HYLKEENPYYNNISTÄ KUORSALOSSA

Tuomo Silenti

Helmikuussa 1939 Kansatieteellisen Filmi Oy:n järjestämällä matkalla Niilo Valonen, josta myöhemmin tuli kansatieteen professori, haastatteli Anton Niemelää (1870-1944) ja Onni Arvilommia (1901-1972) kuorsalolaisten harjoittamasta hylkeenpyynnistä. Nämä eri sukupolvia edustaneet saaren isännät olivat jääneet asumaan Kuorsaloon esi-isiensä tavoin pääelinkeinonaan kalastus ja sivuelinkeinonaan hylkeenpyynti. Anton Niemelän talo sijaitsi Vekassa ja Onni Arvilommin Tallourissa. Molempien isät olivat tunnettuja ”hylekyttiä” ja Anton Niemelä kuvaa isävainaataan oikein hengelliseksi (= innokas) hylkeenpyytäjäksi, joka toi päivittäin kotiin ”hylkeen ja kaks.” Oheinen juttu perustuu pääosin haastatteluaineistoon, jota säilytetään Museoviraston kansatieteellisessä käsikirjoitusarkistossa.

Norpan eli kiehkuraishylkeen poikapyytö

Anton Niemelän ja Onni Arvilommin mielestä hylkeenpyynti ei oikein kannattanut, mutta niinä aikoina, kun ei oltu kalassa, ammuttiin hylkeitä. Sitä pidettiin myös ”kiihottavavana hommana, eikä malttanut olla menemättä.” Pyyntikausi alkoi kevättalvella helmikuun puolivälissä Siprin päivän (15.2.) ja laskiaisen aikaan ja päättyi maaliskuussa Marian päivään (25.3.) mennessä. Kuorsalosta käytiin viimeksi venekunnittain poikapyydössä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Venekunta eli artteli käsitti 3-5 miehen ryhmän riippuen siitä, millainen vene sattui olemaan käytettävissä. Venekunnan miehet sopivat joka talvi hyvissä ajoin, mihin venekuntaan he kuuluivat. Vene oli jonkun oma pienenlainen haapio 12 jalkaa pohjalta pitkä ja 16 jalkaa päältä. Veneen köliin kiinnitettiin roukipuu, eräänlainen raudoitettu antura, helpottamaan veneen liukumista jäällä. Pyyntipaikalle kuljettaessa pari miestä työnsi kahta puolta venettä ja yksi hoiti kokkaa. ”Kyl siin oli yks semmonen niinkun päällysmies, joka komensi, vanhempi mies.” Anton Niemelän mukaan hänen nuoruudessaan Kuorsalosta lähti yleensä 3-4 venekuntaa ja hän itse oli ollut mukana venekunnassa kaksi kertaa. Matkat suuntautuivat poikapyydössä yleensä Someriin, Narviin ja joskus jopa Koivistollekin saakka riippuen siitä, miten hylkeitä löytyi. Joka miehellä oli koira ja eväät oli pantu säkkeihin. Mukaan otettiin vielä patoja ja teekattiloita sekä kuivia puita.

Hylkeenpoikia pyytämään saatettiin mennä myös ilman venettä. Kotoa lähdettiin suksilla reppu selässä pari miestä yhdessä, kummallakin koira. Määränpäänä oli silloin Majakartti, jossa yövyttiin kalamajassa sekä Someri, jossa kortteeria pidettiin majakkamiesten saunassa. Näiltä ulkoluodoilta tehtiin sitten päivän kestäviä matkoja eri suuntiin jäälle oman koiran kanssa taskussa evästä, joka muodostui lähinnä leivästä, voista ja läskistä.

Hyljekoirat

Kuorsalon hyljekoirat olivat lyhytkarvaisia mustavalkeita ja niiden kaulassa oli kranssi tai sitten valkoinen piiru jossain muualla, yleensä päässä. Penikkakoiralla oli tapana hypätä heti kuutin kimppuun, mutta kun sitä löi, se ei enää uudistanut temppua. Koiraa käytettiin hylkeiden pesien etsinnässä siten, että se juoksi tuulen alapuolella ja kun haju kävi nenään (saap hajun nokkaans) se rupesi hiljaa kulkemaan pesää päin. Lähestyessään koira eteni hyvin varovasti ja pysähtyi. Se varttui niin kauan, että isäntä tuli ja hyppäsi pesäluolan päälle. Samassa myös koira syöksyi pesään ja sillä varmistettiin, ettei hylje päässyt karkuun. Jos koira tapasi hylkeen lakialta jäältä, se ”sen sit kyl kii ottaa.” Hyljekoiria pidettiin viisaina ja palkkioiksi niille annettiin hylkeen aivot ja lämmintä verta. Ennen vanhaan Kuorsalossa joka miehellä oli hyljekoira, mutta vuonna 1939 ei niitä enää ollut ainuttakaan saaressa. Kun hylkeenpoikanen oli saatu kiinni, sen selkään kiinnitettiin kolmihaarainen hyljerauta, josta lähti pitkä siima. Nyt kuutti laskettiin vähän matkan päähän pesästä tehtyyn uittoavantoon siiman varassa ja ennen pitkää emohylje tuli pelastamaan poikastaan. Kun emo tarttui kuuttiin, siimasta nykäistiin kovaa, jonka seurauksesta emohylje tarttui piikikkääseen rautaan. Kun emoa oli väsytetty tarpeeksi kauan, se nousi hengittämään avannolle. Tällöin se tainnutettiin voimakkaalla hyljekuokan eli -harppuunan lyönnillä päähän ja vedettiin ylös avannosta.

Saaliin kuljetus ja käsittely

Usein talvella hylkeet täytyi hakea hevosen kanssa ”ulkomaist” saakka, kun eivät veneessä jaksaneet vetää. Kun sitten reissusta oli palattu kotiin, rasvat otettiin pois hylkeestä ja vietiin myytäväksi nahkuriin Haminaan. Nahkoja osti maalaiset rekinahoikseen. Saarelaiset parkitsivat itse nahat kotona ja tekivät niistä saappaan- ja lapikkaanvarsia ja rukkasia. Venäjällekin ostettiin yhteen aikaan hylkeenpojannahkaa. Jos talvella hylkeitä saatiin enemmän, mukaan otettiin vain nahka ja rasvakerros. Liha eli hylkeenrisa jätettiin jäälle, mikäli sitä ei siellä syöty. Kotiin tuotu valkoisen värinen traanimainen risa paistettiin uunissa. Saatu raha jaettiin tasan, ”yhtä verran joka miehelle.”

Hallin pyynti talvella

Hallin eli harmaahylkeen pyyntiin kuorsalolaiset lähtivät kevättalvella niin ikään koirat mukana monen miehen voimalla umpijään aikana, jolloin lumipeite oli selvästi vähentynyt. Kun ”hylekoirat” olivat etsineet hylkeiden hengitysreiät, pyyntimiehet asettuivat harppuunat iskuvalmiina reikien kohdalle odottamaan hylkeiden saapumista hengittämään. Jos reikiä oli enemmän kuin miehiä, osa hengitysrei’istä tukittiin. Harppuunana käytettiin metallista kaksi väkäistä puuvarteen kiinnitettyä pistoasetta, johon oli kiinnitetty pitkä naru. Tästä pyyntitavasta käytettiin nimityksiä lyömäpyytö tai pistopyytö. Kun jäät olivat jo melko hauraita, yöt nukuttiin paatissa, ja aamulla teet keitettiin paatin vieressä, mukana tuoduilla puilla, nuotiolla.

Hylkeitä saatettiin tavata myös makaamassa pää avannon reunalla ja toisinaan niitä oli sulan rintaa vasten ihan parvissa. Tällöin hylkeitä lähestyttiin valkoiseksi maalatun ajopuun päällä mahallaan maaten hitaasti etenemällä. Kun viimein oli päästy noin sadan metrin etäisyydelle hylkeestä, pyyntimies ampui hyljettä päähän.

Hallin pyynti kesällä

Halleja pääsi kesällä ampumaan ulkoluodoilta ns. vahtimalla. ”Siin vahritaan, kun uskollisesti tekee työtä, koko päivän.” Veneessä oli tavallisesti yhdestä kahteen miestä, jotka joskus saattoivat veneestä ampua hyljettä vapaalta kädeltä. Tavallisesti kuitenkin noustiin maihin hellille ja ammuttiin tuelta maaten joko viereiselle tai samalle hellille. ”Hylepyssynä” käytettiin isoreikäistä ja tukevaa asetta, jolla ammuttiin myös saukkoja. Nämä aseet olivat suustaladattavia kyläsepän tekemiä pyssyjä, mutta 1900-luvun alussa yleistyivät Berdan-kiväärit ja myöhemmin suojeluskuntien kautta hankitut 7.62 kaliiperin pystykorvat M/28. Kesä-heinäkuun lämpiminä tyyninä päivinä hylkeet nousivat suurissa parvissa Hallikartille ja muille ulkoletoille kuten Itäkivelle, jossa ne tappelivat kovasti. Haastatellut arvelivat, että halleilla oli tuolloin kiima-aika. Saarien lähellä halli ei tullut niin liki, että sitä olisi päässyt ampumaan. Hylkeellä on päivittäiset rutiinit. Se nousee joka päivä samaan kellonaikaan varjon puolelle maata eli tuulen suojan puolelle. Rantautumispaikakseen se valitsee jyrkkärantaisen saaren, mutta se ei kuitenkaan nouse maalle saakka, vaan makaa vesikivillä. Hylje on sen saaren eläjä, mutta joskus kesällä saattaa olla kulkeviakin hylkeitä. Hylje on määrätyn saaren ”elokas” ja se huomaa, jos saaressa on ylimääräistä näkyvissä. Hylje oleskelee saman saaren ympäristössä koko syksyn. Useampia hylkeitä ei tavallisesti saman saaren lähistössä ole. Syksyn tullen harmaahylje eli halli on lähempänä rannikkoa. Silloin se kulkee hailiparvien mukana.



Serkukset Kalle ja Lauri Arvilommi tyytyväisinä saaliinsa vieressä. Kookas halli odottaa käsittelyä Arvinniemen kalliolla.

Syitä hyljekannan pienenemiseen

Ennen hylkeitä sai enemmän, mutta ei ole tietoa, mikä on hävittänyt kantaa. Toiset arvelevat, että moottorien käyttö rasvaa meren pintaa ja se olisi hyljekannan pienentymisen syy. Onni Arvilommi muisteli, että ennen kaksi miestä sai välistä 2-3 ”hylettä” päivässä, kun uskollisesti oli kyttäämässä aamupimeästä iltapimeään. Tällaista hylkeiden vahtimiseen perustuvaa pyyntiä harjoitettiin lähisaarissa mm. Kotkissa ja ”Perjantaksaaressa.” Anton Niemelän mielestä syy siihen, miksi hylkeet eivät enää tule rantoihin, johtuisi siitä, että ”mettät loppu.” Hylkeet eivät löydä tuulen varjoja. Myös moottorit ”haihruttavat” niitä, sillä hylkeet ovat arkoja moottorin hajuun. Vuonna 1909 petoeläinvihan seurauksena Suomessa ruvettiin maksamaan valtakunnallisesti hylkeiden tapporahaa lähes katkeamattomasti aina vuoteen 1976 saakka. Se moninkertaisti hyljesaaliit, mutta vähensi arveluttavasti koko hyljekantaa.

Runolaiset

Anton Niemelä kertoi, että kun hän oli pieni poika, Kuorsaloon saapui auringon mustiksi polttamia runolaisia. He olivat seilanneet jäiden mukana hylkeitä pyytämässä, ja kun sitten oli ollut ”semmosii tuulii”, veneet ajautuivat jäiden kanssa Kuorsaloon. Sieltä runolaiset tulivat ruokaa etsimään. Ruhnulaisten jahtipaatit, olivat suurempia kuin täkäläiset ”hyleveneet.” Mutta keitä nämä runolaiset oikein olivat? Ruhnu ruotsiksi Runö on Virolle kuuluva saari Riianlahdella, jossa on kautta aikojen asunut ruotsinkielistä väestöä vironruotsalaisia, jotka ovat harjoittaneet kalastusta ja hylkeenpyyntiä. Vielä 1800-luvun lopulla ruhnulaiset eli ruonalaiset tekivät saareltaan kuukausia kestäviä kaukopyyntimatkoja isoilla purjelotjilla Itäiselle-Suomenlahdelle.

Hylkeenpyynti toisen maailmansodan jälkeen

Itärajan siirtyminen toisen maailmansodan jälkeen Virolahdelle pienensi merkittävästi kuorsalolaisten kalastus- ja hylkeenpyyntialueita, sillä rajan taakse jäivät ikiajoista lähtien kalastuksen- ja hylkeenpyynnin keskuksina toimineet majakkasaaret Someri ja Narvi. Kun samanaikaisesti Kuorsalosta alkoi siirtyä väestöä lähikaupunkeihin, saarelaisten harjoittama hylkeenpyynti jatkoi hiipumistaan, mutta ei kuitenkaan kokonaan sammunut. Tätä vanhaa sivuelinkeinoa harjoittivat edelleen seuraavat henkilöt: Eero Sipari (= Hietapajan Eero), Lauri, Kalle ja Pellervo Arvilommi, Vilho Suomalainen, Eero Sipari (= Savisilmän Eero), Seiskarista Kuorsaloon muuttanut evakko Ilmari Pöllänen ja Leerviikin Unto Korjus. Mainita voidaan lisäksi nuorempaa sukupolvea edustanut Pellervo Arvilommin oppipoika Timo Nopanen, joka oli hyljejahdissa vielä 1980-luvulla. Näiden hylkeenpyytäjien syksyllä avovesikaudella käyttämät pyyntipaikat olivat useimmiten Ulko-Sontouri, Pampholma ja Reiholma.
 

SYYSHAILINPYYNTI VAIKEUTUU

Tuomo Silenti (toim.)

Kruunun päätöksellä viitoitettiin vuonna 1905 Houtereen ja Lehtisen saaren länsipuolelle uusi kulkuväylä. Kuorsalolaiset olivat siitä harmissaan, koska se kulki heidän parhaimman kalavetensä poikki ja heikensi merkittävällä tavalla saarelaisten pääelinkeinon syyshailin pyyntiä. Kuorsalolaiset anoivat kalavetensä pirstoutumisesta korvausta Keisarilliselta Suomen Senaatilta, mutta tuloksetta. Saarelaiset saivat kyllä ymmärtämystä syntyneestä vahingosta kalastusten tarkastelijalta ja myös Viipurin läänin kuvernööriltä, mutta mikään ei auttanut. Kiista kesti kolme vuotta ja jälkipolville jääneistä asiakirjoista selviää Kuorsalon isäntien nöyrät perustelut viranomaiselle. Samalla asiakirjat kertovat ahdingosta, jonka uusi laivaväylä aiheutti saaren asukkaille.

Suurvaltaisin, Kaikkein armollisin Keisari ja Suuriruhtinas

On yleisesti tunnettu, kuinka me ulkosaarelaiset olemme pakotetut melkein yksinomaan saamaan elatuksemme hailinpyynnillä, joka ei ole nykyään kuinkaan tuottavaa. Hailinpyyntiä harjoitetaan pääasiallisesti syksyn aikana, jolloin tuuliset säät estävät loitommalle ulapalle menemästä niin, että on pakotettu katsomaan saarien suojaamia paikkoja. Kun sitä paitsi nk. syyshaili ei pysähdy meidän vesillämme, vaan kulkee lähempänä mannermaata oleviin lahtiin ja sieltä taas takaisin mereen, silloinkin valiten yksistään yhtäjaksoisia syviä uomanteitä ovat kalastuspaikat hyvin rajoitetut. On aivan luonnollista, että laivaväylät muodostavat juuri edellä mainittuja kalastukseen soveltuvia syvänteitä. Niin kuin myötä liitetystä kartasta käy selville, ovat vetemme joka puolella niin laivaväyläin piirittämät, ettei syyshailin kalastukseen jää muuta kuin kapeat syvänteen reunat laivaväyläin sivulla. Väylät taas ovat kalastukselle kokonaan sopimattomat, nykyään etenkin, kun melkein yksinomaan käytetään ”kohoverkkoja”, toisin sanoen verkot lasketaan veden pintaan tahi muutamia metrejä siitä. Tähän saakka oli meillä vielä eräs syvä uomanne, joka kulkee Houtereen ja Lehtisen saarien länsipuolella laivaväylistä vapaa ja olikin erittäin soveliaan saarien suojaaman asemansa ja kalarikkautensa takia parhaita pyyntipaikkojamme, ollen muun muassa myöhään syksyllä ainoa paikka, mistä hailia saatiin. Tähän on nyt kumminkin valtion toimesta viitoitettu kulkuväylä, niin ettei siitäkään ole muuta kuin reunat jäljellä kalastuksen käytettäväksi.

Kun nyt vesi muodostaa suuren osan meidän manttaalistamme, toisin sanoen on meidän yksityisomaisuuttamme, niin katsomme kärsineemme sen kautta, että osa tästä omaisuudesta on tehty meille arvottomaksi. Voitaisiin ajatella, että onhan vesillämme jo niin paljon kulkuväyliä ilman, että me niistä olisimme vaatineet mitään korvausta. Nämä väylät ovat kumminkin vallan toisessa asemassa. Ne ovat nimittäin syntyneet ja viitoitettu ennen jakoa ja ovat siis jyvityksessä tulleet huomioon otetuiksi, jota vastoin yllä mainittu syvänne on jyvityksessä kelpaavana kalavetenä arvosteltu.

Uskallamme näin ollen Vehkalahden Kuorsalon kyläkunnan valtuuttamina asiamiehinä nöyrimmästi anoa, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne armossa suvaitsisi myöntää soveliaan korvauksen menettämästämme kalavedestä.

Yllä ollen syvimmässä alamaisuudessa
Suurvaltaisin, Kaikkein armollisin Keisari ja Suuriruhtinas
Teidän Keisarillisen Majesteettinne nöyrimpiä ja uskollisimpia alamaisia

Wilhelm Korjuslommi             Artturi Sipari


(Ennen korvausanomuksen tekemistä kansakoululla oli pidetty Kuorsalon kyläkunnan kokous 31.3.1907. Se valtuutti kaksi miestä ajamaan asiaa. Valituiksi tulivat insinööri Artturi Sipari ja tullivahtimestari Wilhelm Korjuslommi.)

Kun kruunun nimismiehen mielestä kenelläkään eikä siten myöskään kuorsalolaisilla ollut omistusoikeutta kyseisiin kalavesiin, pyydettiin Viipurin läänin maanmittausinsinööriltä Viktor Heleniukselta selvitystä kalavesien jakosuhteista.

Kuorsalon jakokunnan vesien jakosuhteet

Isojaon asiakirjat osoittavat, että Kuorsalon ja Tammion (Stamö) saarikylät kuuluvat Viipurin läänin Vehkalahden pitäjään ja muodostavat yhden jakokunnan, johon sisältyy talo N:o 1 Kuorsalon kylässä 1/3 osalla väliaikaisella manttaalilla ja talo N:o 1 Tammion kylässä 1/6 osalla väliaikaisella manttaalilla. Näitten talojen välillä toimitettiin isojako vuonna 1870 ja vahvistettiin kihlakunnan oikeudessa 1873.

Isojaossa saivat saarikunta, johon kuului ainoastaan saaria, vanhat nautintonsa saarissa ja yhteiset saaret jaettiin heidän kesken manttaalin mukaan. Talolla N:o 1 Kuorsalon kylässä toimitettiin välijako 35 osakkaan välillä vuonna 1873 ja vahvistettiin kihlakunnan oikeudessa vuonna 1880 ja talo N:o 1 Tammion kylässä jaettiin 57 osakkaan välillä vuonna 1880 ja vahvistettiin kihlakunnan oikeudessa 1881.

Vesialueen piirirajat Kuorsalon ja Tammion kylien ympäri ovat käyty ja vahvistettu Virolahden pitäjää ja Mäntlahden kylää vastaan kihlakunnan oikeudelta 1869 ja Hovioikeudelta 1881 ja Haapasaaren saaristoa vastaan 1895 kihlakunnan oikeudessa.

Vuonna 1900 toimitettiin jakokunnassa kalaveden jako osakkaiden välillä, vaan jako kumottiin kihlakunnan oikeudessa, joten kalavesi on toistaiseksi yhteinen jakokunnassa.

Sitten on vuonna 1905 jakokunnan kalavesi laskettu tekevän 15700,66 hehtaaria, josta rauhoituspiiriksi on erotettu 9,9 osaa koko vesialueesta. Tällä kannalla ovat siis nykyään jakokunnan vesialueen jakosuhteet.

(Maanmittauksen Ylihallitus Suomessa. Ad N:o 1824/509 AD PW171/94 1907
5.8.1908 Wiipurin lääninmaanmittari Viktor Helenius. Ad N:o 10/29 08).


Katso suurempi kuva >>>

 

KUORSALON KAUPPALIIKKEET

Tuomo Silenti

Venäjän keisarikuntaan kuuluneessa autonomisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa siirryttiin vuonna 1879 yleiseen elinkeinovapauteen. Uuden elinkeinoasetuksen mukaan lupaa uuden kauppaliikkeen perustamiseen maaseudulla ei enää tarvinnut hakea, mutta kihlakunnan kruununvoudille piti kuitenkin tehdä ilmoitus elinkeinonharjoittamisesta. Vielä kymmenen vuotta aikaisemmin kaupan perustamista aikovan henkilön oli henkilökohtaisesti ilmoittauduttava kuvernöörin luona. Tulevalta yrittäjältä vaadittiin todistus, ei pelkästään maineesta, vaan myös kirjoitus- ja laskutaidosta sekä kyvystä pitää kauppakirjanpitoa. Ennen kuin kuvernööri päätti luvan myöntämisestä, asianomaisen kunnallishallituksen piti antaa hakijasta vielä lausunto. Liberalistisen lainsäädännön myötä lupabyrokratia helpottui ja maakaupat alkoivat lisääntyä Suomessa. Kauppapuoteja, jotka tuohon aikaan olivat lähinnä sekatavarakauppoja, alkoi ilmaantua pitäjien syrjäkyliinkin kuten Kuorsaloon.

Joel Römpötin rakennuttama asuinrakennus Norstianrannassa. Oikealla häämöttää tavaramakasiini.

Joel Römpötin kauppa

Joel Römpötti perusti todennäköisesti Kuorsalon ensimmäinen kaupan vuonna 1890. Koivistolta lähtöisin oleva kauppalaivuri oli suorittanut Polyteknillisessä opistossa ”julkisen höyrylaivanpäällikön tutkinnon” kiitettävin arvosanoin ja vuoden 1889 alusta hänet nimitettiin Kuorsalon luotsiaseman luotsivanhimmaksi. Römpötti muutti samana vuonna Kuorsaloon ostettuaan sitä ennen Norstianrannasta asumattoman maa-alueen, Furivikin. Tänne, varsinaisen kylän ulkopuolelle, Joel Römpötti rakennutti neljällä tulipesällä varustetun komean päärakennuksen (nyk. Bernerin talo), saunan, hevostallin, tavaramakasiinin ja kivisen kellarin. Koska kauppaliikettä harjoitettiin saaressa ja lähes kaikki myytävät tuotteet jouduttiin rahtaamaan vesitse, tarvittiin rantaan iso ja vankka arkkulaituri. Sellainen myös rakennettiin ja kun höyrylaivaliikenne alkoi Kotkan ja Viipurin välillä, matkustajalaivat poikkesivat säännöllisesti tälle kaitein varustetulle leveälle laivasillalle.

Römpötin kaupan tavaravalikoima

Joel Römpötin kauppa ei sanomalehdissä esiintyneiden ilmoitusten mukaan ollut tuotevalikoimaltaan erityisemmin erikoistunut, vaan edusti tyypillisesti sekatavarakauppaa, josta näytti saatavan lähes mitä vain. Kauppaliike myi mm. seuraavia tuotteita: ”erinomaisen maukasta siirappia, kotimaisia ruisjauhoja, vehnäjauhoja, ryyniä, suoloja, mustaa ja valkeaa nahkaa, lapikasnahkaa, verkkorihmoja, villoja ja villalankaa, saippuaa ja saippua-sootaa, kalkkia, kahvikuppia, pilkkumia, teekannuja, pöytäveitsijä ja kahvelia, rihvelitauluja ja rihveliä, kyntteliä ja kynttelijalkoja, petrolia, lamppuja ja lampunlasia, öljykannuja, puunauloja, pieksunnauhoja, omakutoisia pohjakankaisia lattiamattoja varsin hienotekoisia, herätyskelloja, willoja, korkkikaarnaa, Viron pellavan siemeniä, Räävelin ruisjauhoja, Puolan palasokeria, Venäjän lehtitupakkaa ja maaliöljyä, Tampereen puuvillalankoja ja kankaita, Turun saippuaa, Haminan pohjajuhtia, Virolahden hansikoita ja omaa pyytöä hailisilakkaa, tervanuoraa, nyöriä, sinkki- ja lyijyvalkeaa, maalia, kelta- ja punamultaa, tärpäntiiniä, tervaa ja asfalttilakkaa, kahvia ja teetä, ym., ym.” Todettakoon vielä, että suola oli varastoitu rantaan rakennettuun hirsiaittaan, joka myöhemmin myytiin Paraisten Kalkki Oy:n työntekijöiden kesänviettopaikan saunaksi Vähän-Harvajan niemelle. Tämä kaikkien muistama rantakalliolla sijainnut punainen saunarakennus paloi sittemmin vuonna 2006. Erikoistuiko Joel Römpötti jossain vaiheessa pelkästään suolakauppaan, ei ole tiedossa. Mutta jotenkin siihen viittaisi se, että Römpötin myydessä vuonna 1896 hyvin kilpapurjehduksissa menestynyttä jahtiaan Perhosta, hän mainitsi laivan kantavan 100 ”tynnöriä” suoloja.

Römpötti jättää Kuorsalon

Näyttää siltä, että Joel Römpötin kauppa Kuorsalossa toimi vain runsaat puoli vuosikymmentä, sillä jo vuonna 1897 Römpötti siirtyi s/s Savottaren kapteeniksi Saimaan matkustajahöyrylaiva liikenteeseen. Vuotta myöhemmin hän haki Haminan satamamestarin virkaa, mutta paikkaan valittiin kuorsalolainen merikapteeni s/s höyrykuunari Salaman entinen kippari Aron Sipari Hietapajasta. Jo kevättalvella 1897 Römpötti ilmoitti Kotkan Sanomissa, että hänen Kuorsalon kiinteistönsä on myynnissä. Se ei kuitenkaan heti mennyt kaupaksi, kunnes vuonna 1903 haminalainen Yhdyspankin johtaja Walter Sundqvist osti sen kesähuvilakseen. Samoihin aikoihin Römpötti osti talon Haminasta ja muutti sinne kirjoille. Luotsivanhimman virasta hän ilmeisesti erosi vuoden 1897 lopulla. Näin Römpötin taru Kuorsalossa päättyi, mutta jälkipolvet muistavat hänet ennakkoluulottomana uranuurtajana kaupan alalla ja henkilönä, joka tammikuussa 1891 kutsui Norstianrannan kotiinsa Kuorsalon, Tammion, Pyötsaaren ja Mäntlahden kyläläisiä miehissä keskustelemaan siitä, millä keinolla saataisiin alueelle kansakoulu.

Aleksanteri Mäkelän kauppa

Aleksanteri Jeremiaanpoika Mäkelä perusti Kuorsaloon maakaupan 20.3.1900. Ajankohta oli mitä sopivin yritystoiminnan aloittamiselle, sillä Joel Römpötti oli vastikään lopettanut kaupan ylläpidon eikä saaressa ollut muutakaan kauppaliikettä. Toisaalta poliittista elämää ja ilmapiiriä Suomessa synkisti kenraalikuvernööri Bobrikoffin käynnistämä sortokausi, mutta se ei kuitenkaan varsinaisesti vaikuttanut kauppaan ja talouteen. Aleksanteri Mäkelän kauppa sijaitsi Itäpuolella Mäkelänniemellä (= nyk. kenraalin talo), hyvällä paikalla, melko lähellä kylän keskustaa. Aleksanterin isoisä oli Virolahdelta Kuorsaloon muuttanut Juho Matinpoika Kouki, joka oli ruvennut käyttämään nimeä Mäkelä. Hän avioitui vuonna 1837 Kristiina Juhontytär Korjuslommin kanssa ja näin Mäkelät liittyvät Kuorsalon vanhoihin perussukuihin. Vuonna 1862 syntynyt laivuri ja kauppias Aleksanteri Mäkelä omisti useita osuuksia purje- ja höyrylaivoista ja hänen veljensä merikapteeni Anton Mäkelä oli paikkakunnan tunnetuimpia kauppalaivureita. Aikakauden paikallisissa sanomalehdissä maakauppias Aleksanteri Mäkelä ilmoitti kauppaliikkeestään saatavan mm. Black-värnissaa, tervaa, maaliöljyä ja korkkikaarnaa ym. kohtuuhintaan.

Aleksanteri Mäkelän kauppa toimi tässä rakennuksessa vv. 1900 – 1917.

Mäkelän kauppa kuulu hyvästä palvelustaan

Aleksanteri Mäkelä uskoi vahvasti aikakauden osuustoiminnallisista virtauksista piittaamatta yksityisyrittäjyyteen, sillä lähes samoihin aikoihin, kun hän mainosti kauppansa tuotteita paikallislehdissä, valtaosa kuorsalolaisia kokoontui koululle perustamaan saareen osuuskauppaa, kuten myöhempänä kerrotaan. Perimätiedon mukaan Mäkelän kaupan palvelua pidettiin erinomaisena. Kuuluisuutta ja mainetta lisäsi epäilemättä se, että kaupanhoitajan poikkeuksellisen vahva Rudolf-poika kantoi kainaloissaan kaksi 50 kg:n ruissäkkiä Norstianrantaan Jalmari Lommin taloon, johon oli matkaa kivikkoista metsäpolkua pitkin n. 1000 metriä. Suorituksen arvoa lisäsi vielä se, että Rudolfin leikki-ikäinen pikkuveli Mauno istui samanaikaisesti isonveljen hartioilla ja joskus kolmaskin säkki oli sälytettynä ”Ruuton” niskan päälle!

Aleksanteri Mäkelä lopettaa kaupanpidon

Kuorsalolaisten innostus osuuskauppa-aatteeseen, joka johti osuuskaupan perustamiseen Kuorsaloon, vei kuitenkin edellytykset kannattavalta yksityiskaupan ylläpidolta. Katsoivatko kuorsalolaiset mahdollisesti karsaasti hyvin menestyvää, rikkaana pidettyä maakauppiasta, vai olivatko saarelaiset aidosti osuuskauppa-aatteen lumoamia, ei ole tiedossa. Joka tapauksessa 25.7.1917 Aleksanteri Mäkelän kauppaliike lopetti toimintansa, neljä kuukautta ennen Suomen julistautumista itsenäiseksi valtioksi, ja kauppias muutti muutaman vuoden päästä Haminaan.

Kuorsaloon ja Tammioon suunnitellaan osuuskauppaa

Osuuskappaliike innostutti ajan ilmiöitä valppaasti seuranneet Tammion ja Kuorsalon asukkaat. Tammion kansakoululla pidettiin 19.1.1908 osuuskaupan valmisteleva kokous, johon osallistui 90 % saaren isännistä. Puheenjohtajana toimi laivuri A. Kouki ja kirjurina opettaja Honkavaara. Pitkien keskustelujen jälkeen tammiolaiset päättivät yhtyä kuorsalolaisten kanssa yhdeksi osuuskunnaksi siten, että Kuorsaloon perustetaan pääliike ja Tammioon haaraosasto. Tammiolaiset valitsivat kauppa-asiaa edelleen kehittämään 5-miehisen toimikunnan, jonka jäseniksi tulivat kalastajat M. Harju, A. Pitkänen, A Kouki ja J.W. Suomalainen. Jo viikon päästä Tammion kokouksesta oli tarkoitus tavata kuorsalolaiset ja päättää yhteisen osuuskaupan perustamisesta. Kokous kuitenkin lykkääntyi saaristossa riehuneen kurkkumätä epidemian (difteritis) vuoksi, jonka johdosta mm. Tammion kansakoulu jouduttiin pitämään suljettuna kaksi viikkoa!

Kuorsalon koululla vuonna 1908 päätettiin perustaa Kuorsaloon ja Tammioon osuuskaupat.


Osuuskaupan perustava kokous Kuorsalon koululla

Maaliskuun 1. päivänä 1908 päästiin sitten Kuorsalon kansakoululla pitämään osuuskaupan perustava kokous. Läsnä olivat miltei kaikki kuorsalolaiset ja Tammiota edustivat Aleksanteri A. Pitkänen, Eetu Suomalainen, Reino Suomalainen, Anton Kala, Anton Kouki, M.T. Pitkänen ja J.W. Suomalainen. Kokouksen avasi Aleksanteri Arvilommi, joka valittiin puheenjohtajaksi ja kirjuriksi Topi Sipari. Kokouksen merkittävimpänä asiana käsiteltiin kysymystä, voidaanko saada tarpeeksi rahaa kokoon kaupan perustamista ja käyttämistä varten. Pitkällisen keskustelun jälkeen päädyttiin näkemykseen, että pääomaa tullaan saamaan tyydyttävästi toiminnan aloittamista varten. Kun talouspuoli oli täten varmistettu, päätettiin perustaa Osuuskauppa Kuorsaloon ja sen haaraosasto Tammioon. Kauppaliikkeen nimeksi hyväksyttiin Kuorsalon osuuskauppa. Sen jälkeen käytiin läpi säännöt pienin korjauksin ja suoritettiin kaupan hallinnon vaali. Kuorsalosta tulivat valituiksi Taavi Sipari, Topi Mäkelä, Topi Sipari, Evert Sipari ja Aleksanteri Korjus sekä Tammiosta Aleksanteri A. Pitkänen, L. Tammelin, ja A. Kouki.

Kaupan perustamisesta tehtiin sopimuskirja ja sen alle kirjoittivat läsnä olleet jäsenet nimensä. Osanottajat toivoivat, että hallinto ryhtyisi ”uutterasti” toimiin, jotta kaupat pääsisivät jo veden auetessa alkamaan. Hallinto järjestäytyikin vitkastelematta ja valitsi puheenjohtajaksi Taavi Siparin, varapuheenjohtajaksi Topi Mäkelän ja kirjuriksi Topi Siparin. Hallinnon tärkeimpänä tehtävän oli hankkia osuuskaupan säännöille Suomen senaatin vahvistus. Se saatiin melko pian, sillä jo heinäkuussa 1908 Haminan Sanomissa oli ilmoitus, jossa haettiin Kuorsalon ja Tammion osuuskaupan liikkeisiin hoitajia palkkavaatimuksineen. Kuorsalon pääkaupan hoitajan tointa hakevalta vaadittiin lisäksi 2000 markan takaus. Hakuaika ilmoitettiin päättyväksi 15.8.1908. Asiakirjojen puuttumisen vuoksi ei ole tiedossa ketkä valittiin myymälänhoitajiksi ja kuinka pitkään ko. osuuskauppa toimi. Perimätiedon mukaan kauppaliike sijoitettiin Moosenmäelle vuokralle Kalle-Topin taloon, missä sittemmin myös Kuorsalon viimeinen myymälä toimi.

Osakeyhtiö Toimi / Klamilan osuusliike

Samana vuonna, jolloin Joel Römpötti oli aloittanut kaupanpidon Kuorsalossa, Klamilan kyläläiset perustivat Osakeyhtiö Toimin, joka käynnisti liiketoimintansa Ronkulinmäen kupeessa sijainneessa ”kauppakartanossa”. Todettakoon, että lähes samalla paikalla toimii nykyisin Salen myymälä. Mutta koska Suomessa osuustoimintalaki astui voimaan vasta 1901, ensimmäiset osuuskaupat olivat aluksi joko osakeyhtiöitä tai yhdistyksiä. Osakeyhtiöpohjasta huolimatta Toimen säännöt oli rakennettu osuustoimintaliikkeen periaatteiden pohjalle.

Klamilan Osuusliikkeen Kuorsalon sivumyymälä

Klamilan kauppaliike alkoi pikku hiljaa laajentaa toimintaansa ja vuonna 1919 avattiin Kuorsalossa saarelaisten pyynnöstä uusi sivuliike. Vaikuttaa siltä, että kuorsalolaisten vuonna 1908 perustama osuuskauppa ei enää olisi ollut toiminnassa tai että sen toiminta olisi ollut hiipumassa ja apua pyydettiin Klamilasta. Kuorsalon myymälän tilit osoittivat velkakaupan johdosta kuitenkin useana vuotena suoranaista vajausta, jopa 20.000 mk, joten kaupan lopettaminen oli lähellä. Vuonna 1924 Oy Toimi muutettiin osuuskaupaksi, joka merkittiin kaupparekisteriin nimellä Klamilan Osuusliike.

Tämä talo rakennettiin alun perin kaupaksi. Toisen maailmansodan jälkeen siitä tuli kokonaan myymälänhoitajan asunto. Oikealla alhaalla näkyy bensiini-, petroli- ja tervavarasto.


Kuorsalon sivumyymälän uusi kaupparakennus

Kuorsalon sivumyymälälle rakennettiin vuonna 1928 uusi kaupparakennus (nyk. Saarniahon talo), Jeremias Lommin kuolinpesän omistamalle pienelle venevalkamatontille Moosenmäelle. Virolahden Länsikylästä ostettiin vanha asuinrakennus, jonka lähipaikkakuntien 40 hevosmiestä siirsi talkoilla saareen. Jo syyskuun alussa 1928 kaupparakennus oli saatu pystytetyksi ja päästiin oman katon alta palvelemaan Kuorsalon asukkaita. Uuden taloudellisen nousukauden alkaessa Suomessa vuonna 1936 myymälälle rakennettiin kellari ja itse myymälärakennustakin laajennettiin käsittämään toinen kamari myymälänhoitajan asunnoksi.

Kuorsalon sivumyymälän henkilökuntaa

Liikkeen ensimmäisenä myymälänhoitajana toimi klamilalainen Topi Jaakkola. Ennen toista maailmansotaa kauppaa hoitivat ainakin kuorsalolaiset Helvi Sipari ja Sirkku Korjus (myöh. Ilveskoski) sekä sydänkyläläiset Lempi Tahko, Arvi ja Rauha Jouhikainen. Vuonna 1940 myymälänhoitajaksi valittiin Siviä Salo, joka hoiti ansiokkaasti Kuorsalon liikettä aina sen lopettamiseen saakka. Lisäksi kauppaliikkeessä työskenteli monia kesäapulaisia ja myymälänhoitajan kesälomasijaisia, jotka yleensä olivat Sydänkylästä, Klamilasta tai Kuorsalosta.

Klamilan Osuusliikkeen henkilökuntaa vuonna 1940. Sirkku Korjus eturivissä toinen vasemmalta.


Topias Siparin talo saneerataan moderniksi myymäläksi

Vuonna 1946 Kuorsalon sivumyymälä muutettiin kaksi huonetta käsittäväksi kaupanhoitajan asunnoksi. Lisätila oli varmasti tervetullutta, sillä Siviä Salolla oli kolme lasta. Ikivanha Topias Siparin (= Kalle-Topi) asuinrakennus, joka siis jo yhdessä vaiheessa oli saanut toimia kauppana, saneerattiin moderniksi myymäläksi näyteikkunoineen. Kaupan eteiseen oli asetettu näytteille joitakin rautakaupan tuotteita kuten Purmo-kaarisahoja, Billnäsin kirveitä, sahanteriä, talikoita, ojalapioita, heinähankoja, viikatteen teriä, jokunen tahko, rautalankakieppejä ja navetassa käytettyjä kettinkejä, joilla lehmät kytkettiin pilttuihin. Myymälähuoneessa oli korkea pönttöuuni ja L-kirjaimen muotoinen pitkä tiski, jonka takana olevat seinähyllyt olivat täynnä jauho- sokeri-, tee- ja kahvipaketteja sekä muita tuotteita. Myymälän toisesta ikkunasta oli suora näkyvyys Vekanlahdelle, josta pystyi tarkkailemaan, koska postimoottori matkustajineen saapui kaupanlaituriin. Myymälähuoneen vieressä oli toinen ns. varastohuone, jossa säilytettiin suurempia määriä sokeria, jauhoja ja muuta kuivamuonaa sekä mm. rautanauloja. Talon kivijalassa, mihin johti jyrkät portaat oli kaupan kellari. Siellä säilytettiin mm. limonadi- ja pilsnerikorit, Atlanta-kahvikerma, perunat ja muut viileyttä kaipaavat tuotteet. Keskiolut tuli tuotevalikoimaan vasta vuonna 1969. Kun Kuorsaloon vedettiin vuonna 1951 sähköt, myymälään hankittiin melko pian seinään kiinnitetty jääkaappi, jossa voit, juustot, makkarat ja vähäiset lihatuotteet säilytettiin. Rannassa korkeiden kivipilareiden päällä, lähes vesirajassa, sijaitsi kaupan makasiini, jossa säilytettiin bensiiniä, valopetrolia, tervaa ja muita palavia nesteitä.

Vaikka Kuorsalon kauppa toimi saarella, sen tuotevalikoimaa 1950- ja 1960-luvuilla voi täydellä syyllä pitää suhteellisen monipuolisena. Elintarvikkeiden lisäksi kaupasta löytyi erilaisia maaleja, venelakkoja, paristoja, pesuvateja, saippuaa, pesuaineita, kankaita sekä kahvikuppeja, lautasia, teekannuja, ruokailuvälineitä, kirjoitustarvikkeita, jokunen Urho Karhumäen kirjoittama kirja, lasten leikkipalikoita, ompelutarvikkeita ym., ym. Maitoa ei kaupasta saanut, kunnes vasta 1960-luvun puolivälissä, jolloin saaressa ei enää ollut kuin muutama lehmä. Maitoa sai tilaamalla ja sitä myytiin ensin ruskeissa yhden litran pulloissa ja sitten epäkäytännöllisissä muovipusseissa.

Kalle-Topin asuinrakennus, jossa toimi Kuorsalon ensimmäinen osuuskauppa vuonna 1908, muutettuna moderniksi myymäläksi.


Tavarankuljetus Kuorsalon sivumyymälään

Suuret tavaraerät, kuten jauhot, suola, sokeri, bensiini, petroli ja terva, tuotiin Kuorsaloon talvella hevosella jään yli Manstuolista. Kyytimiehenä toimi usean vuoden ajan klamilalainen maanviljelijä Toimi Lommi, jonka isä Anton Lommi oli pikkupoikana muuttanut Kuorsalon Norstianrannasta Virolahdelle sisarustensa ja leskeksi jääneen äitinsä kanssa. Kuorsalon kaupan ja myymälänhoitajan asunnon lämmittämiseen tarvittavat polttopuut toimitettiin niin ikään mantereelta talvisin hevosella. Kesäisin tavaraa rahdattiin Kuorsalon kauppaan Klamilan Sahanrannasta mm. Akseli Korpelan isolla moottoriveneellä. Sulan veden aikana tavaraa toimitettiin Kuorsaloon Klamilan päämyymälästä autokuljetuksin Mäntlahden ja myöhemmin Manstuolin kautta, mistä ne siirrettiin moottoriveneellä tai soutaen saareen.

Kauppa sosiaalisena kohtaamispaikkana

Kaupalla oli ostosten suorittamisen lisäksi myös muita funktioita. Erityisesti aikana, jolloin radio oli kuorsalolaisille vielä melko harvinainen ja postikin kulki saareen vain kahdesti viikossa, kauppapuoti muodostui saarelaisten sosiaaliseksi kohtaamispaikaksi. Eräällä tavalla se toimi myös saarelaisten epävirallisena ”näyttämönä”, johon liittyy mm. seuraava kertomus 1930-luvulta. Kauppa oli tupaten täynnä asiakkaita, kun Elkon Emppo (= luotsi Emil Sipari) tuli kauppaan. Silloin Kusti Korjus (= August), joka oli koiranleuka, oli sanonut että ”jusuliuta sanoi Elkon Emppo”, johon Emppo ihmeissään oli sanonut ”no jusuliuta” ja kaupan väki remahti nauramaan. Emppo ei kuulemma koskaan käyttänyt muita kuin mainittua kirosanaa, mutta ilmeisesti ”jusuliuta”-voimasanaa” sitäkin useammin ja se oli jäänyt ihmisten mieliin.

Puusohva – isäntien mielipaikka

1950-luvulla kaupan myymälän perällä oli valkoinen kulunut puusohva, jossa Ellun Artulla, Tommon Eessolla, Hietapajan Eerolla, Arvin Kallella ja Laurilla, Uuno Mikkolalla, Aarno Siparilla sekä monilla muilla kylän miehillä oli tapana istua ja tehdä ostoksia. Isännät juttelivat vilkkaasti keskenään ja muistelivat eläytyneinä vanhoja kalareissuja sekä muita mielenkiintoisia yhdessä koettuja tapahtumia. Samalla he tupakoivat ankarasti ja välillä kuului voimakkaita naurun remahduksia, mutta tarinoinnin ohella he eivät olleet unohtaneet ostoksia. Ne tehtiin tuttavallisesti huutelemalla myymäläsalin läpi Siviä Salolle. Joskus jokin saaren pystykorva oli erehtynyt tulemaan myymälähuoneeseen, mutta sen vierailu jäi lyhyeksi, sillä nopeasti joku isännistä karkeiden kirousten ja potkujen saattelemana ajoi pelästyneen pikinokan vingahdellen ja kynnet rapisten ulos.

Tervehtiminen osa hyvää käytöstä

Aikakauden hyvään käytökseen kuului tervehtiminen kauppaan saavuttaessa. Yleensä ovella sanottiin ”päivää”, ”päivä”, ”päivä päivä” tai sitten vain nyökättiin. Sisääntuloja oli luonnollisesti monenlaisia, jotka eivät sen kummemmin jääneet mieleen, mutta erityisen vaikutuksen teki Aimo Korjuksen tulo kauppaan. Hän saapui jäntevin askelin verryttelypukuun ja kesälippalakkiin pukeutuneena myymälähuoneen kynnykselle, jossa pysähtyi, suoristi ryhtiään sekä erittäin huolellisesti artikuloiden kuuluvalla äänellä paino ensimmäisellä tavulla lausui ”päivää”. Puheensorina taukosi hetkeksi ja asiakkaiden päät kääntyivät vaistomaisesti kaupan ovelle eikä sisääntulo varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta. Koska sodan päättymisestä ei ollut vielä kulunut kovin pitkää aikaa, Aimo saattoi esiintyä myös Suomen armeijan kesäpuserossa, josta epoletit ja arvomerkit oli ratkottu pois. Myös Hietapajan Eero esiintyi toisinaan vanhassa suojeluskuntapuvussa.

Myymälä Siviä Salon työpaikkana

Yleensä kaikki kuorsalolaiset tunsivat ainakin jotenkin toisensa ja monet lämpimät kohtaamiset tapahtuivat kauppapuodissa. Varsinkin postipäivinä eli tiistaina, torstaina ja lauantaina kaupassa vallitsi melkoinen puheensorina ja vaikka ovi pidettiin kesällä lähes koko ajan auki, huoneessa leijui vahva tupakansavu. Näissä olosuhteissa Siviä Salo teki työtään. Kun myymälänhoitaja pääasiallisesti toimi kaupassa yksin, puoti pidettiin suljettuna ruokatunnin ajan klo 10.30 - 11.30. Kuorsalon myymälässä oli myös ulko-oven vieressä seinäpuhelin, josta veivauksien jälkeen sai huonosti kuuluvan yhteyden Klamilan keskukseen, joka sitten kytki soittajan haluamaansa paikkaan. Ei ollut mitenkään epätavallista, että kaupan ollessa tupaten täynnä väkeä, puhelin pärähti ja Siviä Salo saapui tiskin takaa vastaamaan. Silloin yleensä asiakkaat vaikenivat ja rouva Salo sai rauhassa selvittää asiat, mitkä yleensä koskivat tavaroiden tilausta. Samasta kaupan puhelimesta myös saarelaiset saivat maksua vastaan tilata puheluita, sillä vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen puhelimet alkoivat yleistyä Kuorsalossa.

Myymälänhoitajan toimenkuva oli laaja-alainen. Häneltä vaadittiin monipuolista osaamista ja myös fyysistä voimaa. Kun kauppias oli esimerkiksi ensin myynyt asiakkaalle voita, juustoa ja jauhoja, seuraavat ostokset saattoivat käsittää vaikkapa perunoita, bensiiniä ja tervaa. Perunat punnittiin kymmenysvaa’alla kaupan kellarissa, mutta bensiiniä ja tervaa varten oli lähdettävä asiakkaan kanssa rantavajaan. Siellä kauppias pumppasi käsipumpulla bensiinin 200 litran tynnyristä kruunattuun mittakannuun ja vasta sen jälkeen neste kaadettiin asiakkaan mukana tuomaan kanisteriin. Terva valutettiin niin ikään asiakkaan omaan astiaan suuresta puisesta tervatynnyristä. Tällainen ohjelma saattoi toistua monta kertaa päivässä, mutta asiakkaat olivat tottuneet odottamaan vuoroaan.


Kuorsalolaiset Klamilan Osuusliikkeen hallituksessa

Kuorsalolaiset olivat vahvasti edustettuina Klamilan Osuusliikkeen hallituksessa: Taavi Sipari 1919–1924, Aleksanteri Arvilommi 1924–1930, Evald Sipari 1930–1939, Vihtori Sipari 1940–1942, Eero Sipari 1942–1944, Evert Mäkelä 1945–1947, Taavi Lommi 1948–1953 ja Aarno Sipari 1954–1958. Lisäksi kaupan toimintaa ohjasi Kuorsalon myymälätoimikunta, joka koostui vuonna 1959 seuraavista henkilöistä: Onni Arvilommi, Taavi Lommi, Artturi Sipari, Eero Sipari ja opettaja Hilja Tyni.

Merkittävä tapahtuma kaupan toiminnassa oli aina vuoden lopussa suoritettava inventaario, jossa yksityiskohtaisesti luetteloitiin kaikki kaupan tuotteet. Tilaisuudesta selvittiin yleensä päivässä ja siihen osallistui Klamilan osuusliikkeen johtaja, Kuorsalon kaupan myymälänhoitaja, joitakin apulaisia sekä Kuorsalon saaren edustaja. Toisinaan huonon jäätilanteen johdosta saareen pääsy vuoden vaihteessa saattoi muodostua vaikeakasi ja inventaario jouduttiin lykkäämään myöhempään ajankohtaan.

Kuorsalon sivumyymälä lakkautetaan

Suomalaisen yhteiskunnan ”suuri muutto” ja väestöpako näkyivät myös Kuorsalon kylässä. Varsinkin kun Kuorsalon koulu ja luotsiasema olivat lopettaneet toimintansa 1950–1960-lukujen taitteessa, saaren asukasluku alkoi pienentyä entisestään. Asuinsijoilleen jäänyt harvalukuinen väestö muodostui lähinnä iäkkäistä ihmisistä. Kun heistäkin moni muutti mantereelle ja osan maallinen vaellus päättyi, kauppaa ei enää kannattanut yllä pitää ja se muutettiin kesäkaupaksi. Kesällä 1972 kauppa oli viimeistä kertaa avoinna.

 

 

LUOTSAUSTOIMINTAA KUORSALOSSA

Tuomo Silenti

Meriliikenteessä on aina tarvittu turvallisia satamia ja oudoilla vesillä liikuttaessa paikallisten väylien tuntijoita eli luotseja. Paikallinen asiantuntemus on ollut erityisen tärkeää varhaisimpina aikoina, jolloin kaikki vesillä liikkuminen tapahtui päiväsaikaan ilman karttoja ja kompassia ja jolloin yöksi oli ehdittävä turvalliseen satamaan. Sijaintinsa ja erinomaisten ankkuripaikkojensa ansiosta Kuorsalo on tarjonnut merenkulkijoille ammoisista ajoista lähtien suojaisia lahden poukamia ja karikkoisten saaristoväylien tuntemusta. Kuorsalosta tehdyt arkeologiset kaivaukset antavat selviä viitteitä siitä, että saari on ollut merenkulkijoiden tiedossa jo pronssikaudella (1500-500 eKr.) ja että saarella on ainakin tilapäisesti asuttu jo tuohon aikaan.

1200-1400-luvut

Kun Torgils Knuutinpoika oli tehnyt kolmannen ristiretken v. 1293 Karjalaan ja perustanut Viipurin linnan, linnaläänin asukkaat joutuivat huolehtimaan tukikohtansa muonituksesta ja turvallisuudesta. Vaikka sota Novgorodia vastaan riehui aina Pähkinäsaaren rauhaan vuoteen 1323 saakka, ruotsalaiset järjestivät nopeasti Kymijoen ja Viipurin väliselle rannikkoalueelle tehokkaan puolustuksen, oikeudenhoidon ja hallinnon. Viipurista Turkuun ulottuvan Suuren rantatien kulkiessa paikoin meren läheisyydessä ja rannikkoväylän Kuorsalon kohdalla painuessa aivan mantereen lähelle, oli tarpeen asuttaa saari vakituisesti. Valtiovallan taholta Kaakkois-Suomen rannikolle ja saaristoon siirrettiin kuninkaalle uskollista väestöä Smålannista ja Itä-Göötanmaalta. Uudisasukkaita lienee ollut noin 100 perhettä. Kuorsaloon asettuneiden asukkaiden tehtäväksi tuli rannikon puolustuksesta ja vartioinnista vastaaminen. Heidän oli pestattava taitavia perämiehiä kruunun laivojen käytettäväksi ja vartioitava rannikkoväylää ja sen satamapaikkoja sekä suojattava mantereen kyliä yllätyksiltä. Kuorsalolaisista tuli täten monen vuosisadan ajaksi kruunun perämiehiä, jotka muodostivat osan laajempaa lähestyvän vihollisen liikkeistä tiedottavaa Suursaaresta alkavaa vartioketjua. Ruotsin mallin mukainen rannikkopuolustus perustui aluejakoon, jossa useampi talo, myöhemmin, kahdeksan muodosti laivakunnan. Näin Vehkalahden saarista Kuorsalon, Tammion ja Pyötsaaren talot muodostivat yhden laivakunnan Ruotsin rannikolla käytössä olleen meriasevelvollisuuden eli ledungin tapaan.

Suursaaren Pohjoiskorkialta hälytysjärjestelmä jatkui seuraavaan etappipaikkaan Haapasaareen, josta vartiotuli näkyi Rääntiöön (= Brändö eli Tulisaari) ja sieltä edelleen Kukkion kallioiden välittämänä Tammioon sekä Kuorsalon Vironvuorelle. Saaren korkeimmalta kohdalta kokkotuli ja savu näkyivät Pyötsaaren (= Bötsö, Bötesö eli Vartiosaari tai Vartiovuoren saari) Tontinvuorelle. Merkkituliketju eteni Pyötsaaresta Vilniemen Kokkovuoren kautta Pampyöliin, Salmenkylään ja muualle Vehkalahdelle maa-armeijan johdon tiedoksi. Kuorsalon Vironvuorella sytytettiin vartiotulia vihollisen lähestyessä vielä Suuren Pohjansodan aikana 1700-luvun alkuvuosikymmenillä.

Ruotsin vallan vakiinnuttaminen Karjalassa merkitsi kuorsalolaisten kytkemistä tiiviisti rannikon sotilaalliseen vartiopalvelukseen, mikä ilmeisesti sisälsi myös luotsausvelvollisuuden. Viimeistään tässä vaiheessa Kuorsalo asutettiin pysyvästi ja kylä muodostettiin nykyisin jo umpeutuneen Vanhankylänlahden pohjoispäässä soiden ympäröimälle saarelle, mistä käytetään nimeä Vanhakylä. Sieltä oli lyhyehkö matka Vironvuoren vartiopaikalle ja sen eteläpuolella avautuvaan Tenkluuvinpohjaan, jossa sijaitsi luotsiveneiden valkama.

Kuorsalo esiintyy ensimmäisen kerran asiakirjoissa satamapaikkana 1387. Saaresta käytetään Korusala-nimeä. Viipurin linnanpäällikkö marski Karl Ulfinpoika on poikansa Knutin kanssa täällä sinetöinyt erään Viipurin kaupungin omistusoikeuksia koskevan kirjeen matkallaan Viipurista Tukholmaan. Eri aikakausien kartoissa ja asiakirjoissa Kuorsalo-nimi on esiintynyt muodoissa Korsall, Korsal, Korsalöö, Kårsalo, Kursalöö, Kursala, Kursal, Kuorsalo. Salo–pääte on viitannut metsää kasvavaan suurehkoon saareen, mutta lapinkieleen viittaavan alkuosan Kor tai Kors alkuperästä ei olla täysin varmoja. Kun paikannimiä tarkoittavia erisnimiä on alettu käyttää, ne ovat sisältäneet kohteelle tunnusomaisia piirteitä. Nimiä annettiin pyyntipaikoille sekä taloudellisesti että liikenteellisesti tärkeille paikoille. Kun muistetaan, että esim. pronssikaudella n. 3000 vuotta sitten meren pinta on ollut n. 7- 9 metriä nykyistä korkeammalla, Kuorsalo on muodostunut useasta jyrkkäreunaisten kapeiden rotkomaisten salmien muodostamasta pikkusaarien ryhmästä. Näistä urista on todennäköisesti käytetty kuru–nimitystä, joka täten selittäisi Kuorsalo–nimen alkuosan alkuperäisen merkityksen. Vielä 1000 vuotta sitten saamelaiset asuttivat Hämettä ja käyttivät rannikkoa pyyntipaikkanaan. Siten saamea ja suomea puhuvat yhteisöt ovat oleskelleet yhtä aikaa samoilla paikoilla ja olleet kosketuksissa toisiinsa. Kun sitten ruotsalaiset ovat saapuneet alueelle, on väärinlausutut kirjoitusmuodot ja alkuperäiset nimet sotkeutuneet toisiinsa ja paikannimet ovat saaneet uusia muotoja. Juuri tästä on osoituksena, että Kuorsaloa koskevassa vuoden 1775 verollepanokartassa Vekanniemestä käytetään nimeä Kursasenniemi.

1500-1700-luvut

Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa virallisti luotsilaitoksen ja kruunun luotsitilajärjestelmän. Hän teki Venäjää vastaan käydyn sodan aikana 1555-56 tiedustelumatkan Suomeen haluten omakohtaisesti tutustua Turku - Viipuri välisen karikkoisen saaristoväylän ja sen varrella olevien satamien turvallisuuteen. Matkan jälkeen kuningas antoi erikoismääräyksiä, joiden mukaan saariston talonpoikien piti asettaa väylille kelluvia tynnyreitä ja viittojen päihin luutia sekä havuja. Kulkureitin merkitsemisen lisäksi saaristolaisten velvollisuudeksi tuli pestata taitavia perämiehiä kruunun laivojen käytettäväksi. Kuorsalolaisten tehtäväksi tuli myös huolehtia Mäntlahden siltarakennelmista. Tammiolaiset laskettiin kuuluviksi kruunun perämiehiin niin ikään. Luotseja tarvittiin etupäässä sotalaivoilla ja heidän tuli tarkalleen tietää turvalliset kulkureitit sekä väylien ja laivojen syvyydet. Kuningas määräsi kruunun luotseille kohtuullisen palkan vaivoistaan. Luotseja käytettiin toisinaan myös talvisin opastamassa sotilasosastoja niiden marssiessa jäitse Suomenlahden poikki Viroon ja Inkerinmaalle.

1600-luvun alussa esivallan tavoitteena oli saada luotsin toimi kulkemaan isältä pojalle ja pojanpojalle niin, että saaristoon syntyisi luotsisukuja vanhan keskiaikaisen ammattikuntalaitoksen tapaan. Kannustimena käytettiin verovapauden myöntämistä kruununluotsien asumilla tiloilla. Asiakirjojen mukaan Kuorsalo mainitaan vuonna 1623 yhtenä Kymenkartanonläänin verovapaana tilana. Saaristotalonpojat pitivät verovapautta huomattavana etuna, joten luotseiksi pyrkivistä ei ollut pulaa. Luotsit oppivat ammattinsa käytännössä siten, että luotsien pojat olivat pienestä pitäen mukana luotsausmatkoilla ja oppivat tuntemaan karit, matalikot ja väylät. Luotsit oli vapautettu sotaväenotosta, mutta he kuuluivat merisotaväkeen, koska joutuivat paljon luotsaamaan kruunun sotalaivoja.

Merellä liikkuminen paikasta toiseen perustui muistiin, jonka tukena käytettiin saarissa helposti erottuvia kiintopisteitä. Niistä muodostettiin väylän mukaan etenevä luettelo. Välimatkojen pituuksiin kuluva aika ilmaistiin päivinä tai vuorokausien osina, esimerkiksi soutaen tai purjehtien. Esi-isiemme sanasto oli monipuolinen, koska kiintopisteiden erot ja maastonkohdat sekä muut merimerkit tuli ilmaista vivahteikkaasti ja havainnollisesti. Reittiselostukset välittyivät luotsisuvuissa sukupolvelta toiselle suullisena perintönä hokemalla niitä. Luotsioppilaat olivat mukana isiensä kanssa luotsaustoiminnassa jo pienestä pitäen. Vaarallisen karikon kohdalle tultaessa heille saatettiin antaa yllättäen korvatillikka, jotta paikka varmasti jäi mieleen. Pikkusaarista, kareista, luodoista ja matalikoista käytettiin kobb, kubb, klobb, klubb, skar, skär, haru, madala, helli, kopu, letto ja ouri nimiä. Nämä ruotsinvoittoiset paikannimet ovat jäänteitä ruotsalaisten muuttoliikkeestä. Vasta 1600-luvun lopulla valmistuivat ensimmäiset painetut merikortit helpottamaan navigointia.

Palkkio luotsauksesta maksettiin luonnontuotteina kuten suolana, viljana, suolakalana, mutta myös rahana. Kuninkaallinen kirje 5.10.1599 vahvisti kahdelle perämiehelle Kuorsalon salmessa vuotuisavuksi 1 tynnyriä viljaa ja kirjeen 28.6.1614 mukaan annettiin yhdelle Kuorsalon perämiehelle vuotuispalkaksi peräti 9 tynnyriä viljaa kruunun luotsauksista. Tämä lienee ollut kruunun perämies Yrjö Erikinpoika, joka 1600-luvun alun veroluetteloissa mainitaan yksin Kuorsalon isäntänä ja on myös ensimmäinen nimeltä tunnettu kuorsalolainen luotsi. Vuoden 1626 luotsiluettelon mukaan Kuorsalossa oli jo 3 luotsia, Yrjö Erikinpoika ja hänen veljensä Tuomas sekä Niilo Matinpoika. Tammiossa oli luotseja 1.

Kuorsalo ja Tammio olivat vilkasliikenteisen laivareitin solmukohtia tarjoten suoja- ja levähdyspaikkoja merenkulkijoille. Varsinkin sotaisina vuosina 1600-luvun alussa saariston asukkaat saivat olla alinomaa varuillaan. Asian vakavuutta kuvastaa se, että perämies Yrjö Erikinpoika Lommi sai Narvan linnanisännältä Klaus Slangilta erityisen turvakirjan vuonna 1619. Yrjön huolenaiheena oli se, että Narvaan matkaavat aiheuttavat hänelle suurta vääryyttä ja väkivaltaa siitäkin huolimatta, "että hän hyvästä tahdostaan antaa heille, mitä hänellä on varastossa samoin kuin neuvoo heidät matkaan. Kuitenkin he ryöväävät häneltä, mitä käsiinsä saavat, vaatteita ja irtainta..."

Kristiina kuningattaren aikana 1640-luvulla luotsitilat menettivät verovapauden, koska kruunun tulot jatkuvien sotien johdosta alkoivat huveta. Tilalle säädettiin luotsimaksu sekä kruunun kuljetuksista että yksityisten luotsauksista: 6 äyriä hopearahaa vikulta (ruots. veckosjö = meripenikulma, tästä nimestä ilmeisesti Vekka ja Vekanniemi luotsaustoiminnan tukikohtana Vironvuoren ohella ovat saaneet nimensä) ja avomerellä 8 äyriä. Esim. luotsitaksaa välimatkalla Kuutsalo-Pitkäpaasi perittiin 1 talari 16 äyriä.

Vuonna 1696 kruunu antoi ensimmäisen luotsiasetuksen, jonka mukaan luotsaustoiminta tuli uudistaa perin pohjin. Tulihan luotsilaitoksesta vasta nyt asetuksella vahvistettu virallinen valtion laitos. Aikaisempi ammattinimike "perämies" korvattiin uudella virkanimikkeellä "luotsi". Uudistus lykkääntyi kuitenkin Suomen osalta isonvihan jälkeiseen aikaan, jolloin olot rauhoittuivat. Ruotsalainen luotsitirehtööri Nils Ström, aateloituna Strömcrona, määrättiin johtamaan Suomen saaristoon suuntautunutta tarkastus- ja tutkimusmatkaa tehtävänään perehtyä rannikkoväyliin, viitoitukseen, luotsipaikkoihin ja niiden henkilöstöön. Yksi syy Strömin matkaan oli kuitenkin sotilaallinen. Uudelle rajalinnoitukselle ja sotasatamalle tuli löytää strategisesti tärkeä paikka. Tarkastusmatka alkoi Kuorsalosta kesäkuussa 1723 ja päättyi marraskuussa Ahvenanmaalle Flisöbergiin. Strömin laatimassa matkakertomuksessa ohjausvirastolleen amiraliteettikollegiolle ensimmäisenä luotsipaikkana mainitaan Kuorsalo. Siellä oli luotseja 4, luotsirenkejä 1 ja luotsioppilaita 3. Ström kertoo raportissaan antaneensa virkavahvistuksen eli luotsipassin viidelle suomalaiselle luotsivanhimmalle, joista yksi toimi Kuorsalon luotsipaikassa. Luotsipassin saaminen edellytti luotsitutkinnon suorittamista ja virkavalan vannomista sekä usean eri väyläosuuden tuntemista. Luotsien oli oltava avoveden aikana aina valmiina palveluun ja heidän oli päivittäin ilmoittauduttava luotsivanhimmalle. Matkakertomuksessa on liitteenä Kuorsalon luotsiluettelo:

luotsivanhin Mattz Sigfridsson, Matti Sigfridinpoika Korjuslommi n.1660-1742
luotsi Hinrich Mattzon, Heikki Matinpoika Lommi n. 1673-1743
luotsi Simon Mattzon, Simo Matinpoika Korjuslommi n. 1682-1742
luotsi Simon Jacobsson, Simo Jaakonpoika Sipari n. 1680-1743
luotsirenki Arwid Andersson, Arvi Arvinpoika Arvilommi n. 1690-1738
luotsioppilas Erich Mattzon, Erik Matinpoika Korjuslommi n. 1690-1728
luotsioppilas Erich Jacobsson, Erik Jaakonpoika Lommi n. 1708-1771
luotsioppilas Göran Mattzon, Yrjö Matinpoika Korjuslommi ??

Nils Strömin luetteloon liittyy Kuorsalon osalta mielenkiintoinen huomautus: "Edellä mainitut Kuorsalon luotsit asuvat rälssitilaa, joka on kuulunut autuaasti kuolleen sotapäällikkö Kustaa Hornin ostamiin rälssitilohin, jotka Herra Herman Wrangellin perilliset sitten omistivat ja joiden maakirjavero on kruununnimismies Johan Kyreenin ilmoituksen mukaan 9 taleria hopearahaa."

Nils Strömin laatiman selvityksen mukaan Kuorsaloa lähimmät luotsipaikat olivat Pitkäpaasi ja Hamina. Kuorsalosta Pitkäpaateen perittiin luotsitaksaa 5-6 jalkaa syvässä kulkevilta aluksilta 1 hopeataalari 16 äyriä ja 8-9 jalkaa syvällä kulkevilta 1 hopeataalari 28 äyriä. Haminaan vastaavat taksat olivat saaristoväylää purjehdittaessa 24 äyriä ja 30 äyriä. Varsinaisen luotsaustoiminnan ja viittojen paikalleen asettamisen lisäksi luotsien tuli päivittäin tarkkailla sääolosuhteita. Veden korkeus mitattiin Kuorsalon asemalla neljästi päivässä, "sillä ei se ole mikään päiväkirja, joka vaan yhden merkinnän sisältää." Veden korkeuden vaihteluista käytettiin seuraavanlaista asteikkoa: keskinkertainen vesi, suurenpuoleinen vesi, suuri vesi, oikeen suuri vesi, pienenpuoleinen vesi, pieni vesi ja oikeen pieni vesi. Ilman kirkkauta arvioitiin asteikolla: puoliselkiä, selkiä, sateinen ja pilvinen.

Todennäköisesti tässä vaiheessa tai ehkä jo aikaisemminkin, jolloin saaristoväylä Haminaan on otettu käyttöön, Kuorsalon uutena luotsipaikkana on toiminut myös Vekanniemi. Vuoden 1775 kartassa Vekanlahti on merkitty ankkuripaikaksi ja Vekanniemeen on merkitty rakennus. Sen kohdalla lukee "Kungabord", mikä ilmeisesti kertoo siitä, että Ruotsin kuninkaat matkallaan Viipuriin ovat pitäneet Vekanniemeä levähdyspaikkanaan ja suojasatamanaan.

1800-1900-luvut

Kun Suomesta tuli osa Venäjän keisarikuntaa 1809 ja Vanha Suomi oli yhdistetty 1812 suuriruhtinaskuntaan, Viipurin-läänin luotsi- ja majakkalaitos liitettiin muun Suomen luotsilaitokseen vasta 1857, jolloin luotsi- ja majakka-asetus valmistui. Siihen asti Viipurin-läänissä Kuorsalo mukaan lukien toimittiin vanhojen säädösten mukaan. Uudessa asetuksessa haluttiin nostaa luotsien koulutustasoa. Heiltä vaadittiin ammattitaitoon liittyvien asioiden lisäksi, luotsi- ja tullilainsäädännön tuntemista sekä hyvää kirjoitus- ja laskutaitoa Luotsin viran saamiseksi määrättiin alaikärajaksi 18 vuotta. Luotsien oli virantoimituksessaan oltava siististi pukeutuneita ja heidän tuli kantaa rinnassaan luotsimerkkiä. Nimitykset vanhempi luotsi, nuorempi luotsi ja luotsioppilas astuivat voimaan, vaikka niitä ei vuoden 1857 laaditussa Kuorsalon luotsiluettelossa ole vielä otettu käyttöön.

ikä v. 1857
luotsivanhin Tuomas Niilonpoika Sipari 1792-1871 (65 v.), Tommolasta
luotsi Elias Kallenpoika Sipari 1791-1869 (66 v.), Hietapajasta
luotsi Topias Eliaksenpoika Sipari 1798-1868 (59 v.), Elkon Sipareita Vekasta
luotsi Elias Eliaksenpoika Sipari 1794-1871 (63 v.), Ellulta
luotsi Kalle Kustaa Mooseksenpoika Sipari 1811-1868 (46 v.), Moosenmäeltä
luotsi Jeremias Erikinpoika Korjus 1798-1870 (59 v.), Itäpuolelta
luotsi Erik Matinpoika Korjuslommi 1802-1870 (55 v.), Ourilta
luotsi Jeremias Jaakonpoika Lommi 1813-1884 (44 v.), Vanhastakylästä
luotsi Anton Henrikinpoika Lommi 1813-1863 (44 v.), Vekasta
luotsi Wilhelm Jaakonpoika Arvilommi 1824-1863 (33 v.), Arvinniemeltä

Vuoden 1857 asiakirjojen mukaan Kuorsalossa mainitaan olleen kaksi luotsitupaa, toinen koillis- ja toinen lounaisrannalla. Kyseessä oli Vekassa ja Vironvuorella sijainneet vahtituvat. Uuden asetuksen mukaan vartiotuvan rakensi kruunu, mutta se oli luotsien ylläpidettävä. Vekanniemen luotsiasema on rakennettu vuonna 1859. Se oli korkealla kivijalalla seisova kolmikerroksinen puurakennus, jonka pohjan mitat olivat 7.13 m x 5.4 m ja korkeus kivijalasta 10.99 m. Signaalimasto, jonka korkeus oli 16.8 m sijaitsi 13 metrin päässä asemasta. Luotsiaseman teoreettinen näkyvyys oli n. 10 meripeninkulmaa. Vielä 1862 Vironvuorelle rakennettiin uusi luotsitupa, jonka toiminta sitten vuonna 1878 epäsoveliaan sijaintinsa vuoksi lopetettiin ja rakennus pantiin myyntiin. Heti sen jälkeen vuonna 1879 rakennettiin Ristniemeen uusi asema. Sen pohjamitat olivat lähes samat kuin Vekanniemen aseman, mutta Ristniemen tupa oli yksi kerroksinen. Rakennus oli valkoiseksi maalattu ja sen korkeus vedenpinnasta oli 22 metriä ja rakennuksen korkeus kivijalasta 3.1 m. Ristniemen luotsiaseman kivinen aallonmurtaja rakennettiin 1894 ja aseman rakennus korotettiin tornirakennukseksi vuonna 1900. Aallonmurtajan edessä vedessä sijaitsevaan puoleksi louhittuun suureen kiveen on hakattu vuosiluvut 1899 ja 1900 muistoksi luotsiaseman rakennustöistä.

Vironvuoren luotsitupa v. 1862

Vekanniemen luotsitupa v.1859

Näihin uudistuksiin oli syynä se, että 1800-luvun puolivälissä laivaliikenne Saimaan kanavan valmistuttua oli lisääntynyt Viipuriin ja myös säännöllinen matkustajalaivaliikenne oli aloitettu karjalaisten kaupunkiin. Erityisesti Kotkaan 1870-luvulla perustetut sahalaitokset lisäsivät rannikkoliikennettä. Asiakirjassa todetaan, että Kuorsalon luotseilla oli oikeus harjoittaa kalastusta Majakartissa, Kalpussa ja Kivikalpussa 10 hopearuplan vuosivuokraa vastaan, minkä lisäksi heille maksettiin rahapalkkaa virka-asemasta riippuen 50–15 hopearuplaa vuodessa. Tämä oikeus heillä oli ollut jo vuodesta 1841 lähtien.

Vuoden 1870 luotsiasetukseen liittyi luettelo luotsipiireistä ja luotsiasemista. Niissä annettiin tarkkoja määräyksiä luotsien "vartouspaikoista". Kuorsalon luotsipaikalla luotsien on meneteltävä luotsattaviin aluksiin nähden seuraavasti:" Luotsit vartoovat Kuorsalon saaren pohjoispuolella, vastapäätä kylää, ja eteläisellä puolella, mutta menevät ulos ainoastansa pohjoiselta puolelta, tullaksensa laivoja vastaan ja luotsataksensa" Haminaan, Kuutsaloon, Kotkaan, Kaunissaareen, Haapasaareen ja Koivistonsalmeen.

Vuonna 1884 asetuksella luotsausvelvollisuus, joka oli vanhoista ajoista lähtien ollut rälssi-, perintö- tai kruununluontoisten luotistilojen omistajilla, lakkautettiin. Lommit ja Korjuslommit eivät enää esiinny virkaluettelossa, mutta muista suvuista hakeuduttiin edelleen luotsin ammattiin. Siitä kertoo vuoden 1888 luotsiluettelo:

ikä v. 1888
luotsivanhimpana Anton Tuomaanpoika Sipari 1815-1896 (73 v.), Tommolasta
nuorempi luotsi Aleksanteri Tuomaanpoika Sipari 1818-1894 (70 v.), Tommolasta
nuorempi luotsi Elias Davidinpoika Sipari 1829-1890 (59 v.), Ellalta
nuorempi luotsi Topias Davidinpoika Sipari 1826-1910 (62 v.), Leerviikin Tolfista
luotsioppilas Aleksanteri Jeremiaanpoika Korjus 1825-1895 (63 v.), Itäpuolelta
luotsioppilas Hesekiel Tuomaanpoika Sipari 1832-1921 (56 v.), Tommolasta
luotsioppilas Aleksanteri Kallenpoika Sipari 1844-1919 (44 v.), Moosenmäeltä

Kuorsalon luotsit

Suurempi kuva >>>

Luotsien nimet

Suurempi kuva >>>

Vuonna 1885 luotsilaitoksen henkilökunnalle määrättiin yhdenmukainen vaatetus ja uudet virkapuvut oli otettava käyttöön vuoteen 1886 mennessä. Venäjän vallan aikana Viipurin luotsipiiri, johon Kuorsalokin kuului, oli erikoislaatuinen siksi, että se oli ylivoimaisesti suomenkielisin, kun luotsi- ja majakkalaitos muun Suomen virkakunnan tavoin oli lähes kokonaan ruotsinkielinen. Kun Viipurin luotsipiirin päällikkö everstiluutnantti Winter kävi tarkastamassa Kuorsalon luotsiaseman purjehduskauden lopulla, hän kirjoitti raporttinsa vartiopaikan kirjaan suomeksi. Tämä oli ensimmäinen kerta kun luotsiaseman virkakirjaan kirjoitettiin suomea, vaikka siihen oli useiden vuosikymmenien ajan moni luotsilaitoksen herra kirjoittanut. Tämä merkittävä uutinen julkaistiin Päivälehdessä 22.12.1895.

Ristniemen kallion huipulle rakennetusta vartiointipisteestä tuli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä aina talvisotaan asti Kuorsalon pääluotsiasema. Sieltä oli hyvät yhteydet sisäväylälle samoin kuin ulkoväylällekin. Kallion juurelle rantaan rakennettiin kivestä ja betonista aallonmurtaja, kaivo ja venevaja. Jyrkältä kalliolta johti puiset portaat ranta-alueelle. Ristniemeen kulki kylältä polku, jota reunustivat puhelinpylväät. On arveltu, että Ristniemi-nimi olisi perua ristiretkiajalta ja että tuohon aikaan paljon suurempi lahti on ollut ristiretkeläisten turvasatama. Ristiniemen asemalla oli Kuorsalon ensimmäinen puhelin. Kun Vekassa havaittiin laivan lähestyvän Haminan suunnasta, siitä soitettiin kiireesti Ristniemen asemalle, jotta sieltä lähetettäisiin luotsivene kohtaamaan alus. Puhelinyhteys luotsiaseman ja luotsivanhimman asunnon välille rakennettiin vuonna 1936 parantamaan tiedonkulkua.

Ristniemen luotsitupa v.1879

Ristniemen luotsitupa v.1900

Aina 1910-luvulle asti luotsiveneet olivat purjealuksia, mikä vaati luotseilta aivan erikoisia taitoja. Niinpä jo 1700-luvun luotsiohjesäännön mukaan luotsien kohdatessaan aluksen merellä tuli nousta kannelle suojan puolelta eikä tuulen puolelta kuten taitamattomat luotsit tekivät. Luotsin oli myös kehotettava aluksen päällikköä ajoissa vähentämään purjeita, ahtaamaan raa'at (= prassaamaan) tai kääntymään tuuleen, ettei tapahtuisi vahinkoa laivaan noustessa. Luotsiveneen purjeessa oli punainen pystyraita, josta sen saattoi erottaa muista purjealuksista. Vekanniemen asema jäi vähitellen pois käytöstä toimien enää vain reimarivarikkona ja muuna luotsien huoltopisteenä. Vekanniemen vahtitupa purettiin v. 1925 ja siirrettiin Loviisan edustalle Orrengrundin luostiasemalle, jossa rakennus edelleenkin sijaitsee. Rahtauksesta huolehti Vihtori Sipari.

Ristniemen luotsiasema samoin kuin aallonmurtaja joutuivat talvisodan ensimmäisenä päivänä 1939 ilmapommituksen kohteiksi. Vahtitupa sai täysosuman tuhoutuen perustuksiaan myöten ja aallonmurtaja vaurioitui pahoin. Tämän jälkeen luotsit siirtyivät Nätourinniemelle Enckellin huvilaan. Vuonna 1940 Kuorsalon asema sai käyttöönsä luotsimoottorin L 124. Se oli 1-sylinterinen Wickström teholtaan 7-8 hevosvoimaa.

Jatkosodan aikana luotsiasema siirrettiin Pitkälleniemelle. Kaksikerroksinen valkeaksi rapattu tiilikattoinen rakennus valmistui sodan keskellä 1943. Yhdeksän metriä korkean rakennuksen tilavuus oli 190 m/3 sekä asuin- ja yleistilat n. 70 m/2. Rakennus käsitti vielä ullakko- ja varastotiloja sekä talouskellarin. Luotsiasemalle rakennettiin edelleenkin kunnossa oleva aallonmurtaja ja luotsikuttereille sekä viittaveneille tilava venevaja. Bensiini- ja petrolivarasto sijaitsi laiturin alkupäässä lähellä vesirajaa.. Kesällä 1944 Kuorsalossa oli 14 Uuraan luotsia ja 7 Kuorsalon omaa luotsia, jotka turvallisuussyistä pitivät majapaikkanaan mäntyjen suojaamaa Enckellin huvilaa. Rauhan palattua Suomen ja Neuvostoliiton välille, mutta sodan jatkuessa Saksaa vastaan, joutuivat Kuorsalon luotsit luotsaamaan venäläisiä laivasaattueita Suomenlahden pohjoisrannikkoa pitkin Itämerelle. Miinojen pelossa venäläiset vaativat aluksiinsa suomalaiset luotsit. Tämän johdosta kaikki Kuorsalon luotsit siirrettiin syksyllä 1944 luotsivanhin Eero Siparin johdolla väliaikaiselle luotsiasemalle Ulko-Tammioon, josta päästiin nopeammin neuvostoliittolaisille aluksille.

Pitkänniemen luotsiasema

Pitkänniemen luotseja työllistivät rauhan palattua voimakkaasti miinanraivausliikenne, sotakorvausalusten ja sotakorvaustuotteita vievien alusten luotsaukset, mutta jo 1940-luvun lopulla liikenne alkoi hiipua. Silti vielä vuonna 1954 Pitkälleniemelle rakennettiin Vehkalahden kunnan rahoittamina työttömyystöinä uusi tie ja Salmen yli johtava kaitein varustettu silta. Merenkulun alalla tapahtuneen kehityksen myötä Kuorsalon luotsiasema alkoi kuitenkin menettää merkitystään ja aseman toiminta lakkasi elokuussa vuonna 1961. Kuorsalon luotsit Vilho Suomalainen ja Pellervo Arvilommi siirrettiin Haminaan ja Eero (Savisilmän Eero) ja Heikki Sipari Kotkaan. Pitkäniemi toimi vielä sen jälkeen jonkin aikaa reimarivarikkona, ennen kuin se vuokrattiin merenkulkulaitoksen virkamiesyhdistykselle vuonna 1966.


Kuorsalon luotsivanhimmat:
elinvuodet
Matti Sigfridinpoika Korjuslommi 1723-1742 1660-1742, Kuorsalosta
Mooses Kallenpoika Sipari 1784-1834, Kuorsalosta
Tuomas Niilopoika Sipari 1847 1792-1871, Kuorsalosta
Elias Kallenpoika Sipari 1791-1869, Kuorsalosta
Elias Eliaksenpoika Sipari 1794-1871, Kuorsalosta
Anton Tuomaanpoika Sipari 1851 1815-1896, Kuorsalosta
Anton Topiaanpoika Sipari 1829-1907, Kuorsalosta
Joel Römpötti 1889-1904 1849-1934, Koivistolta
Gabriel Heikkilä 1904-1910 1836-1910, Pitkäpaadesta
Anton Jeremiaanpoika Sipari 1910- 1861-1940, Kuorsalosta
Adolf Yrjölä 1918-1920 1873-1920, Haapasaaresta
Taavi Sipari 1921-1926 1861-1937, Kuorsalosta
Matti Niemelä 1926-1939 1882-1939, Kuorsalosta
Anton Roti 1940-1942 1879-????, Koivistolta
Eero Sipari 1943-1954 1892-1977, Kuorsalosta
Eino Kantola 1954-1960 1893-1969, Pitkäpaadesta
Vilho Suomalainen 1960-1961 1910-2001, Tammiosta

 

 

PIIKKIKALANRASVAN VALMISTUKSESTA KUORSALOSSA

Tuomo Silenti

Piikkikala eli kolmipiikki on yleinen kaikkialla Suomen rannikoilla. Kalan vartalo on hopean värinen, mutta koiraan vatsa muuttuu kutuaikana punaiseksi. Piikkikala, josta käytetään myös nimitystä rautakala kasvaa 4-7 cm pituiseksi. Piikkikalat ovat petoja ja syövät lähinnä pieniä äyriäisiä. Piikkikalat ovat rannikkovesissä ahventen pääravintoa.

Kolmipiikki. (Kuva: Luontoportti, Gösta Sundman)

Piikkikalan rasva vientituotteena

Yksi kuorsalolaisten monista sivuelinkeinoista oli piikkikalanpyynti ja siitä saatavan rasvan valmistus. Piikkikalaa pyydettiin 1800-luvulla itäisellä Suomenlahdella vain kapealla vyöhykkeellä, joka ulottui Kymijoen edustan saaristosta Virolahden Pitkäänpaateen. Myös rantakylissä kuten mm. Mäntlahdessa, Klamilassa ja Ravijoella harjoitettiin kolmipiikin pyyntiä. Kuorsalossa ja Tammiossa piikkikalaa pyydettiin paljon vuoteen 1882 saakka, koska kalasta erotettua öljyä voitiin viedä tullivapaasti Venäjälle. Pietarissa piikkikalan rasvasta maksettiin Suomen rahassa 5 markkaa 25 penniä puudalta (1 puuta = 40 naulaa = 16,38 kg), mikä antoi mukavan sivuansion saariston talonpojille. Kun piikkikalan rasvan viennille määrättiin korkea tulli ja kun kotimaassakaan ei tuolloin ollut suurta kysyntää, hiipui kalaöljyn valmistus. Piikkikalanrasvatulli kahmaisi näet 2 markkaa 40 penniä puudalta eli lähes koko toisen puolen. Yleensä valtiot kantoivat näin korkeaa tullimaksua teollisesti tuotetuista ylellisyystavaroista ja tässä oli kysymys vain talonpoikien ranta-aittojensa suojassa keittämästä piikkikalan rasvasta. Juuri siksi kauppiaiden aloitteesta vedottiin Suomen teollisuushallitukseen, että se yrittäisi vaikuttaa Venäjän viranomaisiin, jotta tulli poistettaisiin tai ainakin sen määrää vähennettäisiin. Mutta toimenpiteet eivät tuottaneet tulosta, sillä vuonna 1887 annetussa päätöksessä tilanne ei muuttunut. Uusi nousukausi piikkikalan rasvan valmistuksessa saavutettiin kuitenkin vielä ensimmäisen maailmansodan aikana ja Suomen itsenäistyttyä piikkikalanpyyntiä harjoitettiin edelleen aina 1950-luvulle saakka. Vasta pulavuosien päättyminen lopetti piikkikalanrasvan valmistamisen.

Piikkikalan pyynti

Kuorsalossa piikkikalaa pyydettiin pienisilmäisellä nuotalla tai haavilla salmista ja lahdista, mutta myös syviltä avonaisilta rantavesiltä. Haavikalastukseen, joka muistutti eräällä tavalla tuulastusta, lähdettiin myöhäissyksyllä pimeässä ja tyynessä säässä. Veneen perään oli asennettu kyläsepän takoma rautainen tuulaskoura, johon tervaksiset pilkkeet sytytettiin roihuamaan. Soutaja piti koko ajan venettä hiljaisessa liikkeessä huopaamalla. Piikkikalat kerääntyivät valtavina parvina valaistulle alueelle, josta haavimies ryhtyi nostamaan kaloja veneen pohjalle. Jo lyhyessä ajassa saalis saattoi nousta jopa 700 kiloon.

Todennäköisesti piikkikalanpyyntiä Kuorsalossa on harjoittanut lähes joka talo, mutta toisen maailmansodan jälkeen toimintaa ylläpitivät enää muutamat ammattikalastajat. Heistä mainittakoon Itäpuolelta Taavi Lommi sekä Joose ja Aleksanteri Korjus, Tallourista Lauri, Onni ja Kalle Arvilommi ja Ellulta Teodor sekä Evert Sipari. Erityisesti Itäpuolen Korjuksilla oli pitkät perinteet piikkikalanrasvan keittämisestä, sillä jo 1800-luvun alussa, jolloin he asuivat vielä Vanhassakylässä, Korjuksen rannassa porisivat piikkikalapadat ja haisevat putiröykkiöt koristivat maisemaa.

Piikkikalan rasvan valmistus

Piikkikalat kaadettiin rannassa sijaitseviin suuriin rautapatoihin, joissa ne keitettiin vedessä. Ennen pitkää rasva kohosi pinnalle, mistä se oli helppo kuoria talteen. Keitoksen loppuosa, pahalle haiseva puti, kelpasi vielä lannoitusaineeksi. Noin sadan kilon piikkikalamäärä tuotti 7 kiloa kalanrasvaa ja 19 kiloa kuivaa kalajauhoa. Taavi Lommin rannassa piikkikalojen keittoastiana 1940-luvulla toimi kaksoiskartion muotoisesta poijusta (korkeus 1,80 m, halkaisija 0,8 m) irtisahattu puolikas. Se oli asetettu kivien päälle ja alla poltettiin nuotiota. Jatkosodan jälkeen Kuorsalon rannoille oli ajautunut monenlaisia miinanraivauskalustoon kuuluneita kohoja ja uimureita sekä hinaajien kiinnityksessä käytettyjä poijuja, joille kätevät saarelaiset löysivät uusia käyttötarkoituksia. Tämän rantaan ajautuneen poijun toinen puolisko sai nimittäin palvella Jalmari Lommin talon sadevesitynnyrinä.

Mihin piikkikalan rasvaa käytettiin?

Piikkikalan öljy oli 100 prosenttista puhdasta rasvaa, jota käytettiin mm. lampuissa, maaliaineena, kintaissa, jalkineissa sekä sadetakeissa. Piikkikalan rasvaa pidettiin ulkomaalauksessa yhtä arvokkaana kuin vernissaa tai joidenkin mielestä jopa parempana, sillä rasvaväri ei koskaan lohjennut pois seinästä, kuten vernissaväri. ”Se ei kuiva niin joutuin eikä kovasti.” Aivan erinomaiseksi piikkikalan rasva osoittautui pellavakankaasta ommeltujen öljytakkien kyllästysaineena. Tammiolainen Jeremias Jeremiaanpoika Suomalainen, joka oli syntynyt vuonna 1845, oli näet kehittänyt tarttumattoman elastisen öljyn sekoittamalla keskenään piikkikalan rasvaa ja maaliöljyä. Hän valmisti öljytakkeja Tammion verstaassaan saatuaan sitä ennen kuusi vuotta räätälinoppia Suursaaressa.

Kuorsalolaiset myivät piikkikalaa Haminan piikkikalaöljynkeittämölle 1920-luvulla ja vuodesta 1932 Pyötsaaren piikkikalatehtaalle, joka osti vuosittain 100.000 – 150.000 kiloa piikkikalaa. Keitoksesta jäljelle jääneen pudin saarelaiset ajoivat heinämailleen. Puti sai heinäkasvit versomaan tavattomasti, heinästä tuli niin vahvaa, että sitä oli vaikea viikatteella niittää. Ei siis ihme, että kotitekoisen lannoitusaineen tehon sanottiin vastaavan Chilen salpietaria.

Piikkikala-apajat

Piikkikalan kuten muidenkin kalojen pyytämisessä oli Kuorsalossa vakiintuneet apajat. Entisestä Hylkysaaren merimuseosta löytyi näet 1990-luvulla Kuorsalon kartta, johon oli vuonna 1972 merkitty saarelaisten käyttämät piikkikala-apajat (ks. kartta n:ot 1-9). Epäilemättä muitakin apajia oli olemassa, sillä Pertti Lommin vuonna 1987 piirtämästä Kuorsalon kartasta piikkikala-apajia löytyy vielä Saunasaaren pohjoiskärjestä ja Tenkluuvinpohjasta.

Kuorsalon kartta N:o 3041 09. Piikkikala-apajat. (Hylkysaaren merimuseo)
Suurempi kuva >>>

Piikkikala-apajat on numeroitu ja merkitty oheiseen karttaan mustilla kolmioilla. Mustat neliöt eivät liity piikkikalanpyyntiin, vaan ne kertovan siianpyynnin pesäverkkopaikat. 1) Ellun apaja, 2) Savisilmä, 3) Kivenalusta, 4) Rasinapaja, 5) Salmenapaja, 6) Savilahti, 7) Jyrkkäkallio, 8) Liete, 9) Ahvenapaja.

 

POSTINKULJETUKSESTA KUORSALOON JA TAMMIOON

Tuomo Silenti

Säännöllinen postinkuljetus Kuorsaloon ja Tammioon

Suomessa maalaiskirjeenkanto aloitettiin vuonna 1890, mutta kesti vielä kauan, ennen kuin se ulotettiin syrjäisimmillekin seuduille. Kuorsalolaiset olivat jo vuonna 1891 jättäneet postihallitukselle anomukseen säännöllisen postinkulun järjestämiseksi Kuorsaloon ja Tammioon, mutta vasta 1.1.1894 asiaan saatiin senaatin päätös. Sen mukaan perustettiin postilinja n:o 88 Haminan postikonttorin sekä Kuorsalon ja Tammion saarten välillä. Postinkanto käynnistettiin 1.3.1894 ja postipäiväksi määrättiin keskiviikko. Ratkaisu ei kaikilta osin tyydyttänyt Kuorsalon ja Tammion asukkaita, sillä he olivat esityksessään ehdottaneet kahta postinkuljetuspäivää viikossa. Saarelaiset olivat lisäksi keskuudessaan pitämänsä huutokaupan perusteella arvioineet, että postinkanto kannattaisi ottaa hoidettavaksi 200 markan vuosipalkkiota vastaan. Ensimmäiseksi postinkuljettajaksi ryhtyi kuorsalolainen talollinen Anton Niemelä. Hän oli kalastaja, hylkeenpyytäjä ja kylän teurastaja, joka asui Kuorsalon Vekanniemellä. Niemelän talon omistaa nykyisin Aarno Siparin lapset.

Tammion posti jää viikoksi makaamaan

Anton Niemelän toimikausi jäi vain vuoden mittaiseksi, sillä erityisesti tammiolaiset olivat tyytymättömiä siihen, että postinkantajana toimi kuorsalolainen. Tammion asukkaita harmitti näet se, että heidän lähettämänsä posti sai aina odottaa viikon Kuorsalossa, ennen kuin se lähti eteenpäin. Tästä ilmeisestä epäkohdasta johtuen jo seuraavana vuonna postinkuljettajaksi valittiinkin tammiolainen talollinen Henrik Pitkänen, josta käytettiin nimitystä Posti-Heikki. Hänen hoidossaan postinkuljetus tuli aikaisempaa sujuvammaksi, sillä Posti-Heikki lähtiessään postinkuljetusreissulle Tammiosta otti mukaansa tammiolaisten postin Kuorsaloon, keräsi sieltä kuorsalolaisten lähtevän postin ja jatkoi matkaansa Haminaan.

Tammion-Kuorsalon talvitie kulki Vanhankylän läpi. Kuva vuodelta 1951. (Museovirasto)

Henrik Juho Pitkänen postireissulla talviaikaan iso postireppu selässä. Kuvassa olevat kulkuvälineet eli sukset ovat edelleen olemassa. (Ritva Pitkäsen kokoelma)

Posti saapuu saariin liian harvoin

Kuorsalolaisten ja tammiolaisten mielestä posti kannettiin saariin edelleen liian harvoin. Tammioon ja Kuorsaloon 1890-luvulla perustetut kansakoulut olivat kohottaneet saarelaisten sivistystasoa ja lisänneet siten tiedon tarvetta. Luku- ja kirjoitustaidon yleistymisen johdosta kiinnostus sanomalehtien tilaamiseen alkoi kasvaa, mihin erityisesti vaikutti se, että valtakunnallisten lehtien ohella oli alettu julkaista alueellisia ja paikallislehtiä. Kuorsalolaiset ja tammiolaiset suosivat fennomaanien linjaa seuraavaa vastikään perustettua Haminan Sanomia. Lehdessä käsiteltiin näet yleisten tapahtumien ohella runsaasti Kuorsaloa ja Tammiota koskevia paikallisia asioita. Toistuvasti esillä olivat mm. luotsaus, merimerkkien muutokset, laivaliikenne, jäätilanne Kuorsaloon ja Tammioon, kalansaaliit, hylkeenpyynti, seprakauppa, kesäjuhlat, urheilu, kirkolliset ilmoitukset ja esitelmätilaisuudet. Lisääntynyt sanomalehtien tilaaminen heijastui suoraan kannettavan postin määrään, eikä yksi postinkuljetuksesta huolehtinut jalkamies, varsinkaan talvisaikaan, kyennyt aina tuomaan kaikkea postia kerralla perille, vaan osa postista jäi postitoimistoon vanhenemaan ja odottamaan seuraavaa hakukertaa.

Postipäivät lisääntyvät

Epäkohta haluttiin poistaa ja vuonna 1901 tammiolaiset vuorostaan jättivät postihallitukselle anomuksen. Siinä he ehdottivat, että posti tultaisiin kuljettamaan Kuorsaloon ja Tammioon kaksi kertaa viikossa, tiistaisin ja perjantaisin. Ennen kuin asiassa saatiin myönteinen päätös vasta vuonna 1906, Venäjän mahtava keisarikunta oli vavissut liitoksissaan. Se oli saanut pahanpäiväisesti selkäänsä Japania vastaan käydyssä sodassa, jonka seurauksena keisari Nikolai II oli joutunut sallimaan kansalaisille monia vapauksia. Suomessa säätyvaltiopäivät lakkautettiin ja tilalle saatiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen nojautuva yksikamarinen eduskunta. Näiden mullistavien tapahtumien pyörteissä postihallitus myöntyi järjestämään valtion ylläpitämänä säännöllisen postiliikenteen Kuorsaloon ja Tammioon kahdesti viikossa. Päätöksen mukaan uusiksi postipäiviksi määrättiin keskiviikko ja lauantai.

Harvakseltaan kulkenut posti ei vieläkään ollut saarelaisten mieleen, ja niin kuorsalolaiset anoivat vuonna 1912 postihallitukselta lupaa, saada perustaa saarelleen toisen luokan postitoimiston. Ennen ratkaisun tekemistä postihallitus kuitenkin julisti postinkuljettajan toimen Haminan ja Kuorsalon välillä haettavaksi saadakseen selville, kuinka kalliiksi lisätty postinkuljetus tulee. Lisäksi Haminan postinhoitaja joutui laatimaan tarkan tilaston, paljonko Kuorsaloon menee sanomalehtiä, kirjeitä, ym. postia. Perusteellisen harkinnan jälkeen, vuotta ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä, postihallitus teki päätöksen asiassa. Postitoimistoa Kuorsaloon ei vielä tuossa vaiheessa perustettu, mutta vihdoinkin posti Kuorsaloon ja Tammioon saatiin kulkemaan kolme kertaa viikossa eli tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin. Nämä päivät pysyivätkin postipäivinä koko sen ajan, jolloin Kuorsaloon ja Tammioon kuljetettiin postia ympärivuotisesti vakituisen postimiehen toimesta eli vuoden 1969 syksyyn.

Postinkuljetusreitit Haminaan ja Mäntlahteen

Postinkuljetusreitit Kuorsaloon ja Tammioon ovat aikojen saatossa vaihdelleet. Toisaalta siihen on ollut vaikuttamassa mantereen postitoimistojen sijainti ja toisaalta vuodenajat. Alun alkaen avoveden aikana maalaiskirjeenkantaja kuljetti Tammion ja Kuorsalon postin Haminaan ja päinvastoin, mutta marras-joulukuusta kelirikko- ja talvikauden ajan posti kannettiin Klamilan postitoimistosta. Vuoden 1915 jälkeen kyläpostin ei enää avoveden aikanakaan tarvinnut mennä Haminaan, vaan saarelaisten posti hoidettiin Klamilan postitoimistoon, josta posteljooni toi sen Kuorsalon postipysäkille ja Tammion saarelle. Posti kuljetettiin säästä riippuen joko soutaen tai purjein, ennen kuin moottoriveneet alkoivat yleistyä 1920-luvulla. Talvella posti kuljetettiin jäitse hiihtäen postimiehen vetäessä perässään kevytrakenteista suksikelkkaa. Saarelaiset olivat sopineet, että tammiolaiset merkitsevät ns. viittatien Tammiosta Kuorsalon etelärannalle Raviikinpohjaan, ja siitä eteenpäin Mäntlahteen merkitsemisestä huolehtivat kuorsalolaiset. Talvitie kulki Kuorsalon Raviikista Laviikinpohjan kautta Vanhankylänlahdelle ja jatkui Vanhankylän läpi, nousi Haminanpohjasta Ourinniemen kannakselle, ylitti sen ns. painekattilan kohdalta ja laskeutui Vekanlahdelle. Sieltä viittatie jatkui Pohjoisselkää pitkin Selkäkiven oikealta puolelta Santsaaren sivuitse ohi Halssin Mäntlahteen. Toinen talvireitti haarautui Santsaaren kohdalta suoraan Pyötsaaren sillankorvaan ns. isolle kivelle, josta nousi Mäntlahteen johtavalle latu-uralle. Viittatien toista laitaa kulki hevostie ja toista hiihtolatu. Talvinen viittatie oli tärkeä saarelaisille, sillä kuljettaessa jäälakeudella pimeässä tai lumimyrskyn yllättäessä, havupuisten viittojen näkeminen vähensi eksymisvaaraa. Talvireitin hoidosta ja kunnosta tuli pitää hyvää huolta, sillä mainittiinhan jo maalaiskirjeenkantajan ja Suomen Postilaitoksen kesken tehdyssä sopimuksessa, että postinkuljetukseen sai käyttää aikaa enintään kaksi tuntia peninkulmaa kohden.

Talvisodan jälkeen vuoden 1940 lopulla Mäntlahteen Raussin kaupan yhteyteen perustettiin oma postiasema ja –pankki. Täältä Kuorsalon ja Tammion posti noudettiin ainakin vuoteen 1988 saakka. Postiaseman nimeksi tuli paikkakunnan nimestä eroava vieras nimi Mäenlahti. Monien sekaannusten ja kyläläisten hartaiden pyyntöjen johdosta, olympiavuonna 1952 postiaseman nimi muutettiin Mäntlahdeksi. Näin paikkakunnan vanha historiallinen nimi, joka juontui jo Ruotsinvallan aikana vuonna 1638 kylään perustetusta postinvaihtopaikasta Mendelax, otettiin taas käyttöön.

Postinkuljetusreitti Klamilaan

Kuten jo edellä mainittiin, saarelaisten posti noudettiin Klamilasta vuosina 1912–1940. Tammiosta kulki talvisaikaan viittatie myös Lukkarlahteen, josta se nousi Kiviniemen kohdalla mantereelle ja liittyi Vähä-Harvajasta Kelviikkiin johtavalle tielle. Sieltä reitti eteni Malmilaan ja Kipparinkylään. Vuoteen 1940 saakka Kuorsalon ja Tammion posti haettiin Juho Klamin kaupasta, jossa nykyisin toimii Kujansuun baari ja huoltoasema. Ennen toista maailmansotaa Kuorsalon talvitie Klamilaan lähti Manstuolista, mutta varsinainen hevostie sai alkunsa Syvänhiedanpohjasta läheltä Kolhoa kulkien peltoja pitkin Sydänkylään. Nykyinen Manstuolin tie on rakennettu vasta talvisodan jälkeen vuonna 1940, jolloin Sydänkylän Tiilikalliolle kohosi kuuden tuuman Canet-tykin tuliasema (152/45 C) osana Salpalinjaa. Sen betonivalussa käytetty hiekka haettiin Manstuolista ja sitä varten oli tehtävä kuorma-auton kuljettava kulkuväylä. Kesäisin postin käyttämä venereitti Tammiosta Klamilaan kulki Sahanrantaan (= nyk. Kalasatama) ja siitä Jokniemeen kapeaa ”ojaa” pitkin nykyisen vierasvenelaiturin luo, josta matka Kujanmäelle taittui hetkessä.

Tammiolaiset postinkuljettajat

Henrik Pitkänen hoiti postinkuljetusta Anton Niemelän jälkeen vuoden 1924 loppuun. Posti-Heikki koki pitkän työuransa aikana mullistavia tapahtumia kuten mahtavan Venäjän keisarikunnan sortumisen, Suomen itsenäistymisen, katkeran sisällissodan ja ensimmäisen tasavallan alkutaipaleen. Sisällissodan eli kapinan aikana punakaartilaiset uhkasivat Heikki Pitkäsen henkeä, kun häneltä kiristettiin tietoa, oliko Tammiossa valkoisia. Heikin kieltävä vastaus ei ollut vakuuttanut kapinallisia ja niin punakaartilaisten lähetystö saapui Tammioon tarkistamaan, puhuiko Posti-Heikki totta. Valkoisia ei kuitenkaan löytynyt, sillä saaren miehet olivat siirtyneet kauaksi jäälle kalaan ja aseet sekä elintarvikkeet oli piilotettu.

Henrik Juho Pitkäsen kotitalo sellaisena, kuin se oli hänen postinkuljetusaikanaan. Kuvassa Jussi Karjalainen ja Heikki Pitkänen 1900-alussa. (Ritva Pitkäsen kokoelma)

Posti-Heikin työsuhteen aikana hänen kuukausipalkkionsa urakalla suoritetusta maalaiskirjeenkannosta yli kymmenkertaistui, sillä vuonna 1905 hänelle maksettiin 45 markkaa ja hänen lopettaessaan 500 markkaa. Ennen kuin yleisradiolähetykset Suomessa käynnistyivät vuonna 1926, sanomalehdet saivat palvella kansalaisten merkittävimpinä informaation lähteinä. Siksi voidaankin sanoa, että Posti-Heikki vastasi kuorsalolaisten ja tammiolaisten tiedonvälityksestä kuljettaessaan painotuotteet saarelaisille. Heikin asuinrakennuksesta Tammion Kallunkujalla käytettiin nimitystä Heikkilän talo, jossa toimi myöhemmin postipysäkki. Saapunut posti kuljetettiin taloon, jossa se jaettiin saarelaisille. Kuorsalon postitoimisto sijaitsi Heikki Pitkäsen toimikauden aikana vuoteen 1920 Vekassa Tommon Saskan (= Aleksanteri Sipari) talossa, jonka omistaa nykyisin Ulla Kärävä. Vuonna 1921 Kuorsalon postipysäkin hoitajaksi valittiin Arvin Saska (= Aleksanteri Arvilommi) ja posti siirtyi hänen omistamaansa ns. Kapteenin taloon Tallouriin.

Kuorsalon postipysäkki toimi Aleksanteri Siparin talossa vuoteen 1920. (Tuomo Silennin kokoelma)

Posti-Heikki ei omistanut vielä moottorivenettä, vaan kuljetti postia perinteisin menetelmin, soutaen, purjein ja hiihtäen. Vuonna 1913 Posti-Heikin käyttämä postivene joutui varkaiden käsiin, mutta vene saatiin takaisin. Syylliset, joista toinen oli Vehkalahdelta ja toinen Virolahdelta, saatiin kiinni ja heidät tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen.

Tammioon on tullut Heikin mukana käymään myös haminalainen postinkantaja Jussi Karjalainen sekä pari (tuntematonta) matkustajaa. (Ritva Pitkäsen kokoelma)

Veljekset Aaro ja Nestor Lommi huolehtivat postinkuljetuksesta Heikki Pitkäsen jälkeen. Aaro vuodesta 1925 ja Nestor vuodesta 1941 apulaisenaan poikansa Urho Lommi. Aaron ja Nestorin asuintalo, Lommila, sijaitsee Tammiossa heti ensimmäisenä talona noustessa aallonmurtajalta maihin. Veljesten isä kuorsalolainen Jeremias Antoninpoika Lommi oli avioitunut vuonna 1880 tammiolaisen Anna Juliana Pitkäsen kanssa ja tästä sai alkunsa Tammion Lommien sukuhaara. Lommin veljeksillä oli käytössään jo avonaiset erityisesti kalastukseen valmistetut moottoriveneet, jotka saivat samalla hoitaa postimoottorin virkaa. Aaro Lommi kuoli syyskuussa 1940 ja sen jälkeen hänen poikansa Osmo Lommi vastasi vähän aikaa postinkuljetuksesta.

Kun Nestor Lommi otti postinkuljettajan tehtävän vastaan edeltäjältään Osmo Lommilta, tämä luovutti Nestorille kaksi postin turvavälineinä käyttämää rullarevolveria patruunoineen ja postileimasimet. Juuri tuolla hetkellä Suomi ei kuitenkaan ollut sodassa, mutta revolveri kuului senaikaisen maalaiskirjeenkantajan varustukseen. Rospuuttoaikana, jolloin Kuorsalon Pohjoisselkä oli vasta saanut ohuen jääpeitteen jäärajan kulkiessa Ristniemen korkeudella, Nestor Lommi ajoi poikansa Urhon kanssa Tammiosta moottoriveneellään Kuorsalon Ristniemen luotsiaseman aallonmurtajalle. Noudettuaan sitten Kuorsalon lähtevän postin, Urho ajoi Nestor-isänsä Vähän-Harvajan niemelle, josta hän käveli reppu selässään Klamilaan Kujanmäelle hakemaan saapuneen postin. Tällä välin Urho palasi takaisin Ristniemeen pitämään tuulta, kunnes nouti isänsä Vähän-Harvajan niemeltä. Kun kuorsalolaiset olivat saaneet postisäkkinsä, Nestor ja Urho Lommi jatkoivat matkaansa Tammioon saaren posti mukanaan.

Mooses Pitkänen otti postinkuljettajan pestin toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1948. Tämä tammiolainen isäntä oli avioitunut Posti-Heikin tyttären Bertan kanssa ja asettunut vävyksi Heikkilän taloon. Bertta Pitkänen hoiti vuodesta 1947 Tammioon vuonna 1945 perustettua postipysäkkiä sen lakkauttamiseen saakka. Elintaso oli noussut appiukko Heikki Pitkäsen ajoista, ja niin Moosella oli käytössään etukajuutallinen, tuulilasilla varustettu kalastajamoottorivene. Sen voimanlähteenä oli 6-7 hevosvoimainen yksisylinterinen Wickström-merkkinen petrolikone, joka käynnistettiin bensaryypyllä etukajuutan puolelta vauhtipyörää voimakkaasti pyöräyttämällä. Koska postimoottoria käytettiin ensisijaisesti kalastuksessa, suomuja näkyi runsaasti pohjalautojen päällä ja sisäkyljissä. Postinkuljetuksen ohella alus kuljetti pientä maksua vastaan matkustajia, sillä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, muilla kuin saarten vakituisilla asukkailla ei vielä sodan jälkeen ollut yksityisiä moottoriveneitä autoista puhumattakaan. Mooses Pitkänen lähti Tammiosta aamu varhain ja saapui Kuorsalon postirantaan jo seitsemän jälkeen. Kerättyään sieltä lähtevän postin ja otettuaan lisää matkustajia moottorivene suuntasi keulansa kohti Mäntlahtea noin puoli kahdeksan aikaan. Postimoottorin aikataulu oli sovitettu Virojoelta Haminaan ja Kotkaan kulkevan linja-auton mukaan siten, että saarelaiset ehtivät Mäntlahteen klo 8.40 saapuvaan kuljetusliike Onni Vilkkaan valkovihreään vinttikoiratunnuksilla varustettuun bussiin. Usein tätä vuoroa ajoi klamilalainen autonkuljettaja Reijo Klami, jonka kertoman mukaan enimmillään matkustajia oli 38-paikkaisessa linja-autossa 106 henkeä matkalla Haminaan!

Tämä kuva on otettu kesällä 1956. Mooses Pitkänen omassa moottoriveneessään lähdössä Tammioon postit ja kauppatavarat mukanaan sekä mahdolliset matkustajat. (Ritva Pitkäsen kokoelma)

Postimoottori hoiti myös henkilöliikenteen

Lauantaisin ja varsinkin juhannusaattoina postimoottorilla matkusti valtavasti väkeä, joka palasi mantereelta vapaa-ajan viettoon kotikonnuilleen. Kun kaikki moottoriveneen istumapaikat oli käytetty, matkustajia asettui sinivihreäksi maalatun kankaalla päällystetyn etukajuutan täkille ja joskus jopa pieni peräkansikin saattoi olla matkalaisten käytössä. Tällaista ylikuormitusta ei kuitenkaan sen kummemmin ihmetelty. Vaikka sodanjälkeinen pahin pula-aika oli ohitettu 1950-luvun puolivälissä, ei vapaa-ajan vaatetus yleistynyt kovin nopeasti. Erityisesti maaseudulla nuoret miehet ja pojat käyttivät kesäasuina verryttelypukuja ja naiset enimmäkseen mekkoja sekä jalkineina kumitossuja. Siksi ei ollut harvinaista, että monilla postimoottorista maihin astuneilla keski-ikäisillä kaupunkilaismiehillä oli päässään huopainen lierihattu, kauluspaita, suorat housut ja puvun takki sekä jalassa nahkaiset puoli- tai varsikengät.

Kuva Mäntlahden rannasta. Mooses Pitkäsen veneessä Toivo Raussi tavaroita tuomassa tammiolaisille lähetettäväksi, Mooses Pitkänen postinkuljettaja sekä Alma Lommi kuorsalolainen matkustaja. (Ritva Pitkäsen kokoelma)

Kuorsalon postipysäkki Vihtori Siparin talossa

Tunnelma moottoriveneessä oli hyvä ja syvällä uivassa veneessä matkustajien nenään tunkeutui kalan, venelakan sekä petrolin yhdessä synnyttämä voimakas tuoksu. Kun verkkaisesti kulkeva postimoottori saapui Mäntlahdesta Kuorsalon rantaan Vihtori Siparin laiturille, Pitkäsen Moose käveli lippalakki päässään hieman kumaraselkäisenä vakain askelin sinijuovainen postisäkki selässään Natalian Vihtorin (= Vihtori Sipari) taloon, jossa kaatoi sanomalehtiä sisältävän sekä vähän pienemmän kirjeitä sisältävän postisäkin eteisen pöydälle. Sen jälkeen hän palasi moottoriveneelleen, josta jo moni matkustaja oli jäänyt pois Kuorsalossa ja jatkoi matkaansa Tammioon. Postitalossa, johon kuorsalolaiset olivat sankoin joukoin kerääntyneet postia hakemaan, Vihtorin puoliso, Elsa Sipari, aloitti välittömästi postinjaon. Ensin hän jakoi kirjeet ja sitten sanomalehdet. Kuorsalon Moosenmäellä sijainneen postipysäkin virallinen hoitaja oli Vihtori Sipari, mutta Elsa-vaimo huolehti postimerkkien myynnistä ja muusta toimiston hoidosta. Vuonna 1951 Kuorsalon postipysäkki siirrettiin Vihtorin talosta kaupalle ja postinhoitajaksi ryhtyi myymälänhoitaja Siviä Salo.

Kuorsalon postipysäkki toimi Vihtori Siparin talossa vuoteen 1950. (Tuomo Silennin kokoelma)

Kuorsalon Unto Korjus postinkuljettajaksi

Unto Korjus alkoi kuljettaa postia Mooses Pitkäsen jälkeen vuonna 1957. Unto asui Kuorsalon länsirannalla sijaitsevassa Leerviikin kylässä harjoittaen kalastusta ja hylkeenpyyntiä. Unto Korjus kuului 1951 perustettuun Sydänkylän nuottakuntaan ja oli ensimmäisiä kalastajia Neuvostoliitolta vuokratuilla Huovarin takaisilla kalavesillä vuonna 1960. Kun Unto avioitui ja muutti Mäntlahteen sekä irtisanoutui posteljoonin tehtävästä, 75 vuotta kestänyt ympärivuotinen postinkuljetus Kuorsaloon ja Tammioon päättyi 4.10.1969. Säännöllisen postinkuljettamisen loppumiseen oli myös muitakin syitä. Kuorsalon väkiluku oli hiipunut tasaisesti koko 1960-luvun, niin että vuonna 1963 saarella asui pysyvästi vajaa 30 henkeä ja talvella 1965 vain 18 henkeä heistä suurimman osan ollessa vanhoja eläkeläisiä. Kuorsalon viimeiset ympärivuotiset asukkaat Leerviikin Uuno ja Alina Korjus muuttivat marraskuussa 1970 Mäntlahteen ja Onni Arvilommi Tallourista saman vuoden lopulla Haminaan. Talven 1971 saari oli täysin vailla asukkaita.

Unto Korjus postinhakureissulla vuonna 1959. Postisäkit näkyvät etupenkillä. (Seija Jormalaisen kokoelma)

Kuorsaloon ja Tammioon postinjättölaatikot

Kaupanhoidon ohella Siviä Salo hoiti kuorsalolaisten maksut tilillepanoina, samoin kuin valtakirjat tililtäottoja ja eläkkeitä varten. Kun asukkaat eivät kuitenkaan välittömästi postin saapumisen jälkeen tulleet noutamaan toimeksiantojaan, jäi niiden jako Siviän huoleksi. Koska postipysäkin hoito vaati suhteettoman paljon työaikaa palkkioon verrattuna, Siviä Salo irtisanoutui vuonna 1963 tehtävästä, mutta hänet saatiin jatkamaan postinhoitoa, kun palkkiota nostettiin. Kuitenkin jo vuonna 1966 Tammion ja Kuorsalon postipysäkkien hoitajat, Bertta Pitkänen ja Siviä Salo, irtisanoutuivat tehtävistään, ja kun uusia työnjatkajiakaan ei määräaikaan mennessä ollut ilmoittautunut, postipysäkit lakkautettiin. Tammion saaren asukasluku oli vähentynyt siten, että talvella 1965 siellä asui 10 henkeä ja talvella 1966 vain 6 henkeä. Tämän jälkeen 14 kilometrin pituisella maalaiskirjeenkannon linjalla Mäntlahden postiasema I-Kuorsalo-Tammion saari hyväksyttiin kaksi postinjättöpaikkaa ja kumpikin saari varustettiin postinjättölaatikoilla.

Unto Korjuksen käyttämät kulkuvälineet

Unto kuljetti postia ja matkustajia keulakajuutallisella tuulilasein varustetulla kalastajamoottoriveneellä, joka muistutti paljon Pitkäsen Moosen alusta. Unton postimoottorin voi kuitenkin erottaa siitä, että veneen etukajuutassa oli vain yksi pyöreä sivuikkuna kummallakin puolella, kun niitä Moosen veneessä oli kaksi. Unton moottori kulki myös hieman kovempaa kuin Moosen, sillä koneena oli tehokas 2-sylinterinen Olympia, joka käynnistettiin istumalaatikon puolelta veivillä. Kovalla myrskyllä Unto asensi metallisten kaarten varaan tuulilasin yläreunasta lähtevän pressun istumalaatikon päälle suojaamaan matkustajia pärskeiltä. Unto Korjuksen postimoottori oli kuorsalolaisen veneenveistäjän Pekka Arvilommin Leerviikissä rakentama heti jatkosodan jälkeen itselleen ja isälleen kalastusta varten, mutta he myivät aluksen Untolle vuonna 1947.

1960-luvun puolivälissä Unto Korjus teetti Summassa Timperin veljesten veneveistämössä meriläismallisen kalastajamoottoriveneen. Sen runko oli mäntyä, mutta ajohytissä oli käytetty mahonkia. Koneena oli nelitahtinen 30-hevosvoimainen dieselmoottori, joka kehitti veneelle kelpo nopeuden. Mäntlahden laiturissa Unto Korjuksen moottorille oli varattu oma paikka ja Kuorsalon kaupan uusitun laiturin toinen sivu porrastikkaineen oli niin ikään nimetty postimoottorin käyttöön. Uudessa postimoottorissa oli pelastusliivit kaikille matkustajille, sillä se oli rekisteröity henkilöliikenteeseen. Talvisin Unto Korjus teki postinkuljetusreissun hiihtäen, kunnes vuonna 1965 osti kanadalaisen Ski-Doo –merkkisen kevytmallisen lumikiitäjän nopeuttamaan ja helpottamaan kulkemista.

Unto Korjus ja lankomies Raimo Jormalainen postimoottorissa Leerviikin rannassa vuonna 1962. (Seija Jormalaisen kokoelma)

Tyypillinen postipäivä 1950–1960-lukujen taitteessa

Avoveden aikana Unto Korjus ajoi postipäivän aamuna moottoriveneellään Leerviikistä Mäntlahteen, mistä käveli postisäkki mukanaan Raussin kaupalle hoitamaan postiasioita. Helsingistä oli lähtenyt keltainen postilinja-auto klo 7.00 ja Mäntlahteen se saapui klo 13.30. Vaikka Unto Korjukselle oli melko nopeasti erotettu Kuorsalon ja Tammion saapunut posti, hän silti odotti vielä klo 14.00 Haminasta startanneen ns. kahden auton saapumisen Mäntlahteen, koska siinä tuli aina melko paljon saariin menijöitä. Vasta nyt Unto palasi posti mukanaan moottoriveneelleen ja laiturilta hän lastasi kauppias Armas Raussin autollaan rantaan tuomat pahvilaatikoihin pakatut saarelaisten tilaamat ruokatarviketilaukset alukseensa, keräsi kyytimaksut ja suuntasi keulan kohti Kuorsaloa. Matkustamisesta perittiin kyytimaksu, ja kun Untolta kysyttiin 1950-luvun lopulla matkan hintaa, vastaus kuului: ”Viiskymppiihää se on ollu”. Maksu oli siis 50 mk, mitä on pidettävä perin vaatimattomana, sillä tuohon aikaan pääkaupunkiseudulla lasten elokuvalippu maksoi saman verran!

Postimoottorin odotusta kaupanrannassa

Kuorsalossa kaupanrannassa ja -laiturilla postinsaapumista odotettiin kiihkeästi ja ensimmäiset veneen keulakuohut alkoivat juuri ja juuri erottua Santsaaren puolimatkankiven ohittamisen jälkeen. Selkäkiven kohdalta, ei enää kestänyt kauan kun postimoottori saavutti rantalaiturin. Tällöin kello oli noin kolme iltapäivällä. Kaupanrantaan oli kerääntynyt hyväntuulisia vastaanottajia ja iloisia tervetulotoivotuksia kantautui laiturilta pitkälle maihin. Kuorsalolaiset olivat jo hyvissä ajoin saapuneet vastaanottamaan postia ja tuttu näky 1950-luvun lopulla oli se, kun Savisilmän Eero (=Eero Sipari) ja Keijo Arvilommi lähestyivät Vekanlahtea kiireettömästi, hiljaa huopaamalla pienillä jollillaan päässään valkoiset laivastomalliset lakit. Tuohon aikaan näet Keijo haki Tallourin ja Eero Savisilmän postin.

Siviä Salo jakaa postin

Postimoottorin tulo samoin kuin postinjako olivat saaressa edelleen merkittävä sosiaalinen tapahtuma. Kun postisäkit oli tuotu Kuorsalon kauppaan, myymälänhoitaja Siviä Salo alkoi jakaa postia kuuluvalla äänellä. Kun Kuorsalossa asui samannimisiä henkilöitä, Siviäkään ei aina ollut aivan varma, menikö saapunut posti oikealle henkilölle. Itäpuolella ja Leerviikissä asui nimittäin Aliina Korjus-nimiset emännät ja sitten oli vielä kaksi Eero Siparia, kummatkin luotseja. Vanhemmasta käytettiin nimitystä Hietapajan Eero ja nuoremmasta Savisilmän Eero. Eeva Sipareita oli niin ikään kaksi, Aarnon Eeva Vekasta ja Eeron Eeva Savisilmästä. Postinjaossa saattoi myös tehdä erilaisia havaintoja kuten esimerkiksi, mitä sanomalehtiä ihmiset olivat tilanneet. Näytti siltä, että kuorsalolaisten yleisimmin tilaamia lehtiä olivat Kotkassa ja Haminassa ilmestyneet paikallislehdet kuten kokoomuslainen Etelä-Suomi ja keskustalainen Kymen Sanomat. Valtakunnallisia sanomalehtiä kuten kokoomuslainen Uusi-Suomi ja edistysmielinen Helsingin Sanomat tuli niin ikään joillekin sekä vieläpä ruotsalainen Hufvudstadsbladet Karin ja Margit Sundqvistille. Sosialidemokraattinen Eteenpäin oli tilattu Taavi Lommille, ja kun Suomen ensimmäinen naispuolinen maaherra Sylvi Siltanen vietti Korjus-taustaisen miehensä Felix Siltasen kanssa kesälomiaan Itäpuolella Alina Korjuksen talossa, hänelle tuli Suomen sosialidemokraatti. Todettakoon vielä, että 1930-luvulla saaren tytöt Maija Niemelä, Eeva ja Maija Lommi kantoivat Sundqvisteille (nyk. Bernerin talo) lehdet ja muun saapuneen postin. Tätä perinnettä jatkoi 1950-luvulla Raija Korjus.

Viikonlopunviettäjät kuskataan takaisin Mäntlahteen

Kuorsaloon ja Tammioon postimoottorin kyydissä saapuneet viikonlopun viettäjät piti viedä myös takaisin mantereelle. Sen vuoksi sunnuntai-iltana Unto Korjus ajoi Leerviikistä Tammioon ja koukkasi Kuorsalon kaupanlaiturin kautta Mäntlahteen. Samalla hän vei Mäntlahteen Kuorsalon ja Tammion postilaatikoihin kertyneen lähtevän postin. Joskus kuitenkin saattoi käydä niin, että Tammiosta saapuikin jo niin paljon matkustajia, että Unton oli ajettava täysinäisellä moottoriveneellään ohi Kuorsalon suoraa päätä Mäntlahteen.

Postinkuljetuksen myöhemmät vaiheet

Unto Korjuksen jälkeen postinkuljetuksesta ja yhdysliikenteestä Kuorsaloon ja Tammioon huolehti laivuri Aarre Lommi m/s Viklalla. Ajalla 16.6.–31.8.1970 hän ajoi neljä viikkovuoroa ja 1.-30.9.1970 välisenä aikana kaksi viikkovuoroa. Seuraavana vuotena Aarre Lommi hoiti maalaiskirjeenkannon 1.6.–16.9 kolmena kertana viikossa. Vuonna 1972 m/s Vikla liikennöi 18.5.–9.9. tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin klo 14.30 ja perjantaisin klo 19.15 lähtien Mäntlahdesta. Vuonna 1973 Aarre Lommi liikennöi 15.5.–15.9. välisen ajan noudattaen edellisen vuoden aikataulua. Mainitsemisen arvoista lienee Haminan konttorinhoitajan toteamus postipiirin päällikölle osoittamassaan kirjelmässä, että Aarre Lommin alus on kokonsa puolesta ainoa jakajalinjan ajoon saatavissa oleva tarkoituksenmukainen vene, koska Kuorsalon ja Tammion välinen Tammionselkä on erittäin vaikeakulkuinen kovilla tuulilla. Aarre Lommi liikennöi Kuorsaloon ja Tammioon lähes samanlaisella aikataululla kesän 1980 loppuun, jonka jälkeen ruoriin vuonna 1981 astui Aarteen tyttärenpoika, jo isoisänsä messipoikana kouliintunut liikennöitsijä, Kari Auvinen m/s Vikla I:llä.

M/s Vikla suoritti postinkuljetuksen lisäksi myös muita ajoja. Tässä laivuri Aarre Lommi on tuonut Haminasta lautakuorman Apajakallion rantaan kesällä 1978. Taustalla häämöttää Ristniemennokka. (Tuomo Silennin kokoelma)

Kun Kuorsalon kauppa oli kesän 1972 jälkeen lopettanut kokonaan toimintansa, posti jaettiin kaupanrannassa. Ketään erityistä vastuuhenkilöä ei tähän tehtävään ollut nimetty, mutta usein jakamisesta huolehtivat lomiaan saaressa viettäneet Leena Mäkelä tai Heikki Sipari. Joskus postin jakoi Ellan Uuno (= Uuno Sipari) tai Kalle Mäkelä ja varmasti moni muukin henkilö. Kun sitten Vekanlahdelle koulua vastapäätä rakennettiin kunnan toimesta uusi laituri, sen maanpuoleiseen päähän tehtiin pieni katos, johon posti jätettiin ja josta kukin sai noutaa postinsa. Tämä lienee käytäntönä edelleenkin.

(Kuva: Pirjo Holanti. Eteenpäin 19.8.1984)

 


 

ALEKSANTERI KORJUKSEN SUKSIRASVATEHDAS

Tuomo Silenti

Aleksanteri Korjuksen yli 100-vuotiaan Kuorsalon talon vintiltä on löytynyt vahakantisia kirjanpitovihkoja, tilaus- ja toimituskirjeitä sekä yksityiskohtaisia suksivoiteiden valmistusohjeita, reseptejä. Nämä ainutlaatuiset dokumentit ovat tehneet mahdolliseksi Korjus-Saskan, mitä nimeä saarelaiset hänestä yleisesti käyttivät, harjoittaman yritystoiminnan lähemmän tarkastelun.

Murtomaahiihto toi pitovoiteet

Kun kilpahiihto maassamme käynnistyi 1800-luvun lopulla, kilpailut järjestettiin yleensä jäällä tai tasamaalla. Taakselipsumista ei tarvinnut pelätä, koska hiihtotyyli perustui etupäässä tasatyöntöön. Sen sijaan tarvittiin hyvää luistovoidetta, jota jo 1800-luvun lopulla näyttää olleen kaupan. Mutta varsinaisesti vasta silloin, kun kilpalatuja Suomessa 1910-luvulla Norjan ja Ruotsin mallin mukaisesti ruvettiin viemään maastoon, pitovoiteet ja niiden valmistus tulivat ajankohtaisiksi. Terva ja kynttilä suksen pohjassa eivät enää riittäneet eikä eläimen karva pitovoiteen korvikkeena suksen pohjassa.

Aleksanteri Korjus kilpailussa Kuorsalon jäällä.

Kilpahiihtäjistä suksirasvatehtailijoita

Vähän ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä, hiihdossa elettiin murrosvaihetta, jolloin hiihtotekniikka- ja välineet kehittyivät merkittävästi. Pohjoismaissa alettiin järjestää kansainvälisiä hiihtokisoja, joihin suomalaisetkin osallistuivat. Silloin monet eturivimme kilpahiihtäjät, joista mainittakoon veljekset Eetu ja Jussi Niska sekä Matti Harju Klamilasta ja Matti Koskenkorva Pohjanmaan Haapavedeltä, alkoivat valmistaa suksirasvoja. Suksivoidetehtailijoiden joukkoon liittyi myös Aleksanteri Korjus, joka kuului Kuorsalon hiihtäjien parhaimmistoon. Korjuksen aktiiviura päättyi 1910-luvun lopulla, mutta hän työskenteli hiihdon parissa vuoteen 1950 saakka valmistaen ja markkinoiden suksivoiteita. Vuoden 1915 Suomen Urheilulehden helmikuun numeron etusivulla komeilee helsinkiläisen Husqvarnan urheiluliikkeen reklaami, jossa mainostetaan pakkas-, vesi- ja hankikelin suksirasvoja. Tässä mainoksessa esiintyy myös Aleksanteri Korjuksen kehittämä voide, Luisto. Erilaisia urheiluvälineitä myyvä Husqvarnan liike sijaitsi arvokkaalla paikalla Helsingin sydämessä nykyisen Stockmannin tavaratalon kohdalla.

Suomen Urheilulehden mainos vuodelta 1915.

Aleks. Korjus. Suksivoidetehdas. Hamina, Kuorsalo

Aleksanteri Korjuksen isä ja isoisä olivat luotseja, mutta Aleksanteri ryhtyi laivuriksi ja suksivoidetehtailijaksi. Hän omisti naapurinsa ja sukulaisensa suksimestari Taavi Lommin kanssa useita purjealuksia, joilla he ajoivat rahtia. Milloin tarkalleen Korjus-Saska aloitti voiteiden valmistuksen, ei ole tiedossa, mutta ainakin jo vuonna 1915, kuten Suomen Urheilulehden etusivun mainoksesta voidaan päätellä. Ensimmäiset Korjuksen tasamaalle kehittämät suksivoiteet olivat nimeltään ”Luisto” ja ”Kilpailu”. Suksirasvat valmistettiin Kuorsalon ”laboratoriossa”, jonka toiminimi oli: ”Aleks. Korjus. Suksivoidetehdas. Hamina, Kuorsalo”. Laboratorio sijaitsi Korjus-Saskan mahtavan päärakennuksen eteläpäädyn keittiössä.

Mistä tietotaito hankittiin?

Voidaan kysyä, mistä Aleksanteri Korjus hankki tietonsa suksirasvojen valmistukseen? Epäilemättä kilpahiihtäjänä hänellä oli suksivoiteiden ominaisuuksista ja valmistuksesta omakohtaiseen kokemukseen perustuvaa osaamista ja muilta kuultuja niksejä, mutta myös tuon ajan aikakauslehdissä kerrottiin suksirasvojen valmistuksesta. Esimerkiksi Suomen Urheilulehdessä ja Nuoressa Voimassa annettiin hiihdon harrastajille suksen voiteluohjeita sekä valmiita reseptejä suksirasvan valmistuksesta. Urheilualan kirjoissa, kuten vuonna 1915 julkaistussa Lauri ”Tahko” Pihkalan kirjoittamassa Poikain urheiluoppaassa tarjottiin niin ikään valmiita reseptejä kaikille hiihtokeleille. Pihkalan kehittämissä suksivoiteissa käytettiin raaka-aineina tervaa, vahaa, steariinia, valaanrasvaa, parafiinia ja ruskeaa vahaa. Arvailujen varaan jää, oliko Korjus-Saskalla näitä tietoja käytettävissään. Uskon kuitenkin, että hän innokkaana urheilumiehenä todennäköisesti seurasi Suomen Urheilulehteä, koska siinä uutisoitiin perusteellisesti kaikki kotimaan tärkeät hiihtokilpailut. Lisäksi lehdessä selostettiin tarkkaan ulkomaisten kisojen tapahtumat kuten vuoden 1913 Ruotsin Östersundin kansainväliset hiihtokilpailut, joissa mukana oli suomalaisia. On myös mahdollista, että vireä Voimistelu- ja Urheiluseura Kuorsalon Saarenpojat oli tilannut Suomen Urheilulehden jäsenistölleen.

Aleksanteri Korjuksen käyttämät raaka-aineet

Suksivoiteiden valmistamiseen tarvittiin monenlaisia aineita. Se mitä raaka-aineita Korjus-Saska käytti, ilmenee hänen säilyneistä muistivihkoistaan. Kaudelle 1925–1926 Saska oli ostanut kauppias Abel Klamilta Virolahdelta ja Haminan Vanhasta Rautakaupasta mm. 50 kg valaanrasvaa, 80 kg parafiiniä, 35 kg Tammerhartsia, 10 kg hartsia, 115 kg ”valkiaa” ja ”keltasta” seresiinia, 20 kg mehiläisvahaa, 10 kg vahaa, 10 kg dammaria, vaksia, raakakumia, pikeä ja tervaa. Lisäksi voiteissa käytettiin linnunpiimää ja jetipaskia. Tämä erä ei välttämättä ollut koko sesongille tarvittava määrä, sillä edelliseltä kaudelta saattoi vanhaa varastoa olla vielä jäljellä. Olivatko linnunpiimä ja jetipaski juuri ne salaiset aineet, joihin perustuivat voiteiden teho ja suosio, selviää jäljempänä reseptien yhteydessä esitetystä analyysistä.

Suksirasvojen valmistus

Korjus-Saskan muistiinpanoista ei suoranaisesti ilmene, mitä erilaisia vaiheita varsinainen tuotantoprosessi sisälsi. Mutta todennäköisesti varsinkin, kun valmistus tapahtui keittiössä, aineet on täytynyt sulattaa toisiinsa, odottaa kemiallisia reaktioita, kaataa keitos muotteihin tai juoksuttaa purkkeihin ja odottaa jähmettymistä. Lopuksi kovettuneet voiteet on pakattu kääreisiin ja purkit on varustettu etiketeillä. Tuotannon volyymia voidaan arvioida sillä, että etikettejä painettiin vuosittain 3000–5500 kpl ja käärelappuja 3000–4000 kpl. Korjus-Saskan suksirasvatehdas oli perheyritys, mutta joskus kiihkeimmän sesongin aikana Taavi Lommin lapset Reino, Sakari ja Maija olivat auttamassa kääreiden kiinnittämistä ns. palavoiteisiin. Palavoide muistutti suorakaiteenmuotoista käsisaippuaa, joka käärittiin etiketillä varustettuun paperiin. Sen taitetut päät lyötiin kiinni voidepalaan pienillä nauloilla pientä vasaraa käyttäen.

Markkinoinnista koituu kustannuksia

Yrittäjälle ei riitä, että tuote saadaan valmiiksi. Se pitää myös saada kaupaksi, mikä edellyttää tehokasta markkinointia. Aleksanteri Korjuksen harjoittama markkinointiviestintä perustui etupäässä tarjouskirjeiden ja näytteiden lähettelyyn, puhelinsoittoihin sekä ilmoitteluun sanoma- ja aikakauslehdissä. Esimerkiksi vuonna 1922 ilmoitus Suomen Urheilulehdessä maksoi 50 markkaa. Korjus-Saskalla näyttää olleen jo ennen vuotta 1920 käytössään telefoni asiakasverkoston ylläpitämistä helpottamassa. Saskan puhelinnumero oli Klamila 80, kaksi soittoa. Tiettävästi tuohon aikaan Kuorsalossa muut puhelimet olivat vain luotsiasemalla ja kaupalla. Kirjanpitovihkot sisältävät vielä tietoja liiketoiminnan aiheuttamista sekalaisista kuluista, jotka koostuivat mm. erilaisten mainosten ja etikettien suunnittelusta sekä painatuksesta, laskulomakkeista, kirjekuorista sekä postimaksuista. Huomionarvoista on niin ikään todeta, että käärelappuja ja etikettejä painettiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Lisäksi rasvojen valmistuksessa tarvittiin sekä isoja että pieniä GWS:n läkkipeltisiä rasvapurkkeja ja pakkaustarvikkeita.

Voide-etiketti ”på svenska”.

Voidemerkit

Ensimmäiset Aleksanteri Korjuksen kehittämät suksivoiteet olivat tasamaalle tarkoitetut Luisto ja Kilpailu. Kumpaakin rasvaa myytiin paloina. Luistoa oli saatavana kolmelle ja Kilpailua peräti viidelle eri kelityypille. Kun 1920-luvun alussa murtomaahiihto Suomessa teki voimakkaan läpimurron ja kun Salpausselän kisoista muodostui Holmenkollenin tapaan merkittävä kansainvälinen kilpahiihtotapahtuma, Korjus-Saska kehitti kolmelle säätyypille tarkoitetun erityisen murtomaavoiteen, ”Taikavoiman”. Ensimmäiset talviolympialaiset Chamonix’ssa vuonna 1924 ja Tapani Nikun pronssimitali pikamatkalla sekä Lahden maailmanmestaruuskilpailut vuonna 1926 ja Virolahden Veli Saarisen pronssi 30 km hiihdossa olivat epäilemättä antaneet voimakkaan sysäyksen Korjuksen yritystoiminnalle. Myös 1920-luvun lopulla käynnistyneet Ounasvaaran ja Puijon hiihdot lisäsivät kiinnostusta murtomaahiihtoon, mikä puolestaan synnytti entisestään suksivoiteiden kysyntää. Korjus-Saska oli ihmeteltävän hyvin perillä tuotekehittelystä ja niinpä hän heti 1930-luvun alussa toi markkinoille uuden viidelle eri kelille valmistetun voiteen, ”Nopean”.

Aleksanteri Korjuksen voidemainoksia.

Suksirasvojen myynti ja tilaajaverkosto

Kaikesta päätellen suksirasvojen kysyntä oli jo 1910-luvulla lähtien ollut niin kovaa, että Kuorsalon lisäksi aivan naapurikylässä Klamilassa, pystyi toimimaan ainakin kolme saman alan yrittäjää. Ankara kilpailu tuotteiden paremmuudesta ja siten myös asiakkaista on epäilemättä edistänyt kehittämistoimintaa, mitä todisti Korjus-Saskan markkinoille lanseeraamat viisi eri voidemerkkiä. Aleksanteri Korjus myi ja toimitti suksirasvoja yleensä marras-maaliskuun aikana, mutta talvisodan päättymisen jälkeen vuonna 1940 vielä huhtikuun alkupäivinä, hän myi suksirasvaa Virolahdella majailleille Suomen armeijan rannikkojoukoille.

Vuosien 1917–18 tilikirjan mukaan Korjus-Saskan suksirasvoja toimitettiin seuraaville tilaajille: Oy Husqvarna Helsinki, Suomen Urheiluaitta Helsinki, Kotkan Rauta, Oy Seppo Kotka, Oy Taimi Virolahti, Kajaanin Osuuskauppa, Matti Rautiainen Uurainen, August Järveläinen Pyhäjärvi, Matti Rajala Kuru, Lauri Hanhisuo Kuru, Emil Metsälä Pyhäjärvi, Juha Partanen Pyhäjärvi, Anton Forsell Loviisa ja Kaarlo Siltanen Tiutinen.

1920-luvulla Suomessa olojen rauhoituttua sisällissodan jälkeen asiakaskunta laajeni entisestään. Silmiin pistävänä joukkona esiintyvät nyt suuret osuuskaupat kuten Kymenlaakson Osuusliike, Kouvolan Ympäristön Osuuskauppa, Imatran Osuusliike, Kiikan Osuuskauppa, Auran Osuuskauppa, Taalintehtaan Osuuskauppa, Osuusliike Savo Kuopiossa, Osuustukkukauppa Vaasassa ja Oulun Osuuskauppa. Edellisten lisäksi suksirasvoja tilasivat rautakaupat kuten Haminan Rautakauppa, Pohjois-Karjalan Rautakauppa Joensuussa, Nurmeksen Rautakauppa, Mikkelin rautakauppa ja Rauta ja Kemikaali Viipurissa. Korjus-Saska myi suksivoiteita myös urheiluliikkeisiin kuten Nikkinen & Strömille Haminaan ja Oy Urheiluliikkeelle Jyväskylään. Suksirasvat menivät kaupaksi vielä Hallan Hiihtäjille, Kotkan Sähkö- ja Koneliikkeelle sekä Kotkan Poliisilaitokselle. Kyläkauppiaat kuten Mäntlahden Evert Raussi (=Armaksen isä) olivat vakituisia asiakkaita ja tietysti monet kuorsalolaiset.

Toimituksia Ruotsiin

Aleksanteri Korjuksen suksirasvojen maine oli kiirinyt myös Pohjanlahden toiselle puolelle, Ruotsiin, josta jo 1920-luvulla voidetilauksia tekivät mm. Ericson & Lindens Sportaffär Jämtlandin Hofverbergista, Anders Lundqvist niin ikään Jämtlandista ja Nils Thomasson Åresta. Näistä edelleenkin tunnetuista hiihtokeskuksista ei ollut pitkä matka Jämtlandin läänin pääkaupunkiin Östersundiin, jossa jo vuonna 1911 suomalaiset lylynlykkijät, mm. Evert Mäkelä Kuorsalosta, osallistuivat kansainvälisiin hiihtokilpailuihin. Korjus-Saskan voiteita toimitettiin lisäksi O.H. Jensenille Uppsalan läänin Enköpingiin 55 pakettia. Ericson & Lindens’n tilaus käsitti 50 pakettia Kilpailua n:o 3 ja 100 pakettia Kilpailua n:o 4 sekä 100 pakettia Luistoa n:o 2 ja 100 pakettia Luistoa n:o 3. Ruotsalaiset esittivät kohteliaassa tilauskirjeessään pyynnön, että toimitus pakattaisiin suurella huolellisuudella, koska voide oli erittäin haurasta.

Tilaajaverkosto laajenee Kanadaan

Aleksanteri Korjuksen suksirasvat menivät kaupaksi myös Atlantin taakse. Toiminimi Niko Purponen Kanadan Ontarion Worthingtonista tilasi vuonna 1932 murtomaalle kehitettyä Taikavoimaa ja Kilpailua yhteensä 27 purkkia. Yhdysvaltain puolella Lake Placidissa oli saman vuoden alussa järjestetty talviolympialaiset, jossa Virolahden Veli Saarinen hiihti pronssia pikamatkalla ja kultaa 50 km kuninkuusmatkalla. Saarisen huikea menestys olympialaduilla oli epäilemättä herättänyt kanadalaisten kiinnostuksen suomalaisiin suksivoidevalmistajiin.

1930-luvulla kotimaiset suksirasvojen tilaajat pysyivät paljolti samoina kuin edelliselläkin vuosikymmenellä. Uusista mainittakoon mm. Tukkuliike William Sipari Haminassa, Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta Kotkassa, Raja-Karjalan Osuusliike Jänisjärvellä, Kajaanin Osuuskauppa, Osuusliike Voima Tampereella, Oulun Osuuskauppa, Haapajärven Osuuskauppa, Haapaveden Osuuskauppa, Kuusankosken Osuusliike, Tornion Uusi Rautakauppa, Urheilukeskus Oy Helsingissä, Lahden Urheilukeskus Oy ja Suojeluskunnan Urheiluliike Viipurissa. Voiteita myytiin edelleen kuorsalolaisille ja vuonna 1936 Kuorsalon Merivartioasema tilasi Nopeaa numeroa 1, 4 ja 5. Erikoisuutena voisi vielä mainita, että vuonna 1934 Helsingin Aleksille vastavalmistunut Stockmannin tavaratalo osti 100 purkkia Luistoa ja Taikavoimaa ja Hannes Kolehmaisen urheiluliike Helsingin Kaisaniemenkadulla vuonna 1937 tilasi huomattavan määrän Nopeaa. Vuonna 1938 Nopeaa myytiin vielä Mikkelin sotilaskotiyhdistykselle.

Nopea–suksivoiteen reseptit

Suksivoiteiden valmistusta pidettiin varsinaisena salatieteenä ja reseptit olivat tarkoin varjeltuja. Tässä nyt kuitenkin kerrotaan, minkälaisista aineista Aleksanteri Korjus valmisti Nopeaa.

Alla oleva analyysi suksirasvojen valmistuksessa käytetyistä aineista perustuu ”talotohtori” Panu Kailan asiantuntemukseen: ”Ensimmäinen resepti, 0 - 3 asteelle, sisältää seitsemää ainetta.

Kumi, raaka tarkoittaa kautsua, kumipuun nestettä eli lateksia, josta rikin kanssa kuumentamalla eli vulkanoimalla saatiin kiinteitä kumituotteita. Goodyearin 1839 keksimää, autonrenkaisiin käytettyä tuotetta pidetään joskus ensimmäisenä muovina.

Taamari tarkoittaa luullakseni dammaria, dammarhartsia. Luonnonhartsi on pihkan kiinteä osa. Dammar oli lakoissa yleisesti käytetty intialainen pihkavalmiste.

Linnun piimää tarvitaan "4 mukii". Se on siis nestettä, ja kyseessä onkin piilonimi viinalle. Resepteissä 2 - 4 puhutaan vain piimästä, joka veisi herkästi harhaan. Linnunpiimän synonyyminä esiintyy myös linnunmaito, molemmat viittaavat siis kuviteltuun harvinaiseen herkkuun. Viina oli maaliresepteissäkin yleisesti käytetty liuotin, ja tässä välttämätön kiinteiden hartsien vuoksi.

Edelliset kolme ainetta esiintyvät kaikissa viidessä suksivoidereseptissä.

Valas merkitsee traania eli valaanrasvaa. Sama tuote kulki myöhemmin kauppanimellä teaköljy.

Parafviini on tietysti kynttilöistä tuttu, öljystä tislattu parafiini.

Seresiini on valmistettu maavahasta, ja sitä on käytetty kirkkokynttilöihin ja lattioiden kiillottamiseen. Ja näköjään myös suksivoiteisiin.

Mehiläinen reseptissä viittaa jälleen vahaan, mehiläisvahaan.

Resepteissä esiintyy vielä viisi muuta ainetta.

Terva on varsin odotettua myös voiteessa, koska sukset olivat tervattuja.

Piki on tervasta tislattua paksua ainetta, jolla tiivistettiin puulaivoja.

Pikivaha saattaa tarkoittaa talin sekaista suutarinpikeä. Pikeä ja pikivahaa oli hankikelin voiteessa, jolta vaaditaan raapiutumisen kestävyyttä.

Kaarnapu vaha tarkoittaa karnaubavahaa, jota saadaan brasilialaisen vahapalmun lehdistä. Sitä käytetään kynttilöissä, kiillotusvahoissa ja öljyvahoissa tänäkin päivänä, koska se muodostaa kovemman pinnan kuin pelkkä mehiläisvaha.

Jetipaskia ei löydy vanhoistakaan tavaraopeista. Jos arvailisin. Suksivoideresepteissä olettaisi esiintyvän myös talia. Vaalea, tuoksuton tali oli tunnetuin kynttiläaine tuohon aikaan; tummasta ja haisevammasta valmistettiin suopaa. Kauppatavaraoppi 1856 erottelee naudoista valmistetun härkätalin ja lampaista tai vuohista valmistetun talin. Get, äännetään jet, on ruotsiksi vuohi eli jetipaski voisi olla vuohentalia; halpaa, ruskeaa, tuoksahtavaa, suoraan sanottuna paskimaista ainetta. Piilonimi tämäkin. Ehdolla on vielä steariini, joka alkujaan valmistettiin nimenomaan lampaan- ja vuohentalista. Jetipaski saattaisi olla myös sitä; tosin se ei ole ruskeaa eikä haisevaa. Tekninen kynttilästeariini oli vielä pitemmälle jalostettua ja sisälsi muitakin rasvoja.”

Pitovoiteiden valmistus oli vaativinta, sillä ne olivat pehmeitä voiteita ja siten alttiita jäätymiselle. Kostealla säällä ja märällä lumella lipsumista estävät rasvat imivät herkästi itseensä kosteutta ja jäätyivät, eikä suksi enää kulkenut toivotulla tavalla. Siksi Korjus-Saskalla on ollut tietämystä kosteuden vaihteluista sekä mahdollisista muutoksista lumikiteiden koostumuksessa. Voiteen kovuudenhan tuli vastata lumen kovuutta. Kun tarkastelemme Nopean vesikelin reseptiä, siinä on runsaasti käytetty vettä hylkivää taameria eli tervaan liukenevaa dammarhartsia sekä plastista juustoa muistuttavaa hyvin tarttuvaa raakakumia, lisäksi linnunpiimää ja jetipaskia. Nopean pakkaskelin reseptissä esiintynyt ”karnapuvaha” eli karnaubavaha on käytetty kiillotusvahana mm. pikaveneiden pohjassa.

Aleksanteri Korjuksen voiteet siivittivät maailmanmestaruuksiin ja olympiavoittoon

Kun vuonna 1922 Kuorsalon Saarenpoikien Arvo Mäkelä hiihti Suomen mestaruuden 30 km matkalla, suksien pohjissa oli Kilpailua. Vaikka isoveli Evert valmisti myös suksirasvaa, Arvo käytti silti Korjus-Saskan voiteita, mutta salaa isoltaveljeltään. Kuten jo yllä todettiin, Korjus-Saska oli kehittänyt Nopean 1930-luvun alussa. Tästä suksirasvasta tuli varsinainen hittituote sekä kotimaassa että ulkomaiden laduilla. Siksi voiteita Luisto ja Kilpailu myytiin enää vain pieniä eriä. Rakettimaisesti suurhiihtäjäksi kohonnut maanviljelijä Sulo Nurmela Vehkalahden Onkamaan kylästä käytti Aleksanteri Korjuksen Nopeaa voittaessaan vuonna 1934 Ruotsin Sollefteåssa 18 km pikamatkan ja 4 x 10 km viestihiihdon maailmanmestaruuden. Voittoputki jatkui, sillä 1936 Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaisissa Natsi-Saksassa Sulo Nurmela oli hiihtämässä kultaa Suomelle 4 x 10 km viestihiihtojoukkueessa. Lisäksi Sulo Nurmela saavutti Suomen mestaruuden ja kolme Salpausselän voittoa. Sulo Nurmela ja Aleksanteri Korjus tekivät suksivoiteiden kehittämisessä, valmistamisessa ja mainonnassa yhteistyötä olematta kuitenkaan yhtiökumppaneita. Voidepurkkien etiketeissä komeili teksti, kuinka mestarihiihtäjä Sulo Nurmela oli saavuttanut kaikki merkittävimmät voittonsa käyttämällä suksissaan Nopeaa. Kun Tšekkoslovakiassa Hohe Tatralla järjestettiin vuonna 1935 hiihdon maailmanmestaruuskilpailut, Klaes Karppinen ei alppiolosuhteissa saanut millään suksiinsa haluamaansa luistoa edessä olevaa 18 km pikamatkaa varten. Mutta silloin kisoissa sairastunut Sulo Nurmela oli aivan sattumalta kaivanut taskustaan voidepurkin Korjus-Saskan Nopeaa n:o 3, ja kehottanut Karppista käyttämään sitä. Vinkki tuotti tulosta ja Karppinen hiihti maailmanmestaruuteen Karpaattien vuoristossa. Klaes Karppinen käytti tavallisesti voidevalmistaja Esa Rossin kehittämää Kiva-voidetta, mutta alppiolosuhteissa lisäkerros Korjus-Saskan Nopeaa aikaansai parhaimman vauhdin. Nopeasta valmistettiin värikuvamainos, mutta sitä ei ilmeisesti sittenkään ruvettu käyttämään, koska Korjus-Saskan ja Sulo Nurmelan mielestä mainostoimiston piirtämä hiihtäjä ei ollut riittävän todentuntuinen. Mainoskuva muistutti aivan liiaksi sunnuntaihiihtäjää, jonka kasvoilta puuttui kilpahiihtäjille ominainen taistelijan ilme.

Mainosluonnos, jonka Aleksanteri Korjus ja Sulo Nurmela hylkäsivät.

Sotavuodet 1939–1944

Talvisota hiljensi Aleksanteri Korjuksen suksirasvakaupan. Kuitenkin vielä joulukuun alussa 1939 sodan ensimmäisellä viikolla Tampereelle Oy Sandbergille on toimitettu 750 purkkia Nopeaa. Seuraavan oston on tehnyt tammikuussa Kuorsalossa toiminut Klamilan Osuusliikkeen sivumyymälä, vain 15 purkkia Nopeaa. Talven viimeisen tilauksen on tehnyt huhtikuun alussa rannikkojoukkoihin kuulunut Virolahden alalohkon väyläpalveluosasto käsittäen Nopeaa vesi- ja hankikelille yhteensä 50 purkkia.

Jatkosodan aikana Suomen armeijan hyökkäysvaiheen päätyttyä joulukuussa 1941 Osuusliike Itä-Karjala Sortavalasta tilasi kaikkia Nopean eri kelien voiteita yhteensä 550 purkkia. Seuraavat sotavuodet 1942–1944 olivat melko hiljaisia, mutta suksirasvoja toimitettiin silti Oy Nikkiselle ja M. Paavolalle Haminaan sekä Haminan ja Ympäristön osuuskaupalle, Liikeosakeyhtiö Sepolle Kotkaan, Oy Sandbergille Tampereelle, Keiteleen Osuuskaupalle Kuopioon, Osuusliike Voimalle Tampereelle, Osuusliike Tuelle Hyvinkäälle, Osuusliike Vallille Haminaan ja tammikuussa 1942 Taka-Lapin Osuusliikkeelle Kolosjoelle yli 1000 purkkia! Suuri voide-erä on saatettu edelleen myydä Petsamossa sijainneelle saksalaiselle SS-vuoristodivisioona Nordille.

Suksirasvatehtaan viimeiset vuodet

Rauhan palattua syksyllä 1944 suksivoidekauppa lähti taas käyntiin raaka-ainepulasta huolimatta. Suksirasvan valmistuksessa voitiin kuitenkin hyödyntää pihkaa, jota Kuorsalon pojat keräsivät kuusenrungoista ja myivät Korjus-Saskalle. Suksirasvat menivät hyvin kaupaksi urheiluliikkeille, joista mainittakoon M. Kokkonen Joensuussa, Pajarinen & Kumppanit Joensuussa, Suke Lappeenrannassa, Sannela Inkeroisissa, Illi & Nikunen Haminassa, M. Paavola Haminassa, E. Nikkinen Haminassa, Matti Sippala Kotkassa ja laadukkaista tuotteistaan erittäin kuuluisa SKOHA (= Suojeluskuntain Kauppa Oy) Helsingin keskustassa rautatieasemaa vastapäätä. SKOHA osti vuonna 1947 Nopeaa 700 ja vuonna 1948 peräti 1100 purkkia. Rautakaupat olivat myös merkittävä tilaajaryhmä, joka muodostui Kemin Rautakaupasta, Oy Teräksestä Riihimäessä, Haminan Raudasta, Joensuun Raudasta ja Uudesta Rautakaupasta Kotkassa.

Osuuskaupat säilyivät loppuun asti Aleksanteri Korjuksen suksirasvatehtaan uskollisena asiakaskuntana. Merkittävimmät niistä olivat Valli ja Ympyrä Haminassa, Kyminlaakso Kotkassa, Liitto Kotkassa, Oma-Apu Joensuussa, Liperin Osuuskauppa Joensuussa, Kainuun Osuusliike ja Pohjois-Karjalan Osuusliike Joensuussa. Näiden lisäksi sodan jälkeen suksirasva Nopeaa tilaisivat Kiteen Talouskauppa, Pyhäselän Talouskauppa ja Kymen Sotilasläänin Esikunta Kouvolassa. Viimeiset Korjus-Saskan suksirasvatehtaalta suoritetut ostot, 60 purkkia niin ikään suksivoide Nopeaa, ovat tehneet helmikuun 15. päivänä Urheiluliike Sannela Inkeroisista ja Osuuskauppa Ympyrä Haminasta.

Todettakoon vielä, että kovina pakkastalvina 1940-luvun lopulla autonkuljettaja Reijo Klami kuljetti jäitse autollaan Korjus-Saskan suksivoidetilauksia Kuorsalosta Mäntlahteen, josta rasvat matkasivat eteenpäin. Auton reitti kulki Klamilan Sahanrannasta Hellitöksenselkää pitkin Vepsun ja Harvajanniemen välistä Kuorsaloon ja sieltä Mäntlahteen.

Aleksanteri Korjus pyöritti suksirasvabisnestä 35 vuotta 68-vuotiaaksi, ja asiakasverkosto käsitti suuren osan Suomea. Voiteita toimitettiin myös Ruotsiin ja Kanadaan. Korjus-Saskan suksirasvoja käyttivät niin harrastajat kuin kilpahiihtäjät. Sinä aikana, jolloin tehdas oli toiminnassa, Kuorsalossa ei ollut sähköä. Valoa antoivat vain öljylamput ja talot lämmitettiin puilla, sillä sähköt Saareen saatiin vasta vuonna 1951.

Talon vasemman pään keittiössä toimi Aleksanteri Korjuksen suksirasvatehdas 1915-1950.

Nopea 2. Käytetään pakkasella 3-8 C.

 


 

LAIVAN- JA VENEENRAKENNUKSESTA KUORSALOSSA

Tuomo Silenti

Laivanrakennus

Kuorsalossa laivan- ja veneenrakennuksella on epäilemättä ollut pitkät perinteet, sillä asuttiinhan meren ympäröimässä saaressa, jossa veneitä tarvittiin jokapäiväisessä elämässä keskeisinä kulku- ja työvälineinä. Veneiden lisäksi tarvittiin laivoja kauppamerenkulun harjoittamiseen, joka suuntautui lähinnä Viipuriin, Pietariin, Riikaan ja Lyypekkiin. Ikivanha vaihtokauppaan perustunut talonpoikaispurjehdus suuntautui taas Viroon. Perimätiedon mukaan kuunareita, jahteja ja kaljaaseja on rakennettu Kuorsalon Hienollahiekalla Leerviikin puolessa, Tallourissa Arvin Saskan rannassa (nyk.) Taskisen paikka ja Vekassa ns. Varvinrannassa. Kuorsalon laivanrakentajien nimiä ei löydy asiakirjoista, mutta todennäköisesti he ovat olleet saarelaisia talollisia, jotka luotsauksen ohella harjoittivat kalastusta ja merenkulkua. Jaakko Korjus on kirjassaan Vehkalahden talonpoikaispurjehdus käynyt läpi 1800-luvun puolivälissä nimismiehen tekemät laivaluettelot ja Haminan maistraatin ylläpitämät laivanmittausasiakirjat. Niiden ja Suomen laivakalenterin tietojen mukaan on laadittu taulukko Kuorsalossa rakennetuista laivoista:

 

Ylärivissä kuunari. Alarivissä vasemmalta jahti ja kaljaasi. (Itäviitta 1994).

Kuorsalossa rakennettuja laivoja

Tässä Arvin Saskan rannassa kerrotaan rakennetun ulkomeren laivoja. Kuvassa näkyy tyypillinen tasaperäinen jolla. (SA-kuva).

Kuorsalossa rakennettujen laivojen valmistusvuodet sijoittuvat 1830- ja 1840-luvuille, jolloin Napoleonin sotien merenkulussa aiheuttaman epäjärjestyksen jälkeen, rahtipurjehduksessa tapahtui merkittävä elpyminen. Aikakauden yleisimmäksi laivatyypiksi Itämeren piirissä kehittyi kuunari, joka soveltui hyvin puutavaran vientiin sekä viljan ja suolan tuontiin. Kuunaritakiloinnin etu perustui siihen, että aluksessa tarvittiin vähemmän miehistöä kuin raakapurjein varustetussa fregatissa tai prikissä. Vallitseva suuntaus näkyi Kuorsalonkin telakoilla, sillä yhdestätoista siellä veistetystä laivasta yhdeksän oli tyypiltään kuunareita.

Keitä laivojen kipparit olivat?

Simon Sipari 1813–1846. Kauppalaivuri ja useiden laivojen omistaja. Saattoi myös itse rakentaa laivoja. Asui Tallourissa myöhemmin Arvin Saskan talona tunnetussa rakennuksessa. Tilan rannassa on perimätiedon mukaan rakennettu ulkomeren laivoja. Simo muutti myöhemmin Haminaan

Jeremias Pitkänen 1806–1874. Talollinen Tammiosta. Rakensi mahdollisesti laivoja.

Carl Sipari 1811–1868. Luotsi. Tunnettiin Kuorsalossa nimellä Kalle-Kustaa Sipari. Kalle-Kustaan poika Topias Sipari (= Kalle-Topi) veisti veneitä.

Erik Sipari 1814–1879. Talollinen. Asui Moosenmäellä ja irrottautui vanhemman veljensä Carlin lailla omaan talouteensa rakentamalla talon.

Carl Enqvist 1805–1880. Talollinen. Tunnettiin Kuorsalossa nimellä Kalle Juhonpoika Korjuslommi. Asui Vanhassakylässä.

Daniel Lommi 1806–1868. Luotsi. St. Nicolain kippari 1838–44. Asui Leerviikissä samassa talossa veljensä Christianin kanssa.

Christian Lommi 1822–1881. Laivuri ja hälftenbrukare (= puolen tilan viljelijä). St. Nicolain kippari vuodesta 1844. Christianin pojan pojasta Taavi Lommista tuli veneenveistäjä ja suksimestari.

Daniel Paronen 1826–1867. Laivuri. Asui aluksi luotsi Jeremias Lommin talossa Vanhassakylässä luotsirenkinä. Avioitui kuorsalolaisen Saara Pohjolan (aik. Lommi) kanssa ja muutti Kyötikille Vekkaan.

Laivaluetteloista voi päätellä, että 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun, jolloin elettiin Kuorsalon suuruuden aikaa, saarelaiset eivät enää itse rakentaneet laivoja, vaan tilasivat aluksensa lähiseutujen veistämöiltä tai ostivat käytettyinä. Vehkalahden pitäjän Neuvottoman ja Salmin kylissä sekä Mäntlahdessa ja Pyötsaaressa toimi näet useita laivaveistämöitä. Vaikka kuorsalolaiset olivat lopettaneet laivanrakennuksen, he veistivät silti lähinnä omaan ja saarelaisten käyttöön tarkoitettuja pienempiä aluksia.

Venemallit 1800–1900-lukujen vaihteessa

Kalastus ja luotsaus olivat kuorsalolaisten arkea, mikä edellytti erilaisia veneitä. Käyttötarkoituksen mukaan mallisto muodostui pääasiallisesti luotsiveneistä, merikalastusveneistä, suurhaapioista, pienhaapioista, ruuhista ja jollista. Merikalastusvene tai kala- eli verkkovene (pituus 5.5 – 8 m) oli tarkoitettu ulkomerellä tapahtuvaan kalastukseen ja sitä käytettiin myös Suomenlahden ylitykseen Viron kanssa käytävässä seprakaupassa. Merikalastusvene oli kaksimastoinen pirkkeliseileillä ja lyyverillä varustettu alus, jonka mallin arveltiin periytyvän virolaisesta veneestä. 1900-luvun puolella luovuttiin kahdesta mastosta ja takila muodostui yhdestä kahvelipurjeellisesta mastosta ja lyyveristä. Tähän alustyyppiin, jota myös luotsauksessa käytettiin, oli rakennettu veneen ympäri kulkeva kapeahko laidekansi eli kantäkki. Se mahdollisti luovissa jyrkemmänkin kallistuksen ilman, että vettä tuli sisään. Luotsivenettä käytettiin virkatehtävissä, kun purjehdittiin luotsia pyytäneen aluksen luo ja kun palattiin luotsausmatkalta kotisaarelle. Lisäksi keväisin luotsivene sai palvella ns. viittaveneenä reimareita asetettaessa paikoilleen. Merikalastusvenettä käytettiin vielä rahdin kuljetukseen ja kirkkomatkoilla Haminaan.

Suurhaapio (pituus 4.5 – 7 m) oli yksimastoinen pirkkeliseilillä ja lyyverillä varustettu vene, jota käytettiin rannikon tuntumassa tapahtuvassa kalastuksessa ja marjamatkoilla.

Pienhaapiota (pituus 3 – 4.5 m) voisi sanoa jokamiehen veneeksi, sillä se oli helppokäyttöinen. Pienhaapiolla tehtiin lyhyitä matkoja kuten salmen ylityksessä ”manteenrannalle”, soudettaessa kauppaan tai mentäessä ongelle. Veneen kiinteään keulapiittaan, johon oli kairattu reikä, saattoi asettaa pirkkelipurjeen apupurjeeksi myötä- ja sivumyötäisellä tuulella. Pienhaapioissa ei yleensä ollut peräsintä, vaan sitä ohjattiin airolla, mutta poikkeuksiakin esiintyi.

Ruuhi oli parin kolmen metrin pituinen leveä matalalaitainen tasaperä ja -keulainen vene, jota käytettiin aivan rannikon tuntumassa tyynehköllä säällä. Ruuhta ei välttämättä soudettu, vaan sitä liikuteltiin ”hukaamalla” tai ”lieruttamalla” yhdellä airolla. Peräpeilin yläosaan oli koverrettu puoliympyrän muotoinen ura, jossa airo pysyi. Ruuhi oli oivallinen alus lyhyillä matkoilla esim. silloin, kun ylitettiin kapeita lahtia, käytiin kokemassa katiskoja tai liikuttiin Vanhankylänlahdella. Keveytensä, tasapohjaisuutensa ja kahden matalan kölinsä ansiosta ruuhta työnnettiin rospuuttoaikana jäällä ns. turvaveneenä.

Jollan koko saattoi vaihdella, mutta yleensä sen pituus jäi alle neljän metrin. Jolla oli tasaperäinen pieni soutuvene, eräänlainen apuvene. Sitä saatettiin hinata isomman aluksen perässä ja käyttää rantautumiseen. Jolla toimi myös lasten harjoitusveneenä, millä opeteltiin soutamaan ja hankittiin muut merimiestaidon aakkoset. Tasaperäisyyden vuoksi jollaa voitiin ”hukata” kuten ruuhtakin.

Merikalastusvene ja suurhaapio. (Itäviitta 1976).

Kaksi pienhaapiota. (Itäviitta 1976).

Venemallit muuttuivat hitaasti

Saaristolaisten käyttämät meriveneet olivat vuosisatojen ajan pysyneet malliltaan ja rakenteeltaan muuttumattomina ja ne muistuttivat paljon Ruotsin ja Viron rannikoiden aluksia. Niin oli laita myös kuorsalolaisten veneiden kohdalla. Sukupolvien saatossa venemestareiden tietotaito siirtyi isältä pojalle eikä hyväksi koettuja malleja haluttu millään muuttaa. Alukset rakennettiin usein ilman mallikaaria tai muita apuvälineitä. Veneen tärkeimpänä pääominaisuutena pidettiin kantavuutta ja kestävyyttä tuulessa ja vasta myöhemmin alettiin kiinnittää huomiota nopeuteen sekä muihin ominaisuuksiin. Kun purjehduskilpailut 1800-luvun lopulla alkoivat yleistyä ja saarelaiskippareita pyydettiin niihin mukaan, veneen vauhtiin ruvettiin kiinnittämään aikaisempaa enemmän huomiota. Merikalastusveneet varustettiin isommilla purjeilla ja monesti niistä tuli ns. ylirikattuja. Purjepinta-alan suurentaminen kyllä paransi nopeutta, mutta kumoon purjehdukset myös lisääntyivät.

Venemallien muutoksen käynnisti 1900-luvun alussa Suomen Kalastuslehdessä, Suomen Urheilulehdessä ja Frisk Brisissä käyty keskustelu, jossa saaristolaisten veneitä moitittiin jäykän vanhanaikaisiksi. Pyrkimyksenä oli uuden aikaisempaa merikelpoisemman saaristolaisveneen, lähinnä suurhaapion, kehittäminen. Tavoitteen saavuttamiseksi valtiovalta alkoi järjestää mm. suunnittelukilpailuja ”kunnollisen kalastajaveneen piirustusten aikaansaamiseksi”.

Venemestareille koulutusta

Suunnittelukilpailujen ohella uutta tietoa annettiin koulutuksella. Sellaisille kokeneille saariston venemestareille, jotka kykenivät itsenäisesti rakentamaan veneen, tarjottiin 1900-luvun alussa mahdollisuutta osallistua ammattikoulutukseen. Helsingin Eteläsatamassa sijainneessa Blekholmin saaren (NJK:n pursiseura) Aktiebolaget Helsingfors Båtvarf -nimisessä veistämössä alettiin järjestää kalastusveneiden veneenrakennuskursseja, missä rakentaminen tapahtui piirustusten mukaan. Koulutuksen järjesti kalastustentarkastaja valtion tuella. Vuoden 1910 Blekholmin veneenveistokurssille valittiin neljä venemestaria, joista yksi oli Risto Sipari Kuorsalosta, kaksi Tammiosta ja kolmas Pohjanmaan Maksamaalta. Risto Sipari eli Vieterin Risto, kuten saarelaiset häntä nimittivät, oli käynyt jo vuotta aikaisemmin veneenrakennuskurssin Viipurissa. Tähän Läntisen Viipurin läänin Maanviljelysseura oli myöntänyt hänelle 100 markan apurahan. Blekholmin kurssilta sai kukin maksutta oppijakson päätyttyä yhden rakentamistaan veneistä. Sitä ei kuitenkaan saanut myydä kolmeen vuoteen, vaan alusta piti käyttää kalastukseen veneenrakentajan kotiseudulla.

Vieterin Riston Blekholmin kurssilla työparinsa Aron Pitkäsen kanssa rakentama vene. (Kalastustentarkastajan kertomus vuodelta 1910).

Kalastusnäyttelyt

Koska valtio halusi kaikin tavoin kehittää kalastuselinkeinoa, koulutuksen lisäksi alettiin järjestää kalastusnäyttelyjä. Syyskuussa vuonna 1909 edellä mainittu Maanviljelysseura toimeenpani kalastusnäyttelyn Haminan Palokunnantalolla. Siihen osallistuivat mm. Pitkäpaaden, Martinsaaren, Kuorsalon, Tammion ja Pyötsaaren kalastusseurat, jotka asettivat näytteille erilailla säilöttyjä kalatuotteita, verkkoja, rysiä, uistimia, äyskäreitä, airoja ja kalastusveneitä. Viimeksi mainitut oli sijoitettu muusta näyttelystä erilleen Hietakylän laivarantaan. Kuorsalolaisten Aleksanteri ja Topi Siparin rakentamat veneet menestyivät näyttelyssä erinomaisesti ja kumpikin saavutti sarjassaan II sijan. Venemestarit palkittiin saavutuksistaan 10 markan rahasummalla. Lisäksi Evert Siparin valmistamat airot sijoittuivat sijalle III. Vuotta myöhemmin Haminassa järjestyksessään toisessa kalastusnäyttelyssä Evert Siparin rakentama vene saavutti IV sijan, mistä hän sai 5 markan palkinnon.

Kuorsalolaisia veneenveistäjiä

Ketkä kaikki kuorsalolaiset ovat veistäneet veneitä ja missä verstaat ovat sijainneet, ei ole tarkasti tiedossa. Koska Kuorsalon venemestareista ei juuri löydy kirjallisia lähteitä, tämä esitys perustuu kirjoittajan ja saarelaisilta kerättyyn muistitietoon. 1800-luvulla syntyneet veneenveistäjät olivat varsinaiselta ammatiltaan luotseja, laivureita ja kalastajia, jotka samalla veistivät veneitä. Heillä ei ollut käytettävissään lämmityslaitteilla, sähkövalolla ja sähkötyökaluilla varustettuja halleja, vaan rakentaminen tapahtui kesällä taivasalla, jossakin rantavajassa tai ladossa. Kuorsalolaiset veneenrakentajat olivat taitavia ammattimiehiä ja heidän työtään arvostettiin laajalti myös Kuorsalon ulkopuolella.

Aleksanteri Sipari (= Tommon Saska) 1841–1906. Laivuri. Perimätiedon mukaan veisti saarelaisille veneitä.

Topi Sipari (=Kalle-Topi) 1850–1917. Luotsi. Kippariluettelossa mainitun Kalle-Kustaa Siparin poika. Palkittiin Haminan kalastusnäyttelyssä.

Aleksanteri Sipari (= Ellan Saska) 1858–1931. Luotsi. Palkittiin kalastusnäyttelyssä. Ellan Saska veisti veneitä monelle kuorsalolaiselle sekä tiettävästi pankinjohtaja Walter Sundqwistille ja Helmi Enckellille, joilla oli kesähuvilat Kuorsalossa.

Robert Korjus (= Pumperi) 1860–1926. Luotsi. Korjus-Roopea ja hänen Itäpuolella sijainnutta taloaan kutsuttiin nimellä Pumperi. Roope rakensi veneiden lisäksi huonekaluja. Kerran Roope oli kehunut olevansa yhtä hyvä nikkari kuin Pumperi. Tällä hän vertasi itseään etevään haminalaiseen puuseppä Blombergiin.

Taavi Sipari (= Ellan Taavi) 1861–1937. Luotsivanhin. Ellan Taavin rakentamia veneitä oli monella kuorsalolaisella. Taavi ja yllä mainittu Aleksanteri olivat veljeksiä. Ellan veljekset veistivät veneitä Vekanniemessä koilliseen avautuvassa Varvinrannassa Taavin entisen talon alapuolella. Paikkaa kutsutaan nykyisin Lastumaaksi.

Kristian Sipari (= Vieterin Risto) 1868–1925. Luotsi. Vieterin Risto kävi veneenrakennuskurssin vuonna 1909 Viipurissa ja vuonna 1910 Helsingissä. Rakensi Helsingin kurssilla tammiolaisen työparinsa Aron Pitkäsen kanssa 22 ja 25 jalan pituiset kalastusveneet. Veisti useita haapioita kotipihansa rannassa. Valmisti myös huonekaluja. Risto oli Aleksanteri ja Taavi Siparin nuorin veli.

Evert Sipari (= Ellan Eesso) 1882–1945. Luotsi. Oli käynyt puusepänkurssin. Palkittiin Haminan kalastusnäyttelyssä. Oli venemestari Aleksanteri Siparin poika. Veisti veneitä Savisilmässä kotitalonsa viereisessä ladossa. Rakensi myös huonekaluja.

Iivari Niemelä 1884–1958. Laivuri ja kalastaja. Oli käynyt puusepänkurssin. Rakensi pienhaapioita, joista yksi veistokaarilla tehty on edelleen Timo Aarnonpoika Siparilla käytössä. Valmisti myös huonekaluja mm. piironkeja.

Iivari Niemelän veistämä pienhaapio. (Maija Piispan kokoelma).

Taavi Lommi 1886–1960. Laivuri, kalastaja ja suksimestari. Veisti Itäpuolella kesäisin pien- ja suurhaapioita sekä ruuhia nykyisin jo puretussa verkkovajassa aina 1950-luvun lopulle saakka. Teki talvisin suksia. Taavi Lommin vuonna 1953 Niilo Silennille rakentama haapio kuuluu Vehkalahden museon kokoelmiin Husulassa. Vene lahjoitettiin museolle vuonna 1986.

Taavi Lommin veistämä haapio alkuperäistä isommalla takilalla varustettuna.

Pekka Arvinpoika Arvilommi 1926-. Nosturinesimies, kirvesmies. Rakentanut 30-jalkaisen avonaisen keskimoottorilla varustetun kalastajaveneen Teikarissa. Työskennellyt talvisodan jälkeen toista vuotta Porvoossa Kråkön saarella Thure Lindströmin veneveistämössä, jonka tuotteet menivät Stockmannin tavaratalolle myyntiin. Rakentanut Kuorsalossa Unto Korjuksen ensimmäisen postimoottorin. Veistänyt Rauno Arvilommille 6-metrisen mahonkisen keskimoottoriveneen sekä vuonna 1959 Niilo Silennille 5-metrisen tuulilaseilla varustetun perämoottoriveneen. Pekka Arvilommi on rakentanut kaikkiaan yli 20 venettä, joista kolme lasikuituista. Kuorsalossa Pekka teki veneitä Savisilmässä ja Leerviikissä. Niilo Silenti hankki veneeseensä Valmetin 3-hevosvoimaisen Terhi perämoottorin. Tämä ensimmäisen tuhannen kappaleen tuotantosarjan kone oli kovaääninen ja käynnistyi huonosti, mutta käyntiin päästyään se oli vahva vetojuhta, jonka teho vastasi 5-hevosvoimaista ”jenkkikonetta”.

Ilmari ja Mauno Sipari perustavat veneveistämön

Päätoiminen veneenveisto käynnistyi Kuorsalossa toisen maailmansodan jälkeen 1953–54, kun serkut Ilmari (= Inkka) ja Mauno (= Manu) Sipari perustivat Kuorsaloon veneveistämön ja ryhtyivät itsenäisiksi yrittäjiksi. Vuosi 1954 oli merkittävä myös siinä mielessä, että sekä sokerin sekä kahvin säännöstely Suomessa päättyi ja elintaso alkoi pikku hiljaa kohota. Kuorsalon saaressa asui tuolloin noin 80 ihmistä ja kauppa, koulu sekä luotsiasema toimivat vielä entiseen malliin. Kaupunkeihin muuton hillitsemiseksi valtiovalta pyrki löytämään erilaisia keinoja helpottamaan maalla asumista. Kuorsalon osalta se merkitsi sitä, että valtio tuki taloudellisesti saaren sähköistämistä vuonna 1951 ja muutamaa vuotta myöhemmin kunta myönsi Kuorsalon teiden rakentamiseen työttömyystöinä 100.000 markkaa. Ehkä nämä tukitoimet rohkaisivat nuoria sodasta selvinneitä miehiä yritystoimintaan ja loivat uutta valoa saaren tulevaisuuteen. Ilmari Sipari oli itseoppinut kirvesmies ja veneenrakentaja, josta tuli Kuorsalon kansakoulun veistonopettaja, vuonna 1954 kuolleen Vihtori Siparin jälkeen. Kätevä käsistään oli myös kirvesmiehentöitä tehnyt yhtiökumppani Mauno Sipari. Hän oli lisäksi käynyt Pyterlahdessa Virolahden Kalastajakoulun, jonka opetussuunnitelmaan sisältyi veneenrakennusta. Manun kausi veneenveistäjänä päättyi kuitenkin jo keväällä vuonna 1955, kun hän siirtyi monen muun kuorsalolaisen nuoren miehen tavoin Haminaan tullivartijaksi.

Mustanmaan parakki uusiokäyttöön

Kun Mustanmaan varuskunta vuonna 1949 lakkautettiin, puolustusvoimat alkoi myydä linnakkeelle tarpeettomiksi jääneitä rakennuksia. Sieltä Ilmari ja Mauno Sipari ostivat vanhan parakin, jonka he pystyttivät Moosenmäelle Emilia Siparin sodassa tuhoutuneen talon kivijalan päälle. Verstaaseen tuli uunilämmitys, sillä töitä tehtiin ympärivuotisesti. Veistämö varustettiin myös isolla saunapadalla, josta höyry johdettiin putkea pitkin pasutustorveen, missä venelaudat ja kaaret saatiin notkeiksi. Käsityökalujen lisäksi verstaan tekniikkaan kuului sirkkeli, joka toimi polttomoottorilla. Verstaasta avautuivat Vekanlahden suuntaan isot ovet ja kynnyksestä johti ulos valtavat telat. Mutta mistä sitten tärkein rakennusmateriaali, venelaudat, saatiin? Niitä venemestarit eivät hankkineet kuitenkaan Kuorsalosta, vaan Inkka tunsi mantereelta lähiseutujen isäntiä, joiden metsästä hän itse kävi valitsemassa laudoiksi sahattavat tukit. Ne sahattiin Ravijoella Taimelan sahalla laudoiksi ja kuljetettiin talvella hevosella Kuorsaloon.

Veneveistämö näkyy vasemmalla olevan kuusenlatvan takana. (Kuva: Vehkalahden pitäjänhistoria II).

Ensimmäiset veneet valmistuvat

Ensimmäisinä töinään Ilmari ja Mauno rakensivat keulakajuutalla ja tuulilaseilla varustetut kalastajamalliset moottoriveneet, joista suuremman pituus oli noin 9 metriä ja pienemmän 7 metriä. Kalastajamoottorit myytiin Kotkan seudulle eivätkä serkut enää näiden mallien rakentamista jatkaneet. Ilmarin ja Maunon ajatuksena oli kuulemma ollut, että kalastajamoottoriveneitä olisi ruvettu valmistamaan sarjana. Mutta ilmeisesti samanlaisten moottoriveneiden tarjontaa paikkakunnalla oli enemmän kuin kysyntää, sillä toimivathan Pyötsaaren ja Summan veistämöt aivan lähellä. Sitä paitsi kalastus elinkeinona oli entisestään hiipunut ja siten myös kalastajamoottoriveneiden tarve. Ilmarin ja Maunon alkukauden ensimmäisiin töihin kuului vielä Pentti Suomalaiselle valmistunut 4-metrinen jolla, jonka laudat Pentti ajoi veistämölle hevosella Mäntlahdesta. Samoihin aikoihin valmistui Aarno Siparin tilaama 5-metrinen limilautainen tuulilaseilla ja pienellä keulatäkillä varustettu suippoperäinen moottorivene. Se sai voimanlähteeksi Valmetin valmistaman 6-hevosvoimaisen Vire-merkkisen keskimoottorin.

Venetyypit monipuolistuvat

Kun Tammion Mooses Pitkänen vuonna 1956 lopetti postinkannon ja Unto Korjus jatkoi samassa tehtävässä seuraavana vuonna, Kuorsalossa liikkui hämmästystä herättänyt huhu, ettei postimoottorilla enää saisikaan harjoittaa henkilöliikennettä! Tästä aiheutunut huoli, lisääntynyt vapaa-aika ja yleinen elintason nousu vaikuttivat siihen, että yhä useammat kuorsalolaiset alkoivat hankkia itselleen omia kulkuvälineitä. Vielä 1950-luvun lopulla, Itäpuolen Korjuksia lukuun ottamatta, kaikki liikenne mantereelta Kuorsaloon kulki Mäntlahden kautta. Aikakauden muutos ja huviveneilyn lisääntyminen vaativat venemallien uusimista. Niinpä Kuorsalon veistämöllä alettiin rakentaa tuulilaseilla ja pienellä keulatäkillä varustettuja perämoottoriveneitä, haapioita, joihin voi asentaa ns. lypsykoneen moottorin, ja jollia, joissa saattoi käyttää pientä perämoottoria. Tämäntyyppisten alusten rakentamiseen kului vähemmän aikaa kuin suurten kalastajamoottoreiden tekemiseen ja halvempihintaisina pikkuveneiden markkinointi oli helpompaa ja riskittömämpää. Inkka teki veneitä myös asiakkaan tilauksen mukaan. Vuonna 1957 Kaarlo Lommille valmistui 4-metrinen tasaperäinen jolla, jonka koneeksi tuli 3-hevosvoimaisen 2-tahtinen Johnson Sea-Horse. Samoihin aikoihin Alpo Arvilommille valmistui 4,5-metrinen pienellä keulatäkillä, mutta ei tuulilaseilla varustettu, perämoottorivene. Tämä alus saavutti kelpo nopeuden 18-hevosvoimaisella Johnson Sea Horse:lla.

Amerikan vientiveneet esikuvina

Helsingin olympialaisten jälkeen Summassa kehitettyä ulkolaitamoottorilla kulkevaa perhevenetyyppiä alettiin viedä Yhdysvaltain itärannikolle. Veneellä oli pituutta 5,3 metriä ja leveyttä 1,7 metriä ja se oli varustettu etukannella ja tuulilaseilla. Moottorivene edellytti vähintään 15 hevosvoiman konetta noustakseen plaaniin. Ilmari Sipari kehitti veistämössään amerikkalaisesta vientiveneestä oman muunnelman, joka saavutti Kuorsalossa suuren suosion. Sitä rakennettiin ainakin Itäpuolen Seppo Korjukselle, Martti Siparille (= Hietapajan Martsa), Sakari, Veikko ja Esko Arvilommille, Eero Siparille (= Savisilmän Eero) ja Kaarlo Ahtiselle. Veneet oli rakennettu mäntylaudasta, mutta peräpeili ja tuulilasinkehykset olivat joissain yksilöissä mahonkia. Ahtisen Kalle, iäkkäänä miehenä, hankki koneeksi 5,5-hevosvoimaisen Evinrude Fishermanin, joka kuljetti alusta 7 solmun nopeudella. Mutta muut veneet varustettiin yli 15-hevosvoimaisella Johnson- tai Evinrude- merkkisellä perämoottorilla.

Muita veneitä

Kuorsalon veistämöltä valmistui Uuno Korjukselle pienellä keskimoottorilla varustettu soutuvene sekä Risto Arvilommille ja Aarno Siparille tasaperäjollat. Erkki Berner tilasi Ilmari Siparilta perinteisen lyyverillä, pirkkeliseilillä ja peräsimellä varustetun haapion, johon myöhemmin asennettiin keskimoottori. Myös Jyrki Siparin ruuhi on Inkan kätten töitä. Melko varmasti Kuorsalon veistämöllä on rakennettu muitakin veneitä kuin tässä luetellut, mutta ne eivät vaan ole jääneet ihmisten mieliin.

Kuorsalon veneveistämö lopettaa toimintansa

Ilmari Sipari jatkoi veneenrakennusta yksin vuoteen 1962, jonka jälkeen muutti Haminaan kaupungin palvelukseen. Tiettävästi Inkka rakensi veneitä vielä ympyräkaupungissakin, koska hänen kerrotaan veistäneen kaiken kaikkiaan lähes parisataa venettä!

Vaikka veneenveistoa ammattimaisesti olisi Kuorsalossa vielä voinutkin harjoittaa, perheellisen elämä saaressa muodostui kuitenkin liian vaikeaksi, sillä koulu oli lopettanut toimintansa jo vuonna 1959. Kuorsalon elämää hetkellisesti piristänyt yritystoiminta päättyi ja sukupolvien ajan jatkuneen veneenveistoperinteen oli siirryttävä historiaan. Tässä yhteydessä ei voi olla toteamatta, että Ilmari ja Mauno Siparin aloittaessa Kuorsalossa puuveneiden rakentamisen, Suomen ensimmäinen lasikuituvene näki päivänvalon! Seuraavilla vuosikymmenillä lasikuitu ja merialumiini valtasivat venemarkkinat ja puuveneet hävisivät käytöstä. Samoin lähes kaikki puuveneveistämöt lopettivat toimintansa ja vanhat mestarit jäivät eläkkeelle. Ikimuistoinen veneenveistotaito oli siten lähellä kadota kokonaan Kymenlaaksosta, kunnes Haminan ammattiopistossa vuonna 1985 alettiin järjestää puuvenekursseja. Onneksi myös 2000-luvun alussa puuveneiden rakentamiseen liittynyt muistitieto ymmärrettiin kerätä talteen.