelijäpariskunnan tapaukseen, sillä veriteon tekijät olivat vielä karkuteillä.

Naamioitu esikuntalaiva Merikotka Ourinniemellä. (SA-kuva)

Sota päättyy

Kun Stalin suostui aselepoon 4.9.1944 ja rauhanneuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton kanssa käynnistyivät, Saksa yritti vallata Suursaaren. Hyökkäys kilpistyi kuitenkin suomalaisten sitkeään vastarintaan ja entiset aseveljet antautuivat ehdoitta. Vangiksi jäi noin 1200 saksalaista, jotka kuljetettiin Kuorsaloon. Suursaaren rajuihin taisteluihin osallistuivat kuorsalolaisista Ilmari, Mauno ja Osmo Sipari sekä Arvo Lommi. Välirauha Neuvostoliiton kanssa saatiin solmituksi Moskovassa 19.9.1944.

Kun neljä kesää ja kolme talvea kestänyt jatkosota Neuvostoliittoa vastaan oli vihdoin päättynyt ja uusi raja vedetty, Kuorsalo jäi rajan tälle puolelle. Muutamia päiviä sotavankileirinä ollut Kuorsalo tyhjennettiin 20.9. saksalaisista ja 24.9. merivoimien esikunnasta ilmoitettiin, että evakkoon lähteneet kuorsalolaiset siviilit saavat palata kotisaarelleen. Kauppaliike avasi ovensa 10.10. ja yläkoulun työskentely käynnistyi 21.11. Kuorsaloon oli muuttanut monia uusia perheitä Neuvostoliitolle luovutetuilta ulkosaarilta ja kouluun tuli uusia oppilaita. Marraskuun loppuun mennessä 1944 suurin osa sodassa olleista miehistä kotiutettiin.

 

 

KUORSALON TULIPALOT HEINÄKUUN 26. PÄIVÄNÄ 1944

Aarno Siparin 1.4.1950 laatima kirjoitus


Heinäkuun 26. päivänä 1944 kohtasi Kuorsaloa suurin tuho sitten vuoden 1590 jälkeen. Vuonna 1941 alkanut ns. jatkosota oli loppuvaiheissaan ja vihollisen ilma-ase oli käynyt hyvin ylivoimaiseksi.

Minut oli sinä päivänä, niin kuin kahtena edellisenäkin päivänä komennettu Majasaareen sammuttamaan lentopommituksesta syttynyttä metsäpaloa. Meitä lähti kuudelta aamulla noin ryhmän vahvuinen ilmasuojelujoukko moottorilla sinne. Tuuli puhalsi jo kolmatta päivää luoteesta. Aamulla oli aika navakka ja puuskainen tuuli, mutta lamaantui silloin tällöin päivällä, josta ennustimme sen illalla tyyntyvän.

Metsäpaloa emme saaneet tänäkään päivänä kokonaan sammumaan, mutta tulen vallan saimme kuitenkin niin rajoitetuksi, ettei enää ollut pelkoa sen leviämisestä yli saaren ja pääsemisestä rakennusten kimppuun, etenkin kun – niin kuin aikaisemmin sanoin – ennustimme tuulen tyyntyvän.

Kello kuusi iltasella palasimme takaisin Kuorsaloon. Menimme suoraan yhteiseen ruokalaamme, joka oli silloin Iida Siparin talossa. Siellä meille kerrottiin, että useampi pommituskone oli kello viiden aikaan käynyt pommittamassa saartamme. Pommit olivat pudonneet kuitenkin pääasiallisesti mereen, eikä mitään vaurioita ollut sattunut. Tämä oli siis ollut ensimmäinen varsinainen Kuorsalon saarta kohtaan tehty hyökkäys sitten talvisodan ensimmäisen päivän, jolloin Emel Siparin asuinrakennus Ourinniemellä oli tuhoutunut.

Syötyäni menin kotiini ja tarkastin oliko pommitus saanut aikaan mitään tuhoa rakennuksillemme. Huomasin joitakin konetykin ammusten reikiä seinissä ylhäällä ja läntisestä päädystä oli pudonnut avattava ikkuna maahan, mutta sekään ei ollut särkynyt.

Päälläni oli sotilaspuku. Päätin vaihtaa sen siviilipukuun ja lähteä esikuntalaivaan, joka oli Ourinniemessä, soittamaan Haminaan ja ilmoittamaan mitä olimme Majasaaressa aikaan saaneet.

Perheeni oli evakuoitu Vilniemelle. Minulla oli pieni talous täällä keskitettynä kamariin, jossa oli radio ja sänky. Vaihdettuani puvun katsoin kelloa, jonka olin asettanut pöydälle ja oli se silloin kymmentä vailla seitsemän.. Ajattelin ensin, että kuuntelisin uutiset, mutta päätin sitten kiireimmiten mennä puhelimeen, koska pidin mahdollisena, että Haminasta olisi voitu lähettää vielä illalla osasto vartioimaan paloaluetta. Unohtaen kellonikin siihen pöydälle läksin siis kiireesti esikuntalaivaan noin seitsemää minuuttia vaille seitsemän.

Kun saavuin Ourinniemelle ja olin aikeissa pyrkiä laivaan, ryntäsi minua vastaan sieltä laivan miehistö. Kysymykseeni, voisiko sieltä soittaa, ei kukaan antanut minulle vastausta, vaan kaikki olivat pakokauhun vallassa ja huusivat: nyt ne taas tulevat. Ajattelin ensin sittenkin pyrkiä laivaan, mutta läksin sitten miehistön perästä hiljalleen kävelemään Elllun salmelle. Pysähdyin salmen rannalle, kivisillan luo ja katselin taivaalle, josta kuului jo kovaa surinaa. Pian näkyikin kaksi maataistelukonetta syöksyvän Harvajalta suoraan koulua kohti. Etsin suojan suuren, särmikkään kiven takaa niin, että saatoin hyvin nähdä. Kauheasti konetykillä ampuen saapuivat koneet ja neljä ensimmäistä räjähdystä kuului luultavasti meidän aittojen kohdalta. Itäpuolen takaa näkyi jo taas kaksi konetta ja sieltäkin kuului räjähdykset ja konetykin hylsyt kilahtelivat kiviin pudotessaan maahan. Pysyin kiven suojassa ja näin kuinka matalalla koneet lensivät, aivan talojen kattojen yläpuolella. Kaikki koneet tekivät syöksyn idästä länteen. Laivan miehistö oli juossut Ellun mäkeä ylös ja mennyt sitten oikealle metsään. Ensimmäiset koneet olivat jo silloin kylän päällä, joten niiden tähystäjät näkivät pakenevan lauman. Huomasin, kun koneet tulivat uudelleen, ne pudottivat pommit juuri tähän kohtaan. Näistä pommeista jäi luultavasti kaksi suutareiksi. Selvimmin näin kahden pommin räjähdyksen. Toinen räjähti Ellun talon korkeudella, talosta noin 4 metriä luoteeseen. Sirpaleita, kiviä ja multaa tirskui korkealle ilmaan ja talon seiniin. Myöhemmin paikanpäällä käytyäni huomasin, että osa räjähdysaineesta oli onneksi jäänyt syttymättä, joten talo ei saanut niin pahoja vaurioita kuin se olisi saattanut saada. Toinen räjähdys sattui vielä selvemmin silmiini Ellun talon ja seurantalon väliltä. Noin 20 metrin korkeuteen tirskui ulvovia sirpaleita, kiviä, mutaa ja puunkappaleita.

Olin laskenut, että koneita oli kahdeksan ja että jokainen kone teki kaksi syöksyä ja pudotti kaksi pommia kerrallaan, jotka molemmat pommit putosivat parin metrin päähän toisistaan. Saaremme sai siis tässä ryöpyssä 32 pommia. Lisäksi räiskivät konetykit koko ajan. Kun viimeiset kaksi konetta olivat viimeisellä syöksyllään ja näin pommien irtautuvan koneista suunnilleen kohdallani, nousin ylös suojapaikastani ja läksin katsomaan tuhoa. Päästyäni Eemelin saunan sivuitse minua kohtasi kauhistuttava näky: Yli koulun päädyn näkyi talostamme tupruavan paksu, musta savu. Kyötikin läävärakennus, jossa Iivari säilytti heiniään oli valtavissa liekeissä, ja kun ehdin pitemmälle, näin Emilia-vainajan entisen talon katolla riehuvan tulen.

Juoksin kiireesti kotiini. Ourin kalliolta huomasin jo, että vinttikamarin harja oli ränkistynyt ja tuli hulmusi räystäitten alta koko eteisrakennuksesta. Menin keittiön ovesta sisään. Tulta näkyi jo ovenkamanan päällä. Katselin tavaroitani. Valitsin heti kiireessä ensimmäiseksi sotilaspukuni ja muutamia muita vaatteita, joita läksin viemään saunakamariini. Olin toista kertaa viemässä sinne tavaroita, kun huomasin erään vieraspaikkakuntalaisen luotsin, joka kysyi minulta, että luulenko tavaroiden siellä säilyvän. Hän ei puuttunut mihinkään pelastus- tai sammutustyöhön, kierteli vain ihmetellen tulipaloja. Huomasin rapuilta, että Lommin Taavetti ja Mäkelän Eevertti kaikessa hyvässä sovussa valmistautuivat koulun ruiskulla valamaan vettä koulun seinille. Tämän he tekivät urheasti loppuun saakka huolimatta kovasta kuumuudesta ja siten pelastivat muistorikkaan koulurakennuksen varmasta tuhosta. Menin vielä sisään. Vinttikamarin lattia alkoi olla jo niin palanut, että tuli tulvehti kumpaankin huoneeseen. Ulospääsy ovien kautta alkoi vaarantua. Kävelin vielä salissa ikään kuin hyvästiä heittäen ja työnsin ikkunasta ulos muutamia pienempiä esineitä. Ketään ei tullut meidän paloamme katsomaan ja minua auttamaan. Iivarin näin Onnin kanssa kantavan heiltä tavaroita rantaan päin. Saamatta mitään suurempaa ikkunasta ulos kun ikkunoissa oli keskellä vahva karmi, jonka särkemiseen olisi tarvittu kirves tai muu vahvempi ase, tulen riehuessa salin ja keittiön kattopapereissa ja tapeteissa, jätin maallisen onnelani ja kaiken minulle rakkaan irtaimiston hävittävän tulen tuhottavaksi.

Palavasta rakennuksesta ulos tultuani ryhdyin kiireesti tulen leviämistä estämään. Sammutin kipunoita hajalleen pommien vaikutuksesta menneen aittarakennuksen kattoriekaleista. Minulla oli jo muutamia apulaisia työssäni, mutta en muista ketä he olivat. Emilian talon sammutuspuuhissa näin enemmän väkeä. Olihan talo metsän reunassa, joten siitä oli helppo päästä metsän suojaan, jos lentokoneet olisivat uudelleen tulleet. Kiersin kerran koulun ympäri kartanolle ja huomasin Launasin rantaa pitkin soutavan veneen.

Palasin taas kotikartanolle. Tuli liekehti voimakkaasti räystäitten alta, mutta peltikatto esti suuresti sen raivoa. Miinan talon katolla kävin kaksi kertaa sammuttamassa alkaneen palon Tuuli puhalsi yhä luoteesta, mutta se oli heikontunut. Tuulen suunta oli paras mahdollinen, niin ettei tulella ollut suuria levenemisen mahdollisuuksia, etenkin kun meidän upea aittarivi oli ensin hävitetty maan tasalle. Yhtään vihollisen konetta ei tullut paloa ja tuhoa tarkastamaan. Vain jostakin kauempaa kuului lentokoneen surinaa.

Puoli yhdeksän aikaan, kun palo jo oli voitettu, alkoi saapua sammutusväkeä muualtakin. Joku höyrylaiva tuli meidän valkamaan ja alkoi työntää vettä Emilian talon raunioihin. Meidän raunioihinkin pantiin letkut ja palohaoilla alettiin repiä kattolevyjä. Näin tehtiin palosta arkipäiväinen, kun se kaikesta kaameudestaan huolimatta oli tähän saakka ollut haikean juhlallinen. Kello yhdeksän aikaan olivat jäljellä vain savuavat rauniot, joitten tuhkaläjistä saaliinhimoiset sammuttajat etsivät muistoesineitä.

Rannalla kävellessäni huomasin, että kaksi sadetakkiani oli joku tarvitsija palon aikana vienyt.

Ellan kalliolla paloletkujen kimpussa tapasin jonkun vieraan esikuntaupseerin. Hän sanoi: ”Tätä me olimme jo kauan odottaneetkin, kun eräältä esikuntaupseerilta oli Koiviston metsissä paossa harhaillessa hukkunut papereita, joista ilmeni, että keveitten merivoimien esikunta oli Kuorsalossa”. Näin kauan oli siis kestänyt ennen kuin paperit olivat sattuneet oikeisiin käsiin ja tulleet oikealle kielelle käännetyksi.

Esikuntalaiva Merikotka naamioituna Ourinniemessä kesällä. 1944 (SA-kuva).

Miinalaiva Ruotsinsalmi Vekanniemessä kesällä 1942 (SA-kuva).

Pommituskohteeksi oli selitetty tuo esikuntalaiva. Mutta kyllä pommit olivat tarkoitettu yleensä asuttuun kylään. Ollessani pommituksen aikana Ourinniemellä huomasin, ettei laiva erikoisemmin ollut pommituksen kohteena. Esikuntalaiva ei siis saanut osumaa. Se oli kyllä aivan tyhjä. Myöhemmin nimittäin kuulin, että koko esikunta oli kello viiden pommituksen jälkeen siirtynyt Hieta-apajan kivikellariin. Sinne oli vedetty puhelinjohdot ja sieltä nyt lähetettiin kauhusanomia. Ilmatorjuntatykki oli ollut laivassa, mutta ei ollut yhtään miestä, joka olisi uskaltanut seistä sen takana. Parempi olisi ollutkin irrottaa se ja viedä Matrukanvuorelle. Sieltä olisi ollut erinomaisen hyvä yrittää suoralla suuntauksella ampua syöksyviä koneita. Kyllä ne olisivat ainakin silloin pysytelleet korkeammalla. Mutta kun joukossa ei ollut yhtään upseeria, joka olisi voittanut pelon. He olivat kaikki kuulemma suorastaan kauhun vallassa kellarissa. Siellä oli se sama komentajakin, joka Koivistolla oli pudottanut salaisia papereita.

Heinäkuun ilta alkoi verhoutua yön hämärään. Tuuli oli tyyntynyt. Luoteen mainingit asettuivat nopeasti. Hiiltyneet rauniot savusivat ja höyrysivät suoraan kohti taivasta niin kuin uhrisavut. Siellä täällä joku jälkisammuttaja kulki ämpärin kanssa ja kaatoi vettä kytevään kohtaan. Taivas oli sees ja kauniin sininen. Ei kuulunut tuhontuojien surinaa, ei pommien räjähdyksiä.

Musta savu nousee Ourinniemen kupeella olevasta laivasta. Sieltä kuuluu vaijereiden haalaamista. Yön hämärässä aavelaiva irtautuu kallion kyljestä ja lähtee hitaasti kulkemaan kohti länttä, kohti suojaisempia poukamia. Minä katson sen poistumista juroin katsein. Minä ajattelen sotaa ja sotilaskunniaa. Mieleeni muistuu monta sotapäällikköä monien sotapolkujeni varsilta. Minä kohtaan sieltä niin monta kunnian miestä, joiden on täytynyt kovan sielun taistelun kautta voittaa pelko. Ammattisotilas ei ole sotilas, jollei hän siihen pysty. Minusta tuntuu, ettei isänmaa olisi yhtään köyhempi, vaikka tuo laiva höyryäisi kauas, pois armaan maamme rannoilta.

Rannalla kävellessäni osuu silmäni saunaneteisen seinässä olevaan sirpaleen reikään. Tutkin sen suunnan ja huomaan, että tämän sirpaleen on täytynyt tulla vinttikamarista. Löydän sirpaleen eteisen uunilta. Se on pronssin värinen. Siis vinttikamariin on tullut palopommi, joka on ollut tuhon alku.

Tapaan Iidan kalliolla. Sanon hänelle: ”Siinä meni meidän koti”. Hermoni eivät enää kestä, minä purskahdan itkuun, käännän pääni pois ja annan kyyneleeni virrata vuolaina. Kävelen hiljaa kohti ainoata asumustani, kalliorannan saunakamaria. Sinne yksinäisyyteen tahdon nyt mennä selvittämään itselleni kaikkea sitä, mitä olen tänään kokenut, mitä menettänyt ja miten tämä kaikki on vaikuttanut minun sieluuni.

Järjestän vuoteeni tänne aikaisemmin kokoamistani tavaroistani. Tuskaiset ajatukseni liitävät ensinnä sinne, missä tietämättömyyden rauhaisaa unta nukkuvat ne, jotka ovat ilossa ja surussa minun kanssaeläjiäni ja jotka ovat menettäneet yhtä paljon kuin minäkin. Käännyn Jumalani puoleen ja sanon: ”Oletko rankaissut meitä meidän ja meidän esivanhempiemme rikkomusten tähden vai oletko tahtonut valmistaa meitä, että meidän olisi helpompi luopua täällä kaikesta, kun matkamme Siperiaan alkaa”? En ole katkera, mutta minun on vaikea ymmärtää, että minun kotini oli ensimmäinen tässä Sodomassa, joka oli perustuksia myöten tuhottava. Sitten minä palaan siihen ajatukseen, joka ennenkin on päässyt ajatuksissani voitolle: ”Sinä Jumala olet luonut tämän maailman säätämiesi lakien mukaan kulkemaan kohti ennakolta päättämääsi päämäärää kohti”. Nyt tunnen saavani rauhan sielulleni ja olen kiitollinen Jumalalle, että olen jäänyt näkemään isänmaani kohtalon ja huoltamaan niitä, jotka ovat minusta riippuvaisia.

Sitten minä rauhallisesti kertasin mielessäni kaiken sen minkä äsken tiesin menettäneeni. Muistan visakoivuisen sohvan, jonka enoni vaimon äiti oli saanut kotoaan morsiuslahjaksi, muistan rokokootyyppisen tammisen kirjoituspöydän, joka joskus kauan sitten on kulkeutunut Pietarista Haminaan. Se oli jo maalattu vaalean vihertäväksi ja merkeistä päättäen palvellut keittiöpöytänä, kun silmäni keksi sen jostain huutokauppakamarista. Mestari Haverinen kunnosti sen sellaiseen kuntoon, että Kotkan museoon koetettiin se ostaa tarjoamalla siitä 7000 markkaa. Muistan vanhan Bieder-maijer-tyylisen vanhan mahonkisen pelipöydän, joka hyvin kunnostettuna välkkyi punertavalta. Muistan suuren kaunismuotoisen kirjakaapin, joka muassaan vei unholaan kaikki nuoruuden valokuvat. Ja se erikoisrakennetta oleva yöpöytä, joka oli samanlaista loimukoivua kuin kirjakaappikin. Muistan ne seitsemän hyllymetriä kirjallisuutta, joka oli muistorikkaassa vinttikamarissa ja siitä erittäinkin Ibsenin ja Shakespearen draamat, Pelle Molinin kertomukset ja monet, monet muut aarre aarteelta kerätyt, joiden ulkoasu saattoi olla ahkerasta käytöstä kulunut, mutta jotka siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä, kun niissä näkyi ajan patina, olivat minulle niin rakkaat. Sinne oli jäänyt niin paljon sellaista, mitä ei koskaan saisi kaikkia takaisin, vaikka saisi haltuunsa sadun taikakalun, millä pystyisi loihtimaan---

Autuas uni vapautti minut aamuyöstä kaikista painavista aatoksista ja salli minun väsyneitten hermojen valmistautua viemään raskasta sanomaa perheelleni Vilniemelle.

Tästä haikeaan sävyyn viritetystä tosikertomuksesta on meille kaikille paljon opittavaa.

Ensinnä 3 jossia:

1)      Jos asianomainen komentaja olisi ollut sotilas, ei hän olisi pudottanut salaisia papereita Koivistolle,

2)      Jos ilmasuojelupäällikkö suojeluskuntaupseeri Bruun olisi ollut mies paikallaan olisi evakuoiminen suoritettu määräysten mukaan, niin että kaikki ainakin arvokkaampi irtaimisto olisi kuljetettu pois saaresta. Kun minä sitä pyysin, sanoi mainittu herra: ”No tuskin se nyt kannattaa. Minusta tuntuu koko tämä evakuoiminen aivan liian aikaiselta eikä meille ole varattu polttoainettakaan sitä varten.”

3)      Jos esikuntalaivassa olisi ollut kuri ja johto, olisi siinä sijainnut ilmatorjunta-ase toiminut ja vahinkoja todennäköisyyden mukaan ei olisi ainakaan niin paljon syntynyt.

4)      Esikuntalaivassa olevan korkeimman sotilashenkilön olisi ollut asetuttava sammutustöiden johtoon, tai hänen olisi ollut ainakin määrättävä siihen sopivaksi katsomansa henkilö. Sammutustöiden johto olisi ainakin kuulunut paikalliselle ilmasuojelupäällikölle.

5)      Ihmiset eivät yleensä vaaran hetkenä välitä mistään muusta kuin omastaan ja itsestään.

6)      Minun kaikki tekoni olivat tulipalojen aikana vääriä: ajattelin vähiten itseäni ja enemmän kokonaisuutta. Suljin ovet ja ikkunat palavasta rakennuksesta. Kun veto olisi ollut voimakas, olisi ollut vaikea pelastaa naapurirakennuksia, mutta minä olisin voinut jotain pientä omaani saada tulesta pois.

7)      On väärin sanoa, että toiset nauttivat palosta. Minä en osaa sitä oikein sanoa. Mäkelän Eevertti kuitenkin sanoi, että niinhän se käy kun kotiaan pitävät epäjumalana.

8)      Älkää kootko itsellenne tavaraa maanpäälle, missä koit syövät ja ruoste raiskaa ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat kaiken. (Kyllä kai sentään on parempi koota, kuin olla kokoamatta).

Sanomalehtien uutiskielellähän edellä oleva olisi lyhyesti voitu kertoa seuraavasti (Sota-aikanahan ei kylläkään saa tällaisista tapahtumista panna uutisia lehteen. Monta kertaa kyllä sitten käy niin, että tapahtuma huhuna leviää ainakin yhtä laajalle ja kymmenen kertaa suurennettuna.): 8 venäläistä maataistelukonetta suoritti eilen illalla klo 7 aikaan pommituksen Kuorsalossa. Paitsi räjähdyspommeja pudotettiin myös palopommeja, jotka aiheuttivat kahden asuinrakennuksen ja yhden ulkorakennuksen palon. Palo näytti alussa hyvin uhkaavalta, mutta tuulen tyyntyminen helpotti suuresti sammutustyötä, johon alussa otti osaa vain Kuorsalon ilmasuojelumiehistö. Urhea sammutusväki sai mm. varjelluksi kansakoulun, joka oli aivan paloalueella. Myöhemmin kun muualta ehti sammutusväkeä höyryruiskuineen saatiin palo kokonaan sammutetuksi. Kaikki rakennukset olivat vakuutetut Vehkalahden palovakuutusyhtiössä, mutta eivät vakuutussummat läheskään vastaa vahinkojen suuruutta.

Tämän kaiken olen kirjoittanut muistiin perheelleni ja erikoisesti vaimolleni, joka palon seuraavana päivänä, kun tapasin hänet Tervasaaren ja Ristiniemen välillä veneessä ja kerroin kaiken tämän kauhean tapahtuman sanoi: ”Pääasia oli, että sinä säästyit”.

Kuorsalossa huhtikuun 1. päivänä 1950

Jälkikirjoitus:

Maataistelukoneet olivat Iljushin Il-2-tyyppisiä koneita. Todennäköisesti tyyppiä Il-2m3. Se oli 2-paikkainen, toinen miehistä hoiti taka-ampumon, jossa oli 12,7 millin Berezin konekivääri. Koneet kuuluivat Neuvostoliiton Itämeren Laivaston ilmavoimille, jolla oli tuolloin neljä maataistelulentorykmenttiä. Ilmeisesti kyseessä oli 7. Kaartin Maataistelulentorykmentti. Rykmenttien vahvuus oli 30-35 konetta ja tämä 8-koneinen eskadrilli, joka Suomessa vastasi lentuetta, oli tyypillinen iskuissa käytetty osastokoko. Il-2m3:n konetuliaseistus käsitti yhden 7,62 millin konekiväärin ja yhden 23 millin konetykin kummassakin siivessä. Pommikuiluja oli kummassakin välisiivessä (laskutelineen ja rungon välissä) yksi, jonne sopi yhteensä 8 pientä (50-80 kilon) tai kaksi isoa (100-250 kilon) pommia tai kaksi 100 kilon pommikanisteria. Pommit olivat yleensä sirpale- tai bunkkeripommeja. Kanisterit vetivät 12-172 kappaletta pieniä rypäle-, ontelo- tai palopommeja (kokoluokka 1-25 kiloa).

(Kari Stenman)

Maataistelukoneiden pääkohteena lienee ollut merivartiolaitoksen vartiolaiva VL Merikotka, joka toimi jatkosodassa laivaston esikunnan emälaivana. Sota-alus, jossa ylipäällikkö Mannerheimkin oli vieraillut vuosi sitten Klamilanlahdella, oli ankkuroitu Kannaksen läpimurtoon johtaneiden taisteluiden jälkeen kesällä 1944 Kuorsalon Ourinniemen kupeeseen. Esikuntalaiva oli naamioitu niin onnistuneesti, ettei sitä voinut erottaa ympäristöstään. Heinäkuun 13. päivään 1944 mennessä Kuorsalon evakuointi oli saatu päätökseen. Saaresta lähti noin 120 siviiliasukasta tärkeimmän omaisuutensa kanssa Vilniemelle, joka oli saarelaisille määrätty evakuointipaikka. . Kuorsaloon jäi vielä 14 Uuraan luotsia, 7 Kuorsalon luotsia ja 16 ilmasuojelumiestä sekä 2 lottaa muonittamaan saareen jääneitä. Todettakoon vielä, että luotsien perheet sijoitettiin Mäntlahteen.

(Tuomo Silenti)
 

 

NEUVOSTOLENTÄJIEN HAUTA KUORSALOSSA

Tuomo Silenti

Lisäpiirteitä Tupolev SB- lentokoneen alas ampumisesta Kuorsalon edustalla tammikuussa 1940

Neuvostoliittolainen keskiraskas pommikone Tupolev SB pudotettiin suomalaisten hävittäjien toimesta tammikuun 30. päivänä 1940 Kuorsalon lounaispuolelle. Klamilan ilmavartion talvisodan aikainen vartiopäällikkö suojeluskuntakersantti Lauri A. Raussi on käsitellyt tapausta muistelussaan vuodelta 1971. Tässä artikkelissa tuodaan esille lisäpiirteitä pommikoneen alas ampumisesta. Tiedot perustuvat pääosin Virolahden alalohkon esikunnan asiakirjoihin vuodelta 1940, Kalevi Keskisen & Kari Stenmanin vuonna 1989 julkaistuun kirjaan, Ilmavoimat talvisodassa, sekä silminnäkijöiden kuvauksiin.

Talvisota kosketti Kuorsaloa heti alusta lähtien. Jo sodan ensimmäisenä päivänä 30.11.1939 Ristniemen luotsiasema sai täysosuman palaen perustuksiaan myöten. Aseman aallonmurtaja vaurioitui pahasti ja Ourinniemessä sijainnut luotsi Emil ja Alviina Siparin asuma rakennus turmeltui käyttökelvottomaksi. Henkilövahingoilta kuitenkin säästyttiin. Sotapäiväkirjan mukaan koneet lensivät Mustanmaan yli ensin 13:n ja vähän myöhemmin 42 koneen muodostelmana kadoten Haminan suuntaan. Vihollisen radio suurenteli rauhallisen saarikylän ahdistelemisen lentokentän tuhoamiseksi.

Seuraavan kerran sota vavahdutti Kuorsaloa vasta kaksi kuukautta myöhemmin, kun tammikuun 30. päivänä 1940 klo 13.22 Suomen ilmavoimat pudottivat neuvostoliittolaisen SB-pommikoneen Kuorsalon lounaispuolelle Vieskerin loiston ja Raakinsaaren välille. Kuudensadan metrin korkeudella lentänyt kone ammuttiin pilveen siten, että Suomen ilmavoimien hävittäjät koukkaisivat pilven alta ja saivat konekiväärisarjoilla koneen tuleen. Ilmavoittotaulukon mukaan koneen pudottajiksi on merkitty kolme Fokker-lentäjää; vapaaehtoinen tanskalainen luutnantti E. Frijs sekä suomalaiset kapteeni E. Carlsson ja lentomestari Y. Turkka.

Vain SB-koneen ukrainalaisen kapteenin Aleksander Rakogonin onnistui pelastua. Hän pääsi laskuvarjolla jäälle n. 300 metrin päähän hylystä ja pakeni läheisen Raakinsaaren pohjoiskärkeen, josta Tammion suunnasta tullut Mustanmaan linnakkeen ErP 24:n hiihtopartio pidätti hänet. Vironvuorella toimineelta ilmavalvonta-asemalta havaittiin myös, että osuman saanut palava viholliskone alkoi menettää lentokorkeuttaan ja lähestyä jäätä. Niinpä Kuorsalon Leerviikistä Yrjö Arvilommin talosta lähti pieni sotilasosasto hiihtämään kohti konetta, mutta Houtereen päässä joukko pysähtyi nähtyään Mustanmaan partion jo ennättäneen koneen hylyn luo. Muut koneessa olleet miehistön jäsenet menehtyivät. Radisti, vääpeli Andrei Mitin ja vanhempi aliupseeri Aleksei Pashtshenko putosivat pirstoutuneen ja pahoin palaneen rungon mukana jäälle kuolleina. Ruhjoutunut ohjaaja luutnantti Smirnov löytyi läheltä Rääsouria Adolf Korjuksen norssiverkkopaikalta. Luutnantti oli saanut luodin kaulansa läpi eikä täten pystynyt avaamaan laskuvarjoaan.

Lentokapteeni Rakogonin alustavat kuulustelut käynnistettiin heti Kuorsalossa Tallourissa Arvin Saskan talossa (aik. kapteeni Siparin talo), jossa Kuorsaloon sijoitetut Virolahden alalohkon upseerit asuivat. Rakogon ilmoitti aluksi, ettei hänen kunniansa salli puhua sotilasasioista, mutta kertoi kuitenkin, että kyseessä oli ollut tiedustelumatka. Pommit koneessa olivat hänen mukaansa vain sen vuoksi, että säännöt vaativat niiden mukaan ottamisen kaikilla lennoilla. Rakogon kiisti, että neuvostoliittolaiset pommittavat sairaaloita ja siviiliväestöä, mutta että harhaosumia saattoi tulla. Itsevarmasti käyttäytynyt lentokapteeni oli ymmällä, mikä oli aiheuttanut hänen koneensa putoamisen ja syynä hän arveli olleen suomalaisen ilmatorjunnan. Lentäjien papereista ilmeni, että kaikki koneessa olleet olivat kommunisteja. Lentokapteeni Rakogon sanoi saaneensa sen käsityksen, että Suomessa on korkea kulttuuri ja hyvät olot. Lisäksi hän ihmetteli, miksei Suomi tee rauhaa ja suostu erittäin edullisiin ehtoihin. Todettakoon kuitenkin, että tässä vaiheessa Neuvostoliitto tunnusti vain Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen nukkehallituksen Suomen viralliseksi hallitukseksi eli minkäänlaisia virallisia rauhanneuvotteluja ei vielä käyty Rytin johtaman Suomen hallituksen kanssa.

Lentokoneen kappaleita ja muuta tavaraa oli jäällä n. 30 x 100 metrin laajuisella alueella: erivärisiä konekiväärin- ja valopistoolin panoksia, puoliksi palaneita turkissaappaita, rukkasia, päähineitä, pakkasnaamareita, karttalaukkuja, kalosseja, kolme pikakivääriä, Nagan rullarevolveri, muutama pistooli, karttoja, henkilöllisyyspapereita, kaksi laskuvarjoa sekä sirpaleiden joukossa repeytyneen ja palaneen laskuvarjon riekaleita. Hylystä löytyi myös useita kaasupulloja. Yksi punaiseksi maalattu puolimetriä pitkä säiliö sisälsi nestettä, joka ei ollut vielä jäätynyt seuraavaan päivään mennessä kahdessatoista pakkasasteessa. Säiliö haisi lievästi sinapille tuulen alapuolella. Puolen kilometrin päässä tapahtumapaikasta makasi kahdeksan sadan kilon lentopommia sekä lentokoneen moottorit. Lisäksi koneesta löytyi lentolehtisiä, joista yhdet oli otsikoitu seuraavasti: ”pyöveli Mannerheimin ja alik. Frimanin kirje”. Kuulustelujen jälkeen lentokapteeni Rakogon siirrettiin Virolahden alalohkon esikuntaan yövyttyään Kuorsalossa ja passitettiin sen jälkeen vankileirille. Surmansa saaneet neuvostoliittolaiset lentäjät haudattiin alas ampumista seuraavana päivänä Kuorsalon hautausmaan ääreen. Jäiden sulaessa pommikoneen jäännökset vajosivat meren pohjaan. Kuorsalon hauta tarjosi viimeisen leposijan myös niille kahdelle neuvostolentäjälle, jotka tuhoutuivat luutnantti Kyösti Karhilan pudotettua Messerschmittillä 19.7.1943 heidän syöksypommittajansa Pe-2:n Pyötsaaren eteläpuolelle Pukholman ja Viiholman väliin.

Neuvostolentäjien hauta

Vaikka koneesta löytynyt tavara luovutettiin jokseenkin tarkkaan Kotkan lohkon esikunnalle, jotakin silti jäi jäljelle. Kuorsalon nuoret keräsivät alumiiniosia ja tekivät niistä sormuksia. Tulkoon vielä lopuksi kerrotuksi yksi mielenkiintoinen lentokoneen alas ampumisesta johtunut tapahtuma.

Valkoisesta laskuvarjosilkistä näet valmistettiin eräälle kuorsalolaistaustaiselle henkilölle anorakki, jota hän käytti 1950-luvun alun pulavuosina retkellä Pallastunturilla.
 

 

SAKSALAISET SOTAVANGIT KUORSALOSSA

Tuomo Silenti

Rauhanneuvottelut Moskovassa

Saksalaisten yllättävä Suursaaren valtaamisyritys musertui suomalaisten sitkeään vastarintaan 15.9.1944. Ehdoitta antautuneet entiset aseveljet muuttuivat hetkessä sotavangeiksi ja heidät kuljetettiin pikavauhtia Kuorsaloon. Poliittisesti Suursaaren taistelu osui suomalaisille edulliseen ajankohtaan, sillä juuri samana päivänä Suomen oli Neuvostoliiton vaatimuksesta pitänyt muutenkin käynnistää sotatoimet saksalaisia vastaan.

Suomi ilmoitti julkisesti 2.9.1944 rauhanneuvottelujen aloittamisen ennakkoehtona katkaisevansa suhteensa Saksaan ja huolehtivansa saksalaisten poistumisesta maastamme 15.9. mennessä. Jos sen jälkeen Suomessa vielä tavataan saksalaisia sotilaita, heidät riisutaan aseista ja heitä kohdellaan sotavankeina. Kun aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli 5.9. astunut voimaan, Suomen rauhanvaltuuskunta kutsuttiin 14.9. Moskovassa Vjatseslav Molotovin johtamaan yöneuvotteluun Kremliin. Samanaikaisesti rauhanneuvottelujen kanssa Suursaaren tapahtumat kohosivat ykkösuutisiksi.

Aseveli muuttuu viholliseksi

Poistuessaan Kotkasta 14.9. saksalaiset alukset miinoittivat ulosmenoväylät. Koska toimenpiteen arveltiin liittyvän saksalaisten mahdolliseen Suursaaren valtaamisyritykseen, saarella suoritettiin taisteluhälytys. Varotoimet eivät osoittautuneet turhiksi, sillä vuorokauden juuri vaihduttua saksalainen raivaaja ajoi Suursaaren laituriin ja korvettikapteeni Emil Kieffer vaati saaren komentajaa, everstiluutnantti Martti J. Miettistä antautumaan. Lyhyen neuvottelun jälkeen Miettinen torjui korvettikapteenin esittämän vaatimuksen ja kehotti saksalaisia poistumaan satama-alueelta. Näin ei tapahtunut, vaan saksalaiset avasivat tulen ja ryhtyivät siirtämään joukkoja saarelle. Klo 00.55 Miettinen antoi suomalaisille saaren puolustajille tulenavauskäskyn ja taistelu Suursaaren herruudesta käynnistyi. Saksalaiset epäonnistuivat saaren valtausyrityksessä saaden vastaansa suomalaisten sitkeän vastarinnan. Aseiden vaiettua komentaja Miettinen totesikin suomalaisten taistelleen urhoollisesti ja lokakuussa 1944 Miettinen palkittiin Mannerheim-ristillä.

Vajaan vuorokauden kestäneen taistelun jälkeen saksalaiset antautuivat ehdoitta illalla 15.9. Maihinnousujoukoista kaatui 153, haavoittui 175 ja vangiksi jäi 1.231 sotilasta, joista upseereja 29. Maihinnousuosaston komentaja Kapitän zur See Karl-Conrad Mecke jäi myös vangiksi. Suuri vankimäärä ja sen sijoittaminen aiheutti huolia, mutta jo samana iltana Suursaaren komentajalle välitettiin merivoimien komentajan, kenraaliluutnantti Väinö Valveen viesti: ”Saksalaiset sotavangit on kiireesti sijoitettava sellaiseen paikkaan, jossa siviiliasukkaat eivät heitä näe. Pyydän ilmoittamaan, onko Kuorsalo sopiva paikka.” Tuntia myöhemmin Itä-Suomenlahden rannikkoprikaatin komentaja ilmoitti Miettiselle, että internoidut saksalaiset sijoitetaan Vehkalahden Kuorsaloon. Vanhan kalastajakylän evakuointi oli suoritettu loppuun 13.7 1944 mennessä, jolloin saaresta lähti 118 siviiliasukasta tärkeimmän omaisuutensa kanssa, mm. karja evakuoitiin. Evakuoimispaikka oli Vilniemi muille paitsi luotsien perheille, jotka muuttivat Mäntlahteen. Saaren jäi ainoastaan 7 Kuorsalon luotsia, 16 ilmasuojelumiestä ja 2 muonituslottaa.


Pois kotirannoilta. Kuorsaloa evakuoidaan 10.7.1944. Kuva Ellun rantalaiturilta. (SA-kuva)

Vankien vastaanottovalmistelut Kuorsalossa

Luutnantti Tor Gräsbeck sai yksikköönsä Viipurinlahdelle 15.9.1944 käskyn matkustaa Haminaan erikoistehtäviä varten. Ympyräkaupungissa hänelle annettiin uusi käsky siirtyä Kuorsaloon mukanaan yksi ryhmä ja pari konekivääriä. Sotavankileirin vartiointia varten Kuorsaloon lähetettiin Ilmatorjunta komppaniasta kaksi aliupseeria ja 16 miestä. Rannikkoprikaatin esikuntakomppaniasta lähetettiin lisäksi kersantti, alikersantti ja 10 miestä vahvistamaan huolto- ja vartiointihenkilökuntaa.


Saksalainen tykistöproomu matkalla itään 21.6.1944 venäläisten juuri vallattua Viipurin. (SA-kuva)


Saksalaiset sotavangit odottavat Suursaaressa kuljetusta Kuorsaloon. (SA-kuva)

S/s Verdandi ja S/s William kuljettavat vangit Kuorsaloon

Myös Suursaaressa alkoi yöllä 16.9. kiivaat vankikuljetusten valmistelut. Kersantti Pohjola lähetettiin klo 02.55 Kuorsaloon mukanaan muonaa ja 36 miestä ja aamulla luutnantti Valovirta sai merikomentajalta määräyksen lähettää moottorivene Suursaaresta tulevaa laivasaattuetta vastaan ja ohjata vankeja kuljettava alus Kuorsaloon. Suursaaressa aamulla 17.9. vangit lastattiin höyrylaiva Verdandiin ja Williamiin. Höyrylaiva Verdandi saapui Kuorsaloon klo 13.25 mukanaan yhteensä 444 vankia; 17 upseeria ja 427 miestä. Rantalaiturilla kuljetuserän otti vastaan luutnantti Tor Gräsbeck, joka ilmoitti saksalaisten sotavankien kuuluvan hänen komentoonsa. Gräsbeckiä ei liiemmälti ollut valmisteltu Suursaaren tapahtumista, mutta hän kuitenkin tiesi tulleensa komennetuksi Kuorsaloon suorittamaan saksalaisten sotavankien kuulusteluja. Saman päivän iltana klo 19.00 höyrylaiva William saapui niin ikään Kuorsaloon mukanaan yli 500 vankia, joiden joukossa oli maihinnousuosaston johtaja Mecke. Kun Gräsbeck ilmoitti olevansa Tytärsaaren entinen yhteysupseeri, Kuorsaloon saapunut kommodori onnitteli Gräsbeckiä voiton johdosta toteamalla” Ja, wir sind nicht Feinde”. Samalla hän protestoi suomalaissotilaiden väkivaltaista käytöstä, joka oli kohdistunut hänen mukaansa Suursaaressa haavoittuneisiin saksalaisiin sotavankeihin. Tällä Mecke pyrki tietoisesti ohjaamaan Gräsbeckin huomiota muualle. Kun illalla Kuorsaloon saapunut luutnantti Urho Purhonen kertoi Gräsbeckille, että Suursaaressa käydyn taistelun aikana muuan saksalainen aliupseeri oli ampunut pienen joukkonsa kanssa antautuneen suomalaisen luutnantin, ja että kommodori Mecken väitteet eivät pitäneet paikkaansa, Gräsbeckille selvisi mistä oli kysymys. Gräsbeck ja Purhonen oli ensisijaisesti komennettu Kuorsaloon suorittamaan sotavankien kuulusteluja, jotta luutnantin ampuja olisi saatu selville. Kuorsaloon lähetettiin vielä oikeusupseeri kapteeni Martin Tiusanen, mutta ampujaa ei lyhyeksi jääneiden kuulustelujen avulla pystytty saamaan selville.

Saksalaiset sijoitettiin Kuorsalon taloihin sekä telttoihin ja niiden ulkopuolelle asetettiin vartioketju. Vankien karkaamisen estämiseksi veneet oli vedetty ylös maalle ja niistä oli poistettu airot.


Saksalaisten vankien kuljetuksessa käytettiin höyrylaivoja, joista tässä William. (Kuva: K. Illiminsky / Rami Wirrankosken kokoelma)

Kuorsalon sotavankileiri puretaan

Vaikka vangit olisi juuri ja juuri voitu sijoittaa Kuorsalon taloihin, ei saarta pidetty soveliaana vankileirisaareksi. Tämä havaittiin jo ensimmäisten tuntien aikana, jolloin toistatuhatta vankia oli siirretty n. 150 asukkaan kalastajakylään. Sen johdosta Rannikkoprikaatin komentaja pyysi Merivoimien esikuntaa harkitsemaan, voitaisiinko sotavankileiri siirtää pois prikaatin alueelta. Siirtopäätös kypsyi nopeasti, sillä merikomentaja ilmoitti, että höyrylaiva Williamin on lähdettävä Kuorsalosta aamulla 18.9. Haminaan mukanaan 500 vankia ja 20 vartijaa.

Suomen historian suuret ratkaisut tapahtuivat Moskovan Kremlissä, missä Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov saneli suomalaisille rauhan 19.9.1944. Oli kuviteltu, että voittoa saksalaisista olisi jotenkin voitu käyttää valttikorttina lieventämään rauhanehtoja, mutta Suomen rauhanvaltuuskunnan johtajan yrityksistä huolimatta Molotov ei edes halunnut kuulla koko asiasta. Häntä kiinnosti vain Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten joukkojen poisajaminen.

Välirauhan ehdot muuttivat saksalaisten sotavankien asemaa Suomessa, sillä nyt heidät piti luovuttaa Neuvostoliittoon. Saksalaiset olivat tapahtuneesta katkeria, mutta eivät niinkään suomalaisille, vaan omilleen, jotka olivat jättäneet heidät pulaan.

Loput vangeista, runsaat 500, siirrettiin Kuorsalosta illalla 20.9. höyrylaiva Verdandilla Loviisaan. Kova kohtalo ei kuitenkaan näyttänyt nujertaneen saksalaisia, sillä laivan irrottauduttua Kuorsalon rannasta, sotavangit kohottivat maihin voimakkaasti kantautuvan laulun, ”Pelko pois Rosmarie”. Kuljetusalus Verdandi valitsi ulkoväylän, mutta Haapasaarten pohjoispuolella Länsi-Hallinkarin luona se karahti tukevasti karille. Jälkeenpäin saadun tiedon mukaan oli onni onnettomuudessa, sillä saksalaisten aikeena oli ollut saada aikaan kapina ja kaapata laiva. Yöllä saksalaiset saatiin siirretyksi paikalle saapuneeseen höyrylaiva Silviaan, joka kuljetti sotavangit Loviisaan. Täältä entisten aseveljien matka jatkui junalla Asikkalaan sotavankileirille Vääksyyn, josta heidät lokakuun lopulla 1944 luovutettiin Neuvostoliittoon. Vankeudesta tuli pitkä, sillä viimeiset saksalaiset sotavangit, joiden joukossa oli mm. kommodori Karl-Conrad Mecke, vapautuivat Neuvostoliitosta vasta vuonna 1955.

Sotavankien sosiaalinen rakenne

Keitä sitten olivat nämä saksalaiset sotavangit? Varsinaisina eliittiarmeijan sotilaina heitä ei voinut pitää, vaikkakin he olivat hankkineet taistelukokemusta. Vain alle kymmenen kuului aktiivipalveluksessa oleviin ja loput reserviin. Joukkoon mahtui toistasataa maanviljelijää ja maataloustyöläistä, noin kahdeksankymmentä metallimiestä, nelisenkymmentä rakennustyömiestä, hienomekaanikkoja, ravintolatyöntekijöitä, vaatetusalan työntekijöitä, puuseppiä, kauppiaita ja kauppa-apulaisia. Oman ryhmänsä muodostivat henkisen työn tekijät kuten opiskelijat, virkamiehet, lakimiehet, muusikot ja lääkärit. Sotavankien joukossa oli vielä elsassilaisia Ranskan kansalaisia, jotka oli otettu puolipakolla Saksan armeijaan.

Kuorsalo palaa arkeen

Kun Kuorsalon sotavankileiri oli purettu ja saksalaiset lähteneet, Itä-Suomenlahden Rannikkoprikaatilta tuli 23.9. käsky, jonka mukaan Kuorsalon luotsien täytyi perustaa Ulko-Tammioon 24.9. mennessä luotsivartiopaikka, joka tuli olla toimintavalmiina jo klo 12.00. Näin myös tapahtui ja asema miehitettiin ”olderman” Eero Siparin (= Hietapajan Eero) johdolla viidellä Kuorsalon luotsilla. Samana päivänä myös Kuorsalon siviiliväestö sai luvan palata evakosta kotisaarelleen. Rauhanehdoissa määritelty sotakorvausalusten ja sotakorvaustuotteiden vienti Neuvostoliittoon vilkastutti luotsaustoimintaa myös Kuorsalossa. Niin ikään miinanraivausalukset, jotka pitivät Kuorsaloa suojasatamanaan ja tukikohtanaan viestivät sodasta. Vaikka saksalaiset eivät ehtineet olla Kuorsalossa kuin muutaman päivän, oli monesta saaren asuintalosta ullakoita myöden anastettu erilaista arvokasta irtaimistoa. Sisätilat olivat epäsiistissä kunnossa ja joidenkin talojen huoneet oli rakennettu täyteen raakalaudasta tehtyjä kerrossänkyjä.


Pitkänniemen luotsiasema valmistui sodan keskellä vuonna 1943. Kesällä 1944 Kuorsalon luotsit pitivät turvallisuussyistä majapaikkanaan mäntyjen suojaamaa Enckellin huvilaa Nätourinniemellä.

 

HÖYRYLAIVA ARIADNEN KARILLEAJO JOULUPÄIVÄNÄ 1944

Tuomo Silenti

Moskovan välirauhansopimuksen mukaan vuonna 1944 Suomi joutui suorittamaan Neuvostoliitolle raskaat sotakorvaukset. Suurvallaksi kohonneelle itänaapurille oli toimitettava kuuden vuoden aikana tavaraa 300 miljoonan Yhdysvaltain kultadollarin edestä. Sodan köyhdyttämälle Suomelle urakka tuntui kohtuuttomalta. Jo ennen kuin varsinainen sotakorvaustuotanto oli saatu käynnistymään, neuvostoliittolaiset vaativat suomalaisia luovuttamaan 104 parasta laivaa. Ne käsittivät rahtilaivoja, matkustajalaivoja, säiliöaluksia, erisuuruisia hinaajia, muutaman jäänmurtajan ja teräsproomun. Sotakorvausaluksiin kuului myös Itämerellä liikennöinyt Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön (SHO) kaunis matkustajahöyrylaiva Ariadne, joka sitten luovutusmatkallaan Leningradiin ajoi karille 25.12.1944 Haminan itäpuolella Enskerin matalikolla. Koska alus vaurioitui pahoin eikä sitä pystytty ennen seuraavaa kevättä irrottamaan karilta ja saamaan luovutuskuntoon, tilalle annettiin SHO:n matkustajalaiva Aallotar.

Ariadne, jota kutsuttiin Itämeren helmeksi, oli rakennettu vuonna 1914 Göteborgissa Lindholmenin telakalla. Se oli aikansa suurin ja ylellisin suomalainen matkustajahöyrylaiva. Aluksen pituus oli 83.2, leveys 13.3 ja syvyys 5.8 metriä. ja se pystyi kuljettamaan kansimatkustajat mukaan lukien 300 matkustajaa. Laivan höyrykoneet kehittivät 14 solmun nopeuden ja se liikennöi ennen toista maailmansotaa etupäässä linjoilla Helsinki-Stettin, Turku-Tukholma, Helsinki-Kööpenhamina-Hull ja Helsinki-Tallinna-Stettin sekä pidennettynä ja korjattuna toisen maailmansodan jälkeen vuodesta 1947 linjalla Helsinki-Kööpenhamina.

Talvisodan ajan Ariadne vietti turvassa Tukholmassa, mutta jatkosodan kahden ensimmäisen vuoden ajan se oli vuokrattuna saksalaisten aseveljien käyttöön. Laiva kuljetti saksalaisia haavoittuneita sotilaita ja lomalaisia Turusta Danzigiin. Tuolloin laivalla oli saksalainen päällystö ja kansimiehistö, mutta suomalainen konemiehistö. Aluksen perään ja molemmille komentosillan siiville oli asennettu Bofors-ilmatorjuntatykit. Syksyllä 1943 Ariadne kuljetti suomalaislapsia Vaasasta Ruotsin Holmsundiin ja seuraavana syksynä, jolloin sota saksalaisia vastaan oli alkanut, Ariadne palveli taas sairaalalaivana kuljettaen suomalaisia haavoittuneita Oulusta Vaasaan ja jäi sitten riisuttuna Vaskiluodon satamaan.

Joulukuussa 1944 Ariadne joutui Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan (SOTEVA) sotakorvauslistalle ja siirtyi Vaskiluodosta Helsinkiin. Venäläiset kiirehtivät aluksen luovuttamista ja vaativat laivaa saapumaan Leningradiin vielä ennen jäiden tuloa. Niinpä Ariadne suuntasi keulansa kohti Nevan kaupunkia joulupäivän aamuna 25.12.1944 klo 10.10, kun ensin laivan laitteistot oli tarkistettu ja alukseen oli lastattu sotakorvaustavarana 400 tonnia paperirullia. Sodan muistoina laivan savupiippua ja kylkiä koristivat vielä sairaalalaiva-ajoilta suuret punaiset ristit.

Ariadnen päällikkönä toimi kokenut, monivuotinen merikapteeni Harry Rönngrén ja laivan miehistö koostui 32 suomalaisesta merimiehestä. Lisäksi alukseen nousi venäläinen kapteenin arvoinen laivastoupseeri ja joukko venäläistä alipäällystöä sekä miehistöä, joiden tehtävänä oli vain tähystää miinoja. Matka tapahtui kirkkaassa auringonpaisteessa luotsin ohjauksella siten, että Kuiva Hevosen loisto ohitettiin klo 11.07 ja Porvoon edustan Gråskär klo 11.35. Pellingissä oli luotsinvaihto klo 13.40 ja Loviisan edustalla Boistössä klo 14.40. Tuolloin Ariadnen komentosillalle nousi loviisalainen luotsi Viktor Edvard Forsell, jolle kapteeni Rönngrén oli huomauttanut, että reitti tästä eteenpäin oli hänelle täysin tuntematon ja ettei hän koskaan aikaisemmin ollut liikennöinyt täällä. Mainitusta syystä johtuen päätettiin, että pimeän tullessa ankkuroidutaan ja jatketaan matkaa seuraavana aamuna. Luotsi neuvoi ankkuripaikaksi jonkin Kuorsalon vieressä sijaitsevan satamapaikan.

Pyhtään Kaunissaaren loisto ohitettiin klo 15.30 ja kun Kirkonmaan eteläpuolella sijainnut Vahakarin loisto sivuutettiin, laiva ohjattiin kohti Velperkarin valkoista sektoria. Hetkeä tämän jälkeen luotsi muutti kurssia paapuurin puoleen ohittaakseen Velperkarin loiston styyrpuurin puolelta. Matkaa jatkettiin selän yli Vahakarin valkoinen sektori peränpuolella. Muutama minuutti tämän jälkeen annettiin käsky laskea höyryä, koska ankkuroituminen tulisi tapahtumaan 20 minuutin päästä. Mutta koska Velperkarin loisto näytti epätavallisen kauan vihreää, kapteeni Rönngren kiinnitti luotsin huomion tähän ja huolimatta siitä, että hän jo hieman aikaisemmin oli mennyt vähän yli styyrpuurin, kehotti luotsia heti ottamaan enemmän styyrpuuriin. Koska kapteeni Rönngren huomasi, että luotsi vaikutti tässä epävarmalta, hän antoi heti käskyn alentaa koneet puolelle teholle. Hetkeä tämän jälkeen, noin klo 16.45 laiva iskeytyi karille jääden siihen kiinni. Samanaikaisesti joulupäivän ilta hämärtyi, mutta kirkas kuutamo valaisi maisemaa siten, että kaikki saaret sekä luodot näkyivät selvinä ja kirkkaina. Onnettomuushetkellä kapteeni Rönngren, ensimmäinen perämies Johan Dyhr ja luotsi Forsell olivat komentosillalla. Ruorissa oli puolimatruusi Venho Mauri Soinio. Konehuoneessa olivat vahdissa toinen konemestari Artur Arvid Berg ja kolmas konemestari Leo Johannes Elonen.

Välittömästi tämän jälkeen todettiin laivan saaneen vuodon ja alusta piti nopeasti alkaa keventää, joten kansilastina olleet 173 rullaa sanomalehtipaperia heitettiin yli laidan. Tarkoituksena oli saada laiva karilta omin voimin. Pohjaventtiili ja kiertovesipumppu olivat kuitenkin vaurioituneet. Kotka-radiolle annettiin hätäkutsu ja pyydettiin pelastusalusta apuun. Pelastushinaaja Salvator pelastusyhtiö Neptunista saapui klo 21.45 ja sukellustyöt alkoivat heti. Isoja vaurioita havaittiin erityisesti paapuurin puolella, jonka johdosta kapteeni antoi uuden hätäkutsun ja pyysi lisää pelastusaluksia.

Aluksen sijaintia matalikolla tutkittiin ja pelastusalus Salvatorin lisäksi apuun olivat saapuneet pelastusalukset Protector ja Assistans. Alkaneiden voimakkaiden myrskyjen johdosta laiva puristui yhä lujemmin kareihin kiinni. Alus oli täynnä vettä vesilinjaan asti ja koko lasti oli veden vaurioittama. Tammikuun 18. päivänä 1945 annetun raportin mukaan aluksen pelastustöitä johti Assistansin päällikkö kapteeni Lambert ja käytössä oli 5 sukeltajaa. Alukselle oli asennettu höyrykattila, jonka avulla voitiin käyttää vinttureita ja nostaa lastia 50 tonnia. Jääolosuhteiden vuoksi alusta ei voitu paikata, vaan oli odotettava seuraavaan kevääseen. Niinpä miehistö lähetettiin pois paitsi 2. perämies Hugo Andersson, joka huolehti aluksen vartioinnista. Perämies sijoitettiin asumaan Kuorsaloon Lauri Arvilommin taloon, mistä hän hiihti jäiden tultua viikoittain laivalle.

Ariadne karilla



Norstianranta, johon Ariadne hinattiin toukokuun puolivälissä. Rantakivikon takana kalliossa näkyy rautapollari, johon Ariadnen peräköysi oli kiinnitetty.

Keväällä toukokuun puolivälissä alkoi Ariadnen paikkaaminen. Kotkan Liittoutuneiden valvontakomission valvonta-alueella oltiin kiinnostuneita aluksen korjaustoimenpiteistä päivittäin. Sieltä tiedusteltiin vilkkaasti töiden etenemistä. Alus pellitettiin ja saatiin irti karilta, mutta ilmeisesti se vuoti vielä sen verran, ettei hinaaminen Helsinkiin asti tullut heti kysymykseen. Sen vuoksi Ariadne hinattiin Kuorsaloon Norstianrantaan useiden päivien ajaksi. Laivuri Jalmari Lommin rantakallioon hakattiin halkaisijaltaan 50 mm rautapultti, johon aluksen perä kiinnitettiin. Rautapollari on rantakalliossa vieläkin muistona laivan vierailusta.

Tuohon aikaan Kuorsalo oli vielä vireä saarikylä. Asukkaita oli toista sataa ja saarella toimivat kauppa ja kansakoulu sekä luotsiasema. Norstianrannan asukkaat Valborg ja Jalmari Lommi olivat ihmeissään, kun heidän rantaansa oli aikaisin aamulla ilmestynyt vieras miesryhmä, joka porasi sileään sammalettomaan nuotanvetokallioon suurta reikää. Kun sitten Ariadnen miehet olivat selittäneet, että höyrylaiva siirretään kohta Norstianrantaan ja että pultti asennetaan laivan perän kiinnittämistä varten, Lommit rauhoittuivat. Muuan porareista oli vielä sanonut, että tulette aina kiittämään meitä tästä pultista, siitä tulee olemaan teille paljon hyötyä. Laiva synnytti Kuorsalossa suurta huomiota ja erityisesti saaren pikkupojat kipusivat alukseen juoksentelemaan ja tutkimaan sisätiloja. Laivan entinen hohto oli kuitenkin kadonnut, sillä maattuaan talven karilla alus haisi pahalle ja oli sisältä mudassa.

Kun paikkauksen viimeistelytyöt oli saatu tehdyiksi Kuorsalossa, Ariadne hinattiin vähin äänin Helsinkiin Hietalahden telakalle, jonne se saapui 13.6.1945. Siellä laiva pantiin keskeltä poikki ja pidennettiin 6 metrillä, jonka jälkeen se palasi Itämeren liikenteeseen vuonna 1948 kapteeni Ossi Hjeltin komennossa.

Heti haaksirikon jälkeen syntyi huhuja, että laiva olisi ajettu tahallaan karille, ettei sitä olisi tarvinnut luovuttaa Neuvostoliittoon. Puhuttiin kapteenin isänmaallisuudesta. Mutta meriselityksestä ei ainakaan käy ilmi mitään tahallisuuteen viittaavaa, vaan kyseessä oli selvä navigointivirhe. Velperkarin jälkeen väylä tekee melko jyrkän mutkan koilliseen kohti Kuorsaloa ja tässä tapauksessa luotsi oli lähtenyt kääntämään alusta liian aikaisin paapuuriin ja ajanut siten suoraan Enskerin matalikolle kohtalokkain seurauksin. Kapteeni Rönngrenin mukaan karilleajo johtui luotsi Viktor Forsellin taitamattomuudesta tulkita Vahakarin ja Velperkarin loistojen sektoriominaisuuksia ja täten kapteeni ilmoitti vapauttavansa itsensä, miehistön sekä varustamon vastuusta mainittuun haveriin. Karilleajon johdosta luotsi Viktor Forsell pidätettiin neljän kuukauden ajaksi virastaan syynä varomattomuus virantoimituksessa. Tämän jälkeen hän toimi edelleen luotsin virassa Loviisan luotsiasemalla, kunnes hukkui joulukuussa vuonna 1947.
 

RAUHA TOI MERELLE VIPINÄÄ

Pentti Nopanen

Aikainen aamu 4.9.1944.

Itä-Suomen Rannikkoprikaatin esikunnasta tulee kiireinen puhelinsanoma: ”Rauha on tehty. Kaikki vihollisuudet lopetetaan klo 07.00.” Sepä oli paukku! Rauhanehtoja luettiin radiossa. Meitä miinanraivaajia kiinnosti erityisesti kohta, jossa määrättiin, että kaikki laivaväylät oli raivattava vapaiksi miinoista 28.10.1944 mennessä. Saksalaiset oli häädettävä maasta 14.9.1944 kello 24.00 mennessä. Olisiko tuo edes mahdollista? Ainakin siinä riittäisi tekemistä meille merimiehille! Saksalaiset näyttivät sentään olevan lähdössä: he alkoivat tyhjentää Kotkassa olevia varastojaan heti saatuaan tiedon rauhasta. Homma oli hoidettu ja varastot tyhjät 11.9., jolloin alukset poistuivat Kotkasta. Lähtö ei kuitenkaan ollut lopullinen.

Viime hetkellä, 14.9.1944, saapui Kotkaan yhdeksän Suomen vesillä ollutta saksalaisalusta, minkä lisäksi Tallinnasta tuli viisi torpedovenettä. Osasto poistui klo 17.00. Sitten tapahtui jotakin odottamatonta: alukset aloittivat miinoituksen satama-alueella ja Ruotsinsalmen väylän länsipäässä. Sitten ne jatkoivat matkaansa Lellerin kautta Kirkonmaan eteläpäähän miinoittaen myös Merikarin väylien risteyskohdat.

Rankin merivartioasema huomasi tapahtuman ensiksi. Aluksi se ilmoitti vain saksalaisten heittävän tynnyreitä mereen. Asia selvisi kuitenkin pian ja miinoitukset paikannettiin. Kirkonmaan satamalahteen saapui kello 18.00 viisi saksalaisalusta. Osastoon kuului yksi raivaajalaiva, yksi raivaajavene ja kolme miinalauttaa. Alukset laskivat ankkurinsa. Laivoilta tuli moottorivene laituriin, jossa oli korjattavana saksalaisalus m/s Otter. Vene otti mukaansa aluksen päällikön aliluutnantti Müllerin, konemestari Orbinskyn ja muutamat laivaa korjaamassa olleet matruusit. Samassa veneessä tullut räjäytyskomennuskunta asetti syvyyspommin puoliksi uponneen Otterin konehuoneeseen. Räjähtäessään se rikkoi uudelleen aluksen pohjan. Vene palasi, alukset nostivat ankkurinsa ja poistuivat kohti Haapasaarta ja sieltä edelleen Suursaareen päin. Mennessään ne miinoittivat vielä Lakan – Lupin alueen.

Mainittu m/s Otter oli saapunut 20.6.1944 kello 17.45 Kirkonmaan laituriin täydessä miinalastissa. Heti kun se oli saatu kiinnitetyksi, hyökkäsi saarta vastaan kaksikymmentä venäläistä PE-2–pommittajaa iskien varikkoon ja satamaan. Tällöin tapahtui monia asioita: kaksi miinaproomua hajosi alkutekijöihinsä, miinahalli lensi taivaan tuuliin, kaikki rannassa olevat puiset rakennukset syttyivät palamaan ja m/s Otter upposi. Miinahallissa oli ollut satoja miinoja ja torpedoja, jotka kaikki räjähtivät. Rautaromua ja betonisia hallin kappaleita lensi satojen metrien päähän. Sotilaskoti, keittiö ja varastorakennukset roihusivat liekeissä, kasvullisuus katosi niemestä kerta kaikkiaan – mitään vihreää ei jäänyt. Jälki oli paha.

Tappiot jäivät onneksi pieniksi: matruusi Qvick menetti henkensä ja kahdeksan yksikkömme Osasto Vallealan miestä haavoittui, näistä kaksi pahasti. Saksalaisia kaatui toistakymmentä ja haavoittui kymmeniä. Heti pommituksen jälkeen saksalaiset ryhtyivät kunnostamaan Otteria ja jatkoivat työtään koko kesän. Koko työ meni siis nyt hukkaan. Mainittakoon, että suomalaiset nostivat m/s Otterin sodan jälkeen ja kunnostivat sen. Se purjehti Anja-nimisenä ja kävi useita kertoja muun muassa Haminassa.

Osasto Valleala majaili 14.9.1944 tukikohdassamme Kirkonmaan satamassa. Meidät hälytettiin kello 19.00. Osastomme raivaajat jaettiin kahteen osastoon. Minä sain tehtäväkseni raivata Kotkan satama-alueen raivauskalustona niin sanottu MRK/4, jota käytettiin matalissa vesissä. Raivasimme pimeän tuloon asti. Seuraavana päivänä jatkoimme heti päivän valjetessa työtä koko satama-alueella Kalarannasta Sunilaan ja Kuusiseen Ruotsinsalmen väylälle sekä Kuusisesta Lelleriin. Emme tavanneet ainuttakaan kosketusmiinaa.

Meidän jälkeemme tulivat alueelle heräte eli magneettiraivaajat. Ne löysivät kuusitoista magneettimiinaa, jotka oli laskettu Ruotsinsalmen väylän länsiosaan ja Kuusisen saaren luo. Kotkan satama oli näin käytännöllisesti katsoen suljettu vaarallisilla herätemiinoilla.

Toinen puolisko Osasto Vallealasta sai tehtäväkseen raivata Haapasaaresta länteen Lupin-Lakan alueelle, jonne saksalaiset olivat laskeneet kuusikymmentä kosketusmiinaa syväytettyinä aivan pintaan. Herätemiinoja löytyi tältä alueelta kymmenen. Osastoa johti luutnantti Unto Kokkala, joka haavoittui raivauksen aikana tapahtuneessa miinaräjähdyksessä. Myös matruusi J. Siren haavoittui. Ja apua tuli. Laivaston yleisvoimiin kuulunut 2. Raivaajalaivue saapui paikalle luutnantti Onni Eerolan johdolla ja ryhtyi Kuha-raivaajilla raivaamaan Kirkonmaan ja Merikarin väylien risteysaluetta. Sieltä löytyi kuusikymmentä kosketusmiinaa, kymmenen herätemiinaa ja kolmekymmentäseitsemän raivausestettä. Täälläkin kosketusmiinat olivat syväytetty aivan pintaan.

Raivauksen aikana Kuha 6 ajoi miinaan ja tuhoutui. Sen mukana menetettiin seitsemän miestä, joiden joukossa luutnantti Eerola tapasi kohtalonsa aivan kotisaarensa Haapasaaren lähellä. Aluksen miehistöstä pelastui kuin ihmeen kautta vain matruusi Hovi. Saksalaisten miinoitusten tarkoituskin selvisi: se liittyi Suursaaren valtaukseen eli Operaatio Tanne-Ostiin, joka alkoi 15.9. kello 00.00. Väylät suljettiin, jotta saaren puolustajille ei voitaisi toimittaa apua. Onneksi he selvisivät omin voiminkin. Saksalaisten viime hetken miinoitteet antoivat paljon lisätyötä ja kasvattivat kiireen paineita. Määräaikahan oli niistä huolimatta edelleen voimassa.

Jatkoimme raivausta kaikella kiireellä. Olimme täydessä toimessa Lakan-Tornin-Suursaaren väylällä 25.9.1944, kun havaitsimme yksinäisen soutuveneen tulevan paikalle pohjoisesta Ristisaaren länsipuolitse Lupin ja Suursaaren välillä. Nostimme raivauskaluston ylös. Ajoin ruuhen luo. Soutaja oli venäläisen sotilaan asussa oleva nuori nainen.

– Mihinkäs olet menossa? Kysyin suomeksi. – Kotiin Leningradiin! Vastasi tyttö kirkkaasti samalla kielellä. Selvisi, että hän oli ollut rintamalla sairaanhoitajana ja joutunut vangiksi. Nyt hän oli onnistunut karkaamaan suomalaiselta vankileiriltä ja varastamaan ruuhen Pyhtäältä. Sitten tyttö oli lähtenyt soutelemaan. Tarkoituksena oli päästä Lavansaareen.

– Kuinkas luulit sinne osaavasi? Kysyin.

– Auringon avulla, vastasi reipas amatsoni. Oli tosi sisukas tyttö – ei vettä, ei ruoan muruakaan ja soutumatkaa takana jo parikymmentä tuntia!

Väsynyt tyttöriepu oli. Meidän tapaamisemme oli hänelle onnellinen sattuma, sillä muussa tapauksessa hän olisi ilmeisesti soutanut suoraan edessä olevaan Rukajärvi-nimiseen miinakenttään, jota oli alkukesästä tehostettu lisäämällä siihen pintamiinoitusta. Yksikin kopautus airolla miinansarveen – eikä tytön uljaasta soutumatkasta olisi kukaan koskaan kuullut mitään. Tytön nimi oli Anni. Otimme hänet mukaan ja Ihalan Laurin keittelemä soppa maistui hyvin kuntoilun päälle.

– Nyt on muuten rauha ja pääset kotiin, selvitin.

– En usko! Sanoi Anni.

– Yritätte vain pettää minua. Hämärän tullen ajoimme Kotkaan prikaatin tukiasemalle. Luovutimme Annin esikunnan vastaanottajille Kotkan Kalarannassa. Mikähän lienee tämän Annin myöhempi kohtalo? Olisi mukava kuulla.

Kapteeniluutnantti Valleala antoi 29.9.44 jälleen uuden raivauskäskyn: minun oli oltava toimintavalmiina Jähi-nimisellä luodolla Somerin ja Ulko-Tammion välillä 30.9.44 ennen päivän valkenemista. Nykyinen raja kulkee kyseisen luodon kautta. Alukseni oli Stockfors 7 ja neljä raivaajavenettä. Raivaus oli aloitettava heti valoisan tultua väylällä Jähi-Ulko-Tammio-Velperkari-Merikari-Rankki-Kaunissaari-Boistö. Olimme paikalla hyvissä ajoin. Ketähän varten meidän oli kyseinen väylä tarkistettava? Ketä mahtoi olla tulossa…? Aloitimme raivauksen kello 08.00. Se onnistui hyvin muutamaa pohjakosketusta lukuun ottamatta. Johtoalus Stockfors 7 kulki väylän keskilinjalla ja kaksi raivaajavenettä kummallakin puolella. Raivausleveydeksi tuli 360 metriä.



Katso suurempi kuva >>>

Miinoitukset Suomenlahdella 1944. (Kuva Eino Pukkilan kirjasta Taisteluhälytys).

Saavuimme Boistöhön kello 15.00 ja nostimme kaluston ylös. Tehtävä oli suoritettu ja otimme vanavesimuodostelmassa suunnan kohti tukikohtaa. Samoihin aikoihin ilmoitti Rankin merivartioasema, että venäläisten johtoalus oli ampunut ajomiinan upoksiin Rankin lähellä. Sitten tapahtui jotakin erikoista: meitä vastaan tuli ensimmäinen Suomen vesillä liikkuva venäläinen laivasto-osasto. Ollessamme Boistön ja Kaunissaaren puolivälissä se ajoi komeasti vastaan. Johtoaluksena oli Fugas-raivaaja F217. Sen mastossa liehui Itämeren Laivaston Sukellusveneprikaatin komentajan viiri. Johtoaluksen vanavedessä ajoivat sukellusveneet Štš 310, Štš 318 ja Štš 407. Jälkeenpäin olen saanut kuulla, että aluksia ohjailivat suomalaiset luotsit. Yhteysalus Pukkio oli vienyt Lavansaareen komentajakapteeni Torfin Fabritiuksen johdolla luutnantti P.-O. Ekmanin radioryhmineen ja neljä Kuorsalon luotsiaseman luotsia. Näin F 217:n luotsina oli Lauri Niemelä, Štš 310:n Aarne Liinamaa, Štš 318:n Väinö Sipari ja Štš 407:n Ilmari Seppä.

Kiireisen väylien raivauksen ohessa oli hoidettava ajomiinojen purkaminen ja tuhoaminen. Miinojen ankkuriköydet olivat vuosien kuluessa ruostuneet poikki ja miinat pullahtaneet pintaan. Ajelehtiessaan ne olivat äärimmäisen vaarallisia. Suomalaisten ja saksalaisten laskemat suuret miinakentät ulottuivat yli Suomenlahden alkaen Haapasaaresta Suursaaren itäpuolitse Tytärsaaren ja Kiskolanrivin kautta Narvanlahdelle. Lisäksi venäläiset olivat laskeneet joukkoon omiakin miinoja. Tyyppien runsaus ja kirjavuus oli suuri. Purkaminen oli vaikeaa ja hengelle käypää puuhaa. Se vaati todellisia spesialisteja. Suomenlahden alueelle oli laskettu lähes 70 000 miinaa. Pinta-alaansa nähden se oli maailman tiheimmin miinoitettu merialue. Saksalaiset olivat laskeneet miinoista kaksi kolmannesta sekä suomalaiset ja venäläiset loput. Suomen ja Neuvostoliiton miinamallien lisäksi oli miinoja ostettu eri maista, joten kellumassa saattoi olla myös ruotsalaisia, englantilaisia, hollantilaisia, ranskalaisia ja italialaisia sarviniekkoja ja magneettipirulaisia.

Henkilökohtaisesti jouduin purkamaan tai tuhoamaan yhteensä 21 ajomiinaa, ensimmäiset 13.9. ja viimeiset 26.10.44. Paikat olivat Sääskikari, Äljy, Askeri, Ulko-Tammio, Virolahden Eerikkälä, Vanhankylänmaa, Nimettömänluoto, Haapasaaren Ollinkari, Mustamaa, Lehmäsaari, Hietakari, Havouri, Kirkonmaa, Luppi, Kaunissaari, Haapasaari Askerin pohjoispuolella ja Kunnotoin.

Ensimmäiset venäläiset alukset olivat tulleet Lavansaaresta Ulko-Tammion kautta Suomen rannikkoreiteille 30.9.44. Liikenne lisääntyi jatkuvasti. – Neuvostoliitolla oli kiire Itämerelle Suomenlahden saarron päätyttyä. Miinojen pelosta venäläiset vaativat aluksiinsa suomalaiset luotsit. Lähin luotsiasema oli Kuorsalossa. Sen luotsit siirrettiin Ulko-Tammioon luotsivanhimman Eero Siparin johdolla. Liikenteen yhä kasvaessa oli luotseja otettava myös Haminasta.

Valvontakomissiolta tuli Kotkan kautta 26.10. käsky, että Ulko-Tammion luotsiasemalle on määrättävä sotilaspäällikkö. Sain tämän hankalan homman hoitaakseni aliluutnantin arvomerkein. Saavuin Ulko-Tammioon 27.10. Luotsit oli majoitettu erittäin alkeelliseen pahvitelttaan ilman mitään mukavuuksia. Kopperon koko oli suunnilleen 3x4 metriä, pieni kamiina nurkassa antoi hiukkasen lämpöä. Joskus paikalla oli jopa parikymmentäkin luotsia! Evert Sipari sairastui näissä olosuhteissa joutuen lopettamaan luotsauksen kokonaan. Sotilaspäällikön tehtävänä oli kulkea saattueen johtoaluksen mukana, määrätä luotsi kuhunkin alukseen ja välittää heille venäläisten antamat käskyt ja ohjeet. Niitä riitti. Niinpä käskettiin 28.10., että kaikki vapaana olevat Kuorsalon, Haminan, Kotkan ja Haapasaaren luotsit on heti vietävä yhteysalus Pukkiolla venäläisten hallussa olevaan Lavansaareen.

Aamuhämärissä läksimme Ulko-Tammiosta kohti Someria. Se oli sivuutettava länsipuolelta. Määrätyssä pisteessä oli käännyttävä itään ja jälleen etelään kohti Lavansaaren itäpuolella olevaa pistettä. Luvun saatuamme saimme täältä ajaa suoraan Lavansaaren satamaan linjamerkeillä varustettua väylää myöten. Satama-allas oli suojattu vahvoilla tukkiesteillä, joihin oli kiinnitetty vahvat rautaiset piikit. Ajoimme laituriin. Laivaan nousi venäläinen kapteeniluutnantti ja määräsi meidät siirtymään toiseen paikkaan laiturissa. Siellä meidän oli vain odotettava uusia käskyjä. Laiva tarjosi ruoan ja asunnon. Vähän jännitti liikkua näillä vierailla vesillä. Tullessamme oli jo sattunut tapaus, joka nosti hetkeksi sydämen kurkkuun. Somerin eteläpuolella huomasimme nimittäin, kuinka aluksemme keulavaahto työnsi sivuun ajomiinan. Se sivuutti aluksen vasemmalta noin metrin päästä ja katosi sitten vanaveteen. Miina oli merkkiä S/41-I-Ant. Siinä oli 300 kilon räjähdysainelataus. Eipä olisi Pukkio-parasta paljon jäänyt, jos olisimme siihen osuneet! Sitten naapurin suunnitelmiin tuli kai jokin muutos, sillä liikenne Lavansaaressa hiljeni. Meidän käskettiin vain odotella marraskuun 8. päivään saakka – kyse oli lokakuun vallankumouksen vuosipäivän juhlallisuuksista 7.11.44.

Marraskuun alussa jouduin lähettämään muutaman aluksen Lavansaaresta Ulko-Tammion kautta Porkkalaan. Näistä yksi oli kaalilastissa oleva kolmimastoinen kaljaasi, jota Artturi Nurminen luotsasi. Matkalla sen koneeseen tuli vika ja sen oli pakko ankkuroida Somerin ja Ulko-Tammion välille. Kovassa merenkäynnissä alus keinui rajusti ja vesi löi yli laidan vieden mennessään koko kansilastin kaikkine kaaleineen. Ne ajelehtivat sitten Kukion ja Tammion rannoille, mistä saarelaiset korjasivat ne parempaan talteen.

Minua pyydettiin usein iltaisin teelle Lavansaaren upseerikerholle. Siellä oli ainakin kaksi suomea puhuvaa henkilöä ja sota-asioista tuli tietenkin juttua. Toinen heistä oli kapteeniluutnantti Härkönen. Upseerikerhon uunin reunalla oli lentäjäsankareiden valokuvia. Sain kuulla, että juuri nämä miehet olivat 16.7.44 upottaneet Kotkan satamassa panssarilaiva Väinämöisen. Yritin kertoa, ettei kyseessä ollut Väinämöinen, vaan vanha hollantilainen ilmatorjuntaristeilijä Niobe. Eivät tainneet uskoa. Lavansaaren väki tuntui tuntevan hyvin Itä-Suomen Rannikkoprikaatin henkilöstön. Sikäläinen tiedustelu-upseeri lähetti jopa terveisiä meidän tiedustelumiehellemme luutnantti Puonnille. Juhlat oli juhlittu 8.11. ja aluksia alkoi saapua Lavansaareen. Seuraavan päivänä satama alkoi jo täyttyä laivoista.

Muodostimme kaksi saattuetta, toisen Porkkalaan ja toisen Suursaareen. Tämä suurehko saattue kulki johdollani reittiä Lavansaari-Someri-Ulko-Tammio-Velperkari-Haapasaari-Torni-Suursaari. Suursaaresta palasimme hinaajalla takaisin Ulko-Tammioon. Muut luotsit saivat siirtyä täällä maihin, vain Pellervo Arvilommi jatkoi hinaajalla Lavansaareen. Liikenne Ulko-Tammiossa hiljeni vähitellen. Suursaareen ryhdyttiin ajamaan suoraan Somerista sen jälkeen kun Suomen laivasto oli saanut avatuksi väylän Rukajärvi-miinasulun läpi. Sekin operaatio vaati uhrinsa: Kuha 3 ajoi miinaan 30.9. ja SM 3 5.10.44.

Ulko-Tammion kautta tuli aluevesillemme muun muassa sukellusveneprikaatin amiraalin lippulaiva Irtys, kymmenen sukellusvenettä, ainakin kaksi sukellusveneiden emälaivaa, suuri joukko erilaisia sota- ja kauppa-aluksia sekä täydessä lastissa olevia proomuja, jotka jatkoivat matkaa Porkkalaan käyttäen suojaista saaristoväylää. Marraskuun lopulla liiat luotsit palautettiin omille asemilleen. Vain Kuorsalon miehet jatkoivat Ulko-Tammiossa luotsivanhin Eero Siparin johdolla.

Minua odottivat uudet mielenkiintoiset tehtävät. Siirryin nimittäin yhteysalus Pukkion päälliköksi ja Valvontakomission Kotkan osaston käyttöön. Ajoimme parin viikon aikana Pukkiolla läpi kaikki väylät Orrengrundista uudelle itärajalle asti, aina valoisana aikana. Yöksi palasimme Kotkaan. Ajoja ei suoritettu sumussa eikä kovassa tuulessa. Kyseessä olivat ilmeisesti tarkistusajot, minkä lisäksi venäläiset näin tutustuivat väyliimme. Raivaus oli onnistunut eikä miinoja ollut.

Hommaa johti I luokan kapteeni – meikäläisittäin kommodori. Kapteeniluutnantti Lugin piirsi koko ajan maisemien silhuetteja väylien varsilta. Tulkkina toimi aliluutnantti Terentjev, Valvontakomission Kotkan osaston adjutantti. Ajettaessa väyliä edestakaisin tuli haasteltua monenmoista entisen vihollisen kanssa. Suomalaiset ovat kumman kaunaisia narisijoita! Sanoi Terentjev kerran. Joka päivä juoksee Valvontakomissiossa ihmisiä kantelemassa naapureistaan ja entisistä esimiehistään. Usein puhutaan muunnettua totuutta eikä asiaa ole nimeksikään.

Sellaisiahan me suomalaiset pakkaamme olemaan…



(Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Itäviitassa 34/1984 ja lehdessä Kansa Taisteli 9/1984)